torstai 28. heinäkuuta 2016

Vierailla vesillä

Jokaisella ihmisellä lienee jokin sellainen arkipäiväiseenkin elämään kuuluva osa-alue, jolla toimiessaan (yleensä olosuhteiden pakosta) hän tuntee olonsa vähintäänkin vaivautuneeksi, ellei suorastaan epämukavaksi tahi niin sanotusti pöljäksi. Esimerkiksi - näin olen ymmärtänyt - joku av(i)omies (esim. omani) saattaa punastella kassajonossa, jos vaimo tai -ke on kirjoittanut ostoslistaan kuunkiertoon liittyviä hygieniatuotteita eikä urholla ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin poimia kyseiset tuotteet ostoskoriin päivittäistavarakaupassa asioidessaan. Itse en käsitä tätä - jokainen ymmärtää, etteivät ne tuotteet varmaankaan kyseisen miehen käyttöön tule ja mitä sitten vaikka tulisivatkin, eihän kyseessä ole tampoonia kummempi asia.

Itselläni tuo äärimmäinen epämukavuusalue on äänentoisto(välineistö). Kyllä vain. En ymmärrä sähköistä ääntä enkä sen toimintaperiaatteita. En voi kuvitella mitään itselleni vastenmielisempää, kuin paikalliseen musiikkiliikkeeseen kävely ja surkeat sönkötysyritykset tarvitsemani tuotteen löytämiseksi. (Varsinkin kun en yleensä edes tiedä, mikä tarvitsemani tuote on.) Joku ehkä muistaa sähkökitaranhankintaprosessin - sehän meni kohdallani varsin kivuttomasti, ts. määräsin veljeni kävelemään paikalliseen musiikkiliikkeeseen ja hankkimaan tarvittavat vempaimet.* En ole asiassa yhtään näiden vuosien aikana kehittynyt ja nykyään tunnen vastenmielisyyttä keskustella jopa veljeni kanssa näistä asioista. Tiedän, ettei se välitä vaikka puhun vahvistimesta kun tarkoitan komboa** tai siitä, että silmiini hiipii tyhjä,  vaivihkaa pakotieta etsivä katse, kun se kysyy että "Shureko?"*** Vaikka olen vehkeitä jopa käyttänyt, niiden nimet saati erot toisiin vehkeisiin nähden eivät kerta kaikkiaan jää mieleeni.

Se mistä tämä tuli nyt mieleeni on se surkea tosiseikka, että taas pitäisi joitakin tällaisia vermeitä hankkia. Onneksi on olemassa nettikauppoja! Vaikka nyt on jälleen kerran edettävä aikataululla, joka ei salli tilaamista ja odottelua - koska mitäänhän minä en voi tehdä ajoissa - niitä voi kuitenkin rauhassa tutkia ja opiskella ja kävellä sitten ehkä hitusen rohkaistuneena sinne musiikkiliikkeeseen. Toinen vaihtoehto on tietenkin heittäytyä avuttomaksi - mitä suuresti inhoan - ja pistää veli taas asialle. (Tässä ei ole kyse mistään sukupuoliasiasta vaan yksinkertaisesti siitä, että olen kerta kaikkiaan teknisesti tumpelo.) Jospa lupaan sille käydä ostamassa sen puolesta ne tampoonit sitten tarpeen tullen.

MOT

Tämä maailma on minulle kovin vieras. (Mikä loistava aasinsilta taas aiheen ja kuvituksen välillä.)





* Nytteminhän olen hankkiutunut jo kyseisistä rakkineista eroonkin sen jälkeen kun kuin ihmeen kaupalla sain kitaratutkinnon suoritettua. Ei ole pelimanni-ihmistä ja sähkövempaimia luotu toisilleen.
** Älkää kysykö minulta, mikä ero näillä on vai onko ylipäätään.
*** Anteeksi mikä?

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Hyvän olon huone

Kurkistus Pätkän huoneesta olohuoneeseen.

Leikkinurkka

Oleskeluun

Kun ei sitä chesterfield-sohvaa ole koskaan vara ostaa, niin a) tapetti ja b) 70-luvun nojatuoli (15 eur, SPR kirppis )
Kurkistus Pätkän huoneeseen päin. Viulun alle peräseinälle tulee vielä jossain vaiheessa sohvaksi naamioitu makuusija, jahka siihen vaiheeseen keritään.

Viihdymme uudessa olohuoneessamme erittäin hyvin. Tuo harmaa väri on jotenkin rauhoittava. Siinä pilkahtelee se sininen tietyissä valaistuksissa, muttei liikaa. Täällä on oikein hyvä olla.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Remontti

Pintaremontti on nyt muutamaa saumalistaa vaille valmis. Itsehän en osallistunut tähän millään muulla tavalla kuin maksunaisena - paitsi että eilen raaputin kynnellä vähän maalia pois parista valokatkaisijasta. Isäntä punnersi kolmen apuihmisen kanssa niin maalit, tapetit, laminaatit ja listatkin paikoilleen. Väliseinän kävi purkamassa pois remonttifirma.

Kyllä vain tykkään. En tietenkään malta odottaa kuvien kanssa siihen saakka, että huonekalut olisivat paikoillaan. (Tai että huone olisi kunnolla imuroitu, tai että imuri edes olisi korjattu pois.) Tehdään sille tilanteelle sitten aivan oma päivityksensä.

