keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Lupaus

Katit pannahiset kaatoivat yöllä kuusen ja pelasivat palloa koristeilla, osa löytyi keittiöstä. (Tämän vuoksi meidän kuusi on muovia, vaikka sille voikin nyrpistellä monesta syystä.) Muovisen kuusen saa hyökkäystä edeltäneeseen kuosiin oikeaa helpommin, mutta tänään me vain huokaisten myönsimme tappiomme kahden petoeläimen ja yhden taaperon taloudessa, nuolimme haavamme ja saman tien keräsimme kaikki joulukoristeet pois. Mitä sitä pitkittämään, edessä on ennemmin tai myöhemmin.

Uusi vuosi lähestyy. Joulupäivän iltana - muutaman jouluhömpsyn ja itselleni sallimani kahden joulutupakan herkistämänä - katselin Veskua televisiosta. Totesin, että tuossa on minun esimerkki - varoittava esimerkki. Hankalalta näytti jo iällä olevan taiteilijan olo - niin hankalalta, että siinä siunaamassa tein uudenvuodenlupaukseni etukäteen. Lupasin, että ensi vuonna tähän aikaan elopainoni on kaksikymmentä kiloa nykyistä vähempi. (Sekään ei riitä muuten lähellekään ihannepainoa, mutta olisi jo hyvä alku. Eikun on. Koska sen verran läskiä lähtee.)

Nyt aion vielä muutaman päivän mussuttaa joulusuklaita. Ja syödä anopin leipoman kakun.

Syylliset.

P.S. Tervetuloa, Eve!

maanantai 26. joulukuuta 2011

Vielä vähän

Onneksi on vielä vähän joulu. Meidän joulu oli loppujen lopuksi yksi parhaista - ensimmäinen aatto uudessa kodissa, ensimmäinen ydinperheen kesken, kolmestaan. Joulupäivä sukulaisissa sukulaisten vuokraamalla mökillä ja tapanina vielä vähän rentoutumista kotosalla. Ja ihanaa ruokaa (imelletty perunalaatikkokin löysi tiensä joulupöytään, kiitos Pätkän mummun). Ja hurjasti lahjoja - muun muassa ihanaisia muumeja kaikissa mahdollisissa muodoissa ja väreissä, sekä äidille että tyttärelle.

Tapaninpäivän ilta on joka vuosi yhtä haikea. Taas on edessä vuosi odotusta.





perjantai 23. joulukuuta 2011

Hyvää Joulua!


Hyvää Joulua!
toivottaa Mamma, Pätkä, isäntä ja Veikko


(sekä näköjään myös vanha kunnon Nightwish. Enjoy!)

torstai 22. joulukuuta 2011

Joulustressi hyökkää

Unohtakaa kaikki