Yhden seinänpätkän tehostetapetti.







perjantai 17. kesäkuuta 2016

Laatuaikaa

Mieli tekisi sanoa yhtä ja toista meidän remontistamme ja siihen liittyen varsinkin sitä toista taloyhtiöistä ja isännöitsijöistä, mutta taidan nyt ensin vetää vähän henkeä. Palaan asiaan tuonnempana, sitten kun korvani eivät savua enää ja otsassa tököttävä uloke on hieman laskeutunut. 

Aurinkoiseen tapaani keskitynkin nyt alkuviikkoon ja mamman ja Pekan yhteiseen mökkireissuun. Oltiin ensimmäistä kertaa kahdestaan mökillä. Se oli yllättävän rentouttavaa, vaikka muutakin olisi voinut kuvitella. Koko perheen mökkireissut - vaikka ne antavat paljon - syövät ihmistä melko tavalla, varsinkin jos säät eivät suosi ja koko sakki jököttää sisätiloissa ja lapsukaiset toistensa kurkuissa. Nyt oli meininki eri.
Kyllä se on niin, että muksulle selvästi tekee hyvää olla välillä "ainoa lapsi", sellainen, jota varten paikalla oleva aikuinen on 100% läsnä. Tällä reissulla Pekka saneli tahdin, ei ollut aikatauluja, ei ruoanlaittoa (vähän kärvennettiin makkaroita grillillä kuten näkyy ja lasagnea lämmitettiin uunissa), ei toisen lapsen hoitohärdelliä eikä letkuruokintoja, ei kuskausta sinne eikä tänne.

Ja koska Pekka saneli tahdin ja aktiviteetit, niin reissu koostui lähinnä ulkoilusta. (En tiedä, mistä se on geeninsä perinyt. Ei minulta ainakaan. Pätkä sen sijaan on, sitä ei saa ulos kuin väkisin kampeamalla, varsinkin mökillä, jossa on outoa, epäilyttävää ja epärutiininomaista.) Tiistaina vietettiin ulkoilmassa kuusi tuntia, jonka jälkeen lämmitettiin vielä sauna pitkän kaavan mukaan puiden ja veden kantoineen. Ukkeli simahti sen jälkeen vartissa ja veteli hirsiä keskeytyksettä 12 tuntia.

Kyllä varmasti otetaan uudestaan.

Mökiltä löytyy myös maailman parhaat lelut, mm. tämä  n. 45 vuotta vanha kolmipyöräinen traktori.




torstai 9. kesäkuuta 2016

Säilytysratkaisuja


Kun me ostimme tämän asunnon, se oli seissyt tyhjillään vuoden ja ehtinyt olla myynnissäkin yhdeksän kuukautta. Syitä voi tietysti olla monia - esimerkiksi se, että tämänkokoiset kerrostaloasunnot eivät näillä leveysasteilla ylipäätään mene kovin vikkelästi kaupaksi, koska tämänkokoisia asuntoja tarvitsevat ihmiset haluavat näillä leveysasteilla yleensä asua omakotitalossa. Muut syyt lienevät asunnon mikroskooppinen kylpyhuone, kodinhoitohuoneen puuttuminen sekä säilytystilan puute. Meille asuntoa esitellyt välittäjä jätti kaksi ensin mainittua ostajan oman havainnointikyvyn varaan, mutta säilytystilan puutteesta hän koki velvollisuudekseen mainita aivan erikseen. Että "kaappejahan tänne täytyy sitten teettää tai ostaa lisää". 

Eteisen putkiin voi ripustaa kaikenlaista.

Täällä on säilytystilaa yksi pieni vaatehuone eteisessä sekä yksi perinteinen levykomero toisessa makuuhuoneessa. Keittiössä on - normaalien keittiön kaappien lisäksi - perinteinen ulkoseinää vasten muurattu viileä ruokakomero ja myös (yllättäen) olohuoneesta löytyy seinäkomero.


Vaatehuoneessa, olohuoneen komerossa ja viileässä ruokakomerossa on tällaiset vanhat lukot.

Meillä oli edellisessä asunnossamme jatkuva tilanpuute (myös säilytyssellaisen) jo Pätkän mittavasta lääkinnällis-ravitsemuksellis-hoito-ynnä-ylläpidollistarvikkeiden arsenaalista johtuen. Hysteria ja paniikki valtasi sekä minut että isännän jo ennen muuttoa: mihin täällä kaikki oikein saadaan mahtumaan, kun "ei ole sitä säilytystilaa"!  Hyperventiloiden selasimme nettikauppoja ja ehdimme viime hetkellä hyödyntää Netraudan (muistaakseni) Elfa-tarjouksen, miinus 30 prosenttia. Ostimme sieltä kaksi 120 cm levyistä säilytyssysteemiä, joille oli tarkoitus tehdä/teettää kaapit heti ensi tilassa.

Miten siinä sitten kävi? No siten, että nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin ne Elfat lojuvat edelleen paketeissaan, niiden olemassaolon muisto ja sijainti alkavat pikkuhiljaa haihtua mielistä ja todennäköisesti ne jäävät iäksi pahveihinsa keräämään pölyä. 

Syy on se, että tuo päältä päin mitättömän näköinen levykomero imaisee sisäänsä helposti niin minun, Pätkän kuin Pekankin vaatevaraston*. (Miinus minun paitani, ne roikkuvat henkareilla vaatehuoneessa.) Sen lisäksi sinne mahtuvat talon liinavaatteet sekä pyyhkeet. Isännän vaatteet löysivät kodin vanhasta vauvanhoitolipastosta. (Miinus jälleen ne vaatekomerossa roikkuvat.)Pätkän tarvikearsenaali mahtuu lähes kokonaisuudessaan (yllättäen) olohuoneen komeroon ja keittiön viileä ruokakomero vetää paitsi ruoka-aineet, myös keittokirjat ynnä muuta sekalaista tavaraa. **

Ei uskoisi ensi näkemältä, mutta tiedän tarkkaan, missä mikäkin vaatekappale sijaitsee.

Levykomerossa on tuollaiset, mitkä-nuo-nyt-ovatkaan-salvat, jotka nykyään on otettu uustuotantoonkin. 



Niin että miten olisi? Kiinnoistaisiko ketään käyttämätön Elfa?


* Joku ehkä muistaa, että tein aika suuren tavarankarsintasavotan ("Tavara päivässä pois" ynnä muuta) jo asuessamme vanhassa paikassa. Se kantaa edelleen hedelmää. Tuntuu, että lipsumisista huolimatta jonkinlainen perustaito hamstraamattomampaan olemiseen on löytymässä.

** Keittiö on kyllä kieltämättä hiukan ongelmallinen tilojensa kannalta. Se on ainoa paikka, mihin väkisin kerääntyy "kasoja". (Toki niitä kerääntyy myös muualle, ellei pidä varaansa.)


maanantai 6. kesäkuuta 2016

Päivä Pätkänä

Minun kurkkuni mätänee. Ihan kirjaimellisesti näyttää siltä - se on viininveripunaisenharmaankukertavanvihreäpilkullinen ja tuskaisa. Kävin tänään terveyskeskuksessa ja minut tutkinut hoitaja halusi välttämättä hollantilaisen harjoittelijankin katsovan kurkkuani (haki sen vasiten paikalle), koska se ei varmaankaan ole sellaista ennen nähnyt. CRP oli 112, totisesti epäkaraktäärisen korkea tälle asuttamalleni tomumajalle oli tauti mikä hyvänsä. Angiinaahaan siinä veikattiin, nieluviljely otettiin ja penisilliiniä kirjoitutettiin lääkärillä, joka tosin vannotti kuurin lopettamaan heti huomenna, jos nieluviljely jostain syystä olisikin negatiivinen. (Tuskinpa on. Mutta hyvä minusta, että suitsivat noita antibioottikuureja eivätkä turhaan niitä syötä tai anna syödä.)

En pysty puhumaan juuri lainkaan. Olemme Pätkän kanssa kotona kahdestaan - ja Pätkän ääni dominoi tilaa, mikä sekin on epäkaraktääristä asuttamallemme tilalle. Hankin tällä hetkellä ensikäden tietoa siitä, millaista on olla puhumaan kykenemätön, millaista on olla pakotettu keksimään muita kommunikaatiokeinoja, millaista on olla siis Pätkä. Toistaiseksi menee hyvin - voin todeta tehneeni havainnon, että Pätkän kanssa kommunikoidessa vähemmän on todellakin enemmän - ilmeet ja eleet yksinään toimivat yhtä hyvin kuin ilmeet ja eleet sen normaalin jatkuvan papatuksen kanssa. Äsken käytiin läpi jokapäiväinen suihkushow. Suihkusta sitä ei yleensä saa millään pois - ei meinannut saada nytkään, mutta tuli se sieltä lopulta, kun aikani heiluttelin pyyhettä sen nenän edessä ja lätkin suihkuhanaa kiinni. Eli sen normaalin jatkuvan papatuksen voi tuossakin tilanteessa jättää tästä lähin pois.

Saa nähdä, miten Pekan ohjeistaminen onnistuu, jahka se palautuu mummulasta. En usko, että tässä puhutaan paljoakaan vielä muutamaan päivään. Äsken söin ensimmäisen lämpimän ateriani perjantain jälkeen, kupillisen Lämmin kuppi kanakeittoa. Uskon sen alasmenon olevan hyvä merkki - enää ei tarvitse elää pelkällä bafuciinilla, penisilliinillä ja kefiirillä. Kohta papattanen taas entiseen malliin.

Tämä tyyppi ei turhia papata.



torstai 2. kesäkuuta 2016

Pientä pintakontrastia

Tiedättehän sen pakollisen kohdan kaikissa sisustusohjelmissa, missä valmiin lopputuloksen ensi kertaa nähnyt asiakas ihmettelee ihastuksissaan, että "en olisi koskaan keksinyt tuollaista väriä/ratkaisua/mitä-ikinä itse!" Olen aina pitänyt sitä a) soopana tai b) osoituksena siitä, ettei kyseisen ihmisen mielikuvitus tahi sisustussilmä ole lennokkuudella pilattu - mutta nyt täytyy kyllä tunnustaa, että sama fraasi pääsi minunkin suustani kun tiistai-iltana makustelin sisustussuunnittelijan olohuoneeseemme valitsemaa väriskaalaa. En olisi itse keksinyt - ihan jo siitä syystä, etten esimerkiksi tiennyt sellaista väriä olevan olemassakaan, mikä seiniin on nyt tulossa. Tai olen minä sellaista joskus jossain nähnyt, mutta olen luullut että se on joku sininen tai joku turkoosi - väärin! Se on harmaa. (Tuo uusi musta, tuo uusi valkoinen, tuo kaksituhatluvun sisustajan a ja o, pakollinen valinta.)*

Kaikesta sarkasmistani huolimatta olen oikeasti aivan innoissani, enkä malttaisi odottaa, että pääsemme aloittamaan pintaremontin. Se tapahtuu vasta heinäkuussa, ja sitä ennen on tilattava materiaalit ja purettava keskellä olohuonetta jököttävä seinä. (Se pääosin ikkunalasinen.)

Sisustuksen uuden suunnitelman lähtökohta on ollut rakas Bertamme ja tässä haetaan nyt hänelle kontrastia. Sanoisin, että kontrastinuppi tulee olemaan kaakossa. Toivottavasti en saa päänsärkyä. Yksi asia on varma - epäilin aivan turhaan täkäläisten sisustussuunnittelijoiden revittelyvalmiutta.

P.S. Isäntä on muuten aiheesta kartalla nykyään ja tietää, että sisustussuunnittelijalla on ollut näppinsä pelissä. Se on hyvä, sillä nythän se nieli mukisematta koko (varsin räväkän) suunnitelman. Jos se olisi luullut, että minä olen suunnitelman takana, se olisi torpannut koko hankkeen. Luulen, että se oli helpottunut itsekin, kun on nyt on selvät sapluunat eikä tarvitse remontin edetessä ravata rautakaupassa ees taas hullun emännän päivittäin muuttuvien oikkujen mukaan.


Tässä Berta nököttää pahaa-aavistamattona turvallista, perusvalkoista seinää vasten. Tilanne tulee pian muuttumaan. (Huomatkaa Pätkän synttärijuhlista 15.5. saakka edelleen paikoillaan roikkuvat koristeet. Meillä ei siivota ihan hirvittävän usein, se ei liene uutinen.)


* Tässä saattaa taas olla kyseessä rasittavan pikkumaisen ja pilkkua viilaavan värisilmäni tulkinta väristä, todennäköisesti yhdeksänkymmentä prosenttia ihmisistä pitää sitä harmaana - ja minä ja ne yhdeksän muuta prosenttia näemme vain sen toisen sävyn, mihin se harmaa taittuu. Joudun toistuvasti väittelyihin esimerkiksi siitä, onko jokin musta vai tummansininen. (Ts. en näe sitä mustaa vaan sen sinisen.)

tiistai 31. toukokuuta 2016

Lada, leipä ja lattiapäällyste eli päätön ja hännätön tilannekatsaus

Aloitin taas ties monennenko talouden-järkiperäistämis-ja-rönsyjen-karsimis-kuurin. Meille on tapahtumassa muutamia epäsuotuisia muutoksia tulo- ja menorintamalla eikä asiaa helpota se, että jouduimme ostamaan "uuden" auton. (Meillä ei ikinä ole ollut uutta autoa, tämä nykyinenkin on vain hiukan vähemmän vanha kuin se edellinen. Asian vierestä on sanottava, että ikinä en ole ollut "uudesta" autosta yhtä vähän innoissani kuin tästä nykyisestä, joka vaikuttaa ensituntumalta - kolmen päivän jälkeen - Ladan ja Zetorin lehtolapselta. Odotan innolla tuon rohjakkeen vääntämistä sille suklaalevyn kokoiselle asfalttipläntille Naapuri A:n ja Naapuri B:n autojen välissä, eli autopaikallemme. Jonka saamme siis huomenna! Hallelujaata sille edelleen.)

Missäs minä olinkaan? Siinä järkeistämisessä. Järkeistämisen huumassa mietin tapoja pienentää ruokalaskua ja perinteisestihän se tapahtuu niin, että vähennetään ostotyötä ja lisätään omaa. Tyyliin kaupasta ei leipää, vaan jauhoja ja hiivaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tein (yritin tehdä) esim. pataleipää. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta eikö neljän desin taikinan odottaisi kohoavan reilussa puolessa vuorokaudessa hiukan enemmän kuin kaksi senttiä? (Ei kuvaa, valitettavasti.) Pataleipähän lienee helpoin mahdollinen leivottava, eikä kenenkään pitäisi kyetä sitä kämmimään. Taas uurran uraa tässäkin asiassa. Ohjeessa kehotettiin varamaan paistamiseen 2-3 litran pata, mutta minun pataleipätaikinani olisi helposti mahtunut litraiseenkin. Otan kuvan kun se tulee uunista.

Miksi se tuolta näyttää? Hyvä kun padan pohja on peitossa. "Pataleipä" mun pehvani, tuohan on rieska.


Talouden järkeistämiseen eivät sovi tämäniltaiset treffit sisustussuunnittelijan kanssa, koska talouttaan järkeistävä ihminenhän kävisi itse omat pintamateriaalitaistonsa eikä palkkaisi niihin ammattisoturia. Toisaalta, jos ostaa kerralla yhdet oikeat, niin säästöähän se on sekin. (Verrattuna kaksiin tahi kolmiin "ei-tää-ookaan-yhtään-hyvä"-vedoksiin.) On se.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Punaisen auton metsästys ja muita legendoja

Hyvää päivää ja toukokuuta. Varsin verkkaisesti etenevät tämän blogin tarinat, mutta kenelläpä tässä kiire olisi, valmiissa maailmassa. Monesti olen alkanut kirjoittamisen, mutta heti kohta on iskenyt nakki "äiti etsii punaista autoa"*.

Jos mennään heti aiheeseen, niin tässä on nyt kärsitty meikäläisen taholta jonkinlaisesta asuntokriisistä. (Taas.) Aloimme omakotitalon etsintään tuossa keväällä, koska Pätkän kanssa oli niin hemmetin vaikeaa asua kerrostalossa. (Valvoo ja möykkää yöt, pitää kantaa autolle ja autolta pois, meillä ei ole autopaikkaa, pitää kantaa hissille ja hissiltä pois, Pekka täytyy roudata ensin autoon odottamaan Pätkän hakemista, koska kumpikaan ei ääniohjaudu ja meidän talomme sijaitsee tämän tuppukylän kahden ainoan vilkkaan kadun risteyksessä, jne. jne. jne.) Kevään myötä - liukkauden, talvivaatteiden ja niiden pukemisen poisjäännin myötä - elämä on vähän helpottanut ja se autopaikkakin on tulossa kesäkuun alusta. Hallelujaata sille!

Eli unohdamme omakotitalon etsinnän ja keskitymme tämän asunnon moonmammaistamiseen**. Mitä se sitten tarkoittaa, sitä ei tiedä kukaan. Epäviihtyvyyskriisistäkin olen kärsinyt, koska a) valkoiset seinät ja b) valkoiset seinät ja c) valkoiset seinät, joten jonkinlaista remontintynkää tässä nyt suunnitellaan. Vaadin tilille sen, joka kertoo isännälle, mutta olen konsultoinut sisustussuunnittelijaa. (Kyllä, isännälle kertomatta jättäminen koskee juuri Sinua.) Kun oma pää on jumissa ja jotain pitää tehdä, niin silloin on oltava valmis pyytämään ja vastaanottamaan apua, niinhän sitä aina painotetaan. Eli ensi viikolla minulla on pintamateriaalienvalintatreffit varsin pätevänoloisen ihmisen kanssa. Kerron niistä sitten tuonnempana. Tyyppi vaikutti innostuneelta toimeksiannosta: "Kerrankin saa revitellä!" Katsotaan, mitä tuo verbi näin keskipohjalaisittain sitten tarkoittaa.

Eli palaamme asiaan taas. Mikäli tarujen punainen auto löytyy, niin mahdollisesti piankin. Jos ei, niin myöhemmin.

Pätkä täytti vastikään seitsemän vuotta. Juhlimme muumien merkeissä.









* Samassa myyttisessä kastissa kuin Isojalka, Lumimies ja Jeti - punaisesta autosta kuulee paljon puhuttavan, mutta ei voi olla varma, onko sitä kukaan koskaan nähnyt ja jos on, niin miltä se näyttää. Itse veikkaan sen olevan Salama McQueenin (Disneyn Autot-elokuvista), mutta yhtä hyvin se voi olla mikä tahansa muu Pekan omistama punainen auto. Varmaa on vain se, että se on aina hukassa ja sitä pitää etsiä juuri silloin kun minä kirjoittaisin jotakin blogiin.

** Enkä minä edelleenkään ole omakotitaloihminen. Toivoa siis sopii, että suotuisa jaksamissuhdannne jatkuu hamaan tulevaisuuteen.

torstai 3. maaliskuuta 2016

RSV eli Räkätauti Sekä Vatsatauti

Jos joku on jo ehtinyt odotella tämän talven tautipäivitystä, niin tässä se nyt tulee. (Lupaan, että tämä jää ainoaksi, kävi tautien kanssa miten kävi lähitulevaisuudessa.) RS-virus roiskaisi talon sairaslomalle puolitoista viikkoa sitten. Se, mikä on positiivista, ja jopa ennen kuulumatonta, on että isäntä on palautettu työelämään ja Pätkä eskarielämään jo tänään - ennätysajassa, voisi sanoa. (Kiitän tästä loppukesästä aloitettuja vitamiinipulvereita, jotka tuntuvat hieman parantaneen surkeaa vastustuskykyä perhekunnassamme noin ylipäätään ottaen.  Itse säästyin sekaista vatsaa lukuunottamatta koko taudilta ja sain keskittyä kultapulleroideni hirmutautien ja isännän miesflunssan hoivaamiseen.)

Huusholli on taas kuin sotatanner. Pesin lattiat juuri ennen taudin puhkeamista - turha toimenpide, sillä nyt ne on jälleen kyllästetty räkäykällä, jota kukaan ei ole tilanteen päällekäydessä jaksanut pestä pois, hyvä kun pyyhkäisi talouspaperilla vähän enimpiä. Kaivan kyllä höyrypesurin kolostaan jahka voin olla varma, että perheen nuorimmainenkin on sulkenut oksennushanansa.* Kiitollinen olen asuntomme muovilattiasta, vaikka sellaista ennen (perheeseemme liittyneitä juoksuykääjiä ennen ts.) karsastinkin. Muutama on sekin kerta, kun yrjänää on voiveitsen ja talouspaperin kanssa kaivettu pois edellisen kämpän lautalattian raoista... Että puolensa ja puolensa, sanoisin.

Influenssarokotteelle voi antaa tänä vuonna poikkeuksellisesti täydet pisteet, se osui kerrankin ihan nappiin. (Sanoo hän puuta koputtaen juuri ennen kuin tarhasta tietenkin soitetaan, että täällä on nyt yksi pätkänkäppänä 41 asteen kuumeessa.)

Kuvitusta en nyt armosta laita. Kuvitelkaa vaikka ne kuivuneet ykätahrat lattialla. (Ovat muuten pirullisen liukkaita, varsinkin villasukan alla.)





* Se on kulkenut täällä ympäriinsä huudellen "Ykäjanko!"Aina ei ole ehditty ykäsankoa kiikuttaa ajoissa paikalle. Hommaa vaikeuttaa se, että se pystyy juoksemaan ja oksentamaan yhtä aikaa ja tekee sitä jatkuvasti. Väitän muuten, että RS-virus on kehittänyt itsestään nyt mahatauti-kaupan-päälle-version.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Kasvun paikka

Luin uusimmasta Dekosta (2/2016) ihastuttavan kotijutun, jossa eräs pariskunta asui suloisessa yksiössä Ullanlinnassa. Toisen asukkaan yksi kommentti jäi kaihertamaan kummasti. Hän totesi asuneensa juuri tuossa kodissa "ne kriittiset vuodet, jolloin ihminen kasvaa siksi, mikä hän on."

Yritin kuumeisesti miettiä, missä minä itse olen asunut ne vuodet. Lauttasaaressa? Riiassa? Härmässä? Täällä? Miksi minusta tällainen on tullut? Mitkä ne vuodet ovat kohdallani olleet? En ole koskaan osannut ajatella, että olisin(jo) kasvanut joksikin, jota olen. En koe olevani valmis.

Jos minä nyt olen se, joka olen - ja tulen aina olemaan - niin täytyy sanoa, etten ole kovin tyytyväinen lopputulokseen. Haluaisin kasvaa vielä. (En leveyttä. Toim. huom.) Haluaisin, että se minä, joka olen, olisi kärsivällinen tai edes -sempi. Se minä ei kiljuisi jalopeuran lailla kun sen minän jälkikasvu ajaisi sen vaivaisenluiden päältä leikkimopolla eikä sen minän tarvitsisi sitten rauhoitella mainittua jälkikasvua seuraavaa kymmentä minuuttia ja vakuutella, ettei se haittaa. (Kun juuri on karjunut naama sinisenä ja pelästyttänyt toisen melkein järjiltään.) Sitten se minä, joka olen olisi helpompi kanssaihminen ja sen lähellä olisi parempi olla. (Ehkä tämä hoituisi edellä toivotulla hermojen pituuskasvulla.) Se minä jaksaisi selittää samat asiat moneen kertaan hieman alkoholisoituneelle tuttavalle eikä se alkaisi viidennen kertauksen kohdalla nostaa ääntään jalopeurarekisteriin.

Kuten huomaatte, olen taas täyttänyt vuosia lähiaikoina ja elän jonkinlaista ikäkriisiä vol. tuhat kolmesataa viisi. Tuntuu hirvittävältä, että on jo näin vanha eikä vieläkään yhtään sellainen, joka oikeasti haluaisi olla. Haluan uskoa, ettei ihmisen kasvu lopu koskaan. (Henkinenkään, leveyskasvunhan olen jo itsekin todistanut jatkuvan ikuisesti.)

Varmuuden vuoksi voisin tietysti muuttaa Ullanlinnaan taatakseni mahdollisimman suotuisan kasvualustan itselleni. (Tämä ei ole sarkasmia, olen täysin vakuuttunut, että kasvaisin Ullanlinnassa oikein hienoksi ihmiseksi.)

Teräshermoinen peffainstrumentalisti, sellainen voisin olla. Olen hurahtanut kuvassanäkyvän kaltaisiin Steelman24-figuureihin. Tämän yksilön ostin itse itselleni syntymäpäivälahjaksi. 
( Kukaan muu ei minulle lahjoja ostanutkaan. Toim. huom. Kriisi siitäkin.)



torstai 21. tammikuuta 2016

Vaadin selitystä

Nyt ensinnäkin joku lukee tuon kirjan ja selittää minulle sen viimeisen virkkeen merkityksen. Heti. Tunnen itseni petetyksi, sillä kaiken näkemäni vaivan jälkeen (ts. luin kirjan - kokonaan - alusta loppuun) pääasia, eli loppuhuipennus, jää minulle mysteeriksi. Että miksi niin? Miksi?? Kertokaa!!*

 Vastoin alkuperäistä ajatustani, aloitin Kirjojen Lukemisen Antti Tuomaisen Parantajasta (Like 2013). Ei ollut aivan toivomaani kevyttä luettavaa se. Toki tällainen rikosromaani on viihteeksi luokiteltava, mutta siinä velloi koko ajan itse tarinan taustalla niin paljon heviä shittiä , että lakonisuudestaan ja paasaamattomuudestaan huolimatta sanoisin sitä kyllä melko tiukaksi kannanotoksi sitä suuntaa kohtaan, mihin tässä ollaan vauhdilla menossa. Hui kauhistus. Aftonbladetin kriitikko luonnehti tätä "yhdeksi pelottavimmista rikosromaaneista, joita olen koskaan lukenut" ja yhdyn kerkeästi tähän mielipiteeseen. Pelottavinta romaanissa ei ole itse rikos, rikolliset tai rikokseen liittyvät asiat vaan kuolinkamppailuaan ilmastonmuutoksen kourissa käyvä Helsinki kaikkine lieveilmiöineen (pohjoiseen, pois Helsingistä suuntautuvista) pakolaisvirroista häikäilemättömiin vartiointifirmoihin. Tänä päivänä romaanin maailma tuntuu sijoittuvan vielä lähemmäksi tulevaisuuteen kuin sen ilmestyessä ensimmäisen kerran vuonna 2010 ehkä osattiin kuvitella. Hui kauhistus, sanon vielä. Kauhistus ja puistatus.

Jos antaa anteeksi muutamat lukijan uskoa koettelevat hyppäykset juonessa (tietty puhelu äänittyy vahingossa, tuurilla tutkija osuu yhden sun toisenkin johtolangan luo, äkkiä murhaajan modus operandi onkin lukijan silmissä aivan toisenlainen kuin kaikissa muissa murhissa, eikä tätä kukaan muu ihmettele lukijan lisäksi), niin kirjailijan työlle annan (näin uuslukutaidottomana pätevänä kirjallisuuskriitikkona) lähes täyden kympin. Teksti on tiivistä ja ketterää ja tarina kulkee eteenpäin kuin ajokoira jäniksen perässä. Maailmanlopun maalaaminen tapahtuu koruttomasti ja uskottavasti, toisaalta jopa hieman epäuskottavan koruttomasti, ottaen huomioon, että kertoja on kuitenkin ammatiltaan runoilija.

Hemmetin hyvä kirja. (Mitä nyt se turhauttavan monimerkityksinen loppukaneetti.) Saatan joskus lukea vielä toisenkin.








* Käsitän kyllä, keneltä asiaan liittyvä sähköpostiviesti on, mutten sitä, mitä kertoja aikoo tehdä. Ja mitä viimeinen virke tarkoittaa. Aaaaaargh!


maanantai 18. tammikuuta 2016

Kirjoista ja sienistä

Kun nyt ihmisellä on oma hieno lukunurkkaus (ks. edellinen postaus), pitäisi ihmisen varmaankin lukea jotakin. (Tähän saakka ihminen on nurkkauksessaan lähinnä roikkunut netissä - ja sitähän ihminen tekee tälläkin hetkellä. Ihminen aloittaa kyllä lukunurkkauksessa lukemisen. Heti huomenna.)

Ongelma on se, että ihminen kuuluu ns. uuslukutaidottomiin. Tyyliin "Katson lehdistä lähinnä kuvat". Tyyliin "En jaksaisi lukea nuottejakaan". (Jotka edustamassani genressä ovat yleensä ihan maksimissaan kolmen A4:n pituisia.) Tyyliin "Kai siitä kohta tehdään kuitenkin elokuva?" Tuohon tyyliin siis.

No, ihminen nyt kuitenkin on päättänyt ryhdistäytyä ja pakottaa itsensä lukemaan Kirjan. Tätä silmällä pitäen ihminen kävi tänään kirjastossa. Sepä olikin mielenkiintoinen kokemus. Voidaan sanoa, että sitten opiskeluaikojen ovat luokat ja sijainnit päässeet ihmisen päässä jokseenkin ruosteeseen. Siinä seisoi pieni ihminen valtavien hyllyrivistöjen edessä avuttomana, vailla minkäänlaista aavistusta, mistä ja mitä voisi edes alkaa etsiä. Mielessä pyöri vain ajatus "jotain kevyttä, jotain kevyttä". (Kyseessä ei selvästikään ollut ihmisen asioiminen ruokakaupassa.)

Puhutaan usein "syksyn - tai minkä tahansa muun vuodenajan - kirjasadosta". Kirjat lienevät sellaisia, joiden nähdään kypsyvän kirjailijan päässä ja poksahtelevan sitten ulos kustantamojen jakelureittejä, kun ovat valmiita poimittavaksi. Vähän niin kuin sienet. Jos tänään käyttämälläni kirjojenpoimintametodilla olisi lähtenyt sienimetsälle, niin hengenlähdöksi se olisi saattanut koitua, niin vähän asiantuntemusta ja ennakkotietoa metodissa sovellettiin. Metodi oli seuraavanlainen: Kuljetaan kahden hyllyvälin päästä päähän ja poimitaan täysin summittaisesti a) ohuita tai b) otsikoltaan hassunkuuloisia tai c) näyttävästi esillepantuja tai d) tv:stä tuttuja teoksia, yhteensä neljä siltä varalta, että ensimmäinen valittu ei olekaan loppuunsaakkalukemiskelpoinen.

Enää täytyisi avata ensimmäinen Kirja. Raportoin projektin etenemisestä jahka se alkaa edetä. (Huomenna. Ihan varmasti.)

tiistai 12. tammikuuta 2016

Mamma fixaa deeseellä

Tänään olen ollut hyvin ahkera:



Oma pikku lukunurkkaukseni* eteisessä onnistui oikeasti hyvin - ja sitä enemmän harmittaa se, että minun ottamani kuvat koskaan eivät. (Ne, jotka tietävät missä asumme, ovat tervetulleita ihastelemaan kätteni jälkiä luonnossa.) Kulutin parhaimman osan aamupäivää leikkelemällä ja sommittelemalla Bauhausin verkkokaupasta tilaamaani tiiliseinä-dc-fixiä. Siinä on hento 3D-efektikin ja lopputulos on oikein mieluinen.

DC-fixillähän pitäisi jokaisen tumpelonkin onnistua saamaan kelpo jälkeä aikaan. Sanan "onnistua" voi määritellä monella tavalla. Jos tumpelolla on tumpeloisuuden lisäksi vaivanaan ADD ja tsetse-kärpäsen keskittymiskyky, tietynlaiset DC-fixaukset kyllä menevät satavarmasti pieleen. Esimerkkinä tällaisesta toinen tämän päiväinen aikaansaannokseni: olohuoneen peitetty oviaukko.

Tuollainen suuri, sileä pinta on tumpelon dcfixpäällystäjän painajainen. Aloitus pitää tehdä sen tuhannen kertaa, ilmakuplia jää väkisinkin ja päreet palavat lopulta väistämättä. Lisäksi itse materiaalin kanssa kävi perinteinen laita-mies-asialle-jne-sisustustapaturma. Tilasin ehdottomasti ja nimenomaisesti mustaa, ei vihreää liitutaulukalvoa - sain vihreää liitutaulukalvoa. (Mieshenkilön puolustukseksi on sanottava kyllä, että paketista ei väri käynyt mitenkään ilmi, kaikissa paketin kuvissa liitutaulu oli musta.) Onneksi meidän olohuoneemme valaistuksessa kalvo näyttää mustalta kaikista suunnista paitsi yhdestä - tietenkin juuri siitä suunnasta, mistä sitä useimmiten katsotaan.

Ähersin kalvon kanssa niin kauan kuin tsetse-kärpäsen keskittymiskyvylläni pystyin (eli noin puoli tuntia) ja totesin lopulta, että saa kelvata. Lohduttaudun sillä, ettei juuri mitään avantgardistisempaa voi kuvitella kuin dc-fix-kalvo, josta näkee selvästi, että se vain esittää liitutaulua, josta näkee selvästi, että se vain esittää ovea. Siis näin:



Nähtäväksi jää, paljonko kaikesta vaivannäöstäni jää jäljelle kun Duo Seek & Destroy kotiutuu kumpikin tahoiltaan.**

* Olen sisustuksellisesti hieman hukassa nurkkauksen kanssa. Olen päässäni kuvitellut nurkkaukseen neworleansilaisen jazz klubin ambienssin. En vain tiedä millainen se on, kosken ole koskaan käynyt New Orleansissa. Ainakin kuvittelen sinne paljasta tiiliseinää, spottivalon ja bassokaiuttimen. Jotain silti tuntuu vielä ärsyttävästi puuttuvan. (Musiikki? Ihmiset? New Orleans?)
** Jos ihmettelette, että miten sillä on aikaa kirjoittaa blogiin kahtena päivänä peräkkäin, selitys on rakkaiden kultapulleroideni poissaolo - ja ihana rauha.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Junk Wars Episodi 7: The Scavanger Awakens

Minua, kuten niin monia muitakin tällä hetkellä, mietityttää universaali ongelma: Miten kauan täytyy antaa kulua elokuvan ensi-illasta, ennen kuin siitä (elokuvasta) voi sanoa mitään juoneen liittyvää? Puhun nyt tietenkin Siitä elokuvasta, siitä jota me minun ikäiseni (ja muunkin ikäiset) todellisuuspakoiset olemme odottaneet jo vuosia. Onko nyt, kun ensi-ilta on ollut jo melkein kuukausi sitten, luvallista kommentoida juonta jotenkin? Joko voi pitää oikeutettuna oletuksena, että kaikki ne, jotka haluavat välttyä juonipaljastuksilta etukäteen ovat jo elokuvan nähneet? (Itse olen nähnyt sen nyt kahdesti. Nörtti mikä nörtti.) Jos joku tietää tähän vastauksen, kertokoon!

 Koska Liam Neeson ei ilmeisesti ole vielä nähnyt Episodi VII:ää, jätän aiheen käsittelyn nyt verikoston pelossa tähän.

Aasinsiltoja pitkin siirrymme nyt kuitenkin takaisin asuntoomme ja sen 96 neliömetriseen olemukseen. En oikein osaa olla täyttämättä sitä! Jo yli vuoden ajan olen yrittänyt kuoria itsestäni ehtaa minimalistia, siinä aina välillä jotensakin onnistuenkin. Uudessa asunnossamme olen oppinut jopa nauttimaan tyhjästä tilasta ympärilläni. Nyt kuitenkin - johtuen ilmeisesti kovien pakkasten aikaansaamasta pesänrakennus- ja hamstrausvietistä - vanha sivupersoonani Romunkerääjä* on alkanut nostaa päätään. Tänään se sai Minimalisti-Minusta (toinen sivupersoona) niskalenkin SPR kirpparilla, jonne Minimalisti-Minä oli viemässä tavaraa, ei suinkaan ostamassa mitään. Määrätietoisin ottein Romunkerääjä osti tuosta noin vain kirjahyllyn ja nojatuolin. Tämä ei olisi ollenkaan niin paha asia, ellei se olisi tehnyt samaa ostosta jo viime viikolla (miinus kirjahylly) naapurikirpputorilla.** Pelkään pahoin, että on olemassa riski, että eräs enoistani oli oikeassa ennustaessaan, että uusi suurempi asuntomme on kohta yhtä täynnä kuin se edellinenkin oli. Minimalisti-Minun on ainakin ryhdistäydyttävä tikkusuoraksi mikäli tämä aiotaan välttää.

Kuvia Romunkerääjän löydöksistä on tulossa - ehkä jo huomenna - kunhan SPR:n kuljetuspalvelu tuo ostokset kotiin.***

Tämän nojatuolin Romunkerääjä raahasi kotiin viime viikolla. Se on kaikessa rumuudessaan aivan ihana. (Ja aitoa nahkaa.)



* Minulla on useita sivupersoonia, teille ehkä parhaiten tuttuja ovat sivupersoonani Kodinlaittaja sekä juuri mainittu Romunkerääjä.
** Me asumme kirpputorin naapurissa! Voitteko kuvitella, mikä jatkuva kiusaus minua koettelee?
*** Ovelat p*skiaiset kuljettavat huonekalut kotiin kympin korvausta vastaan. Mikä Romunkerääjä voi sellaista vastustaa?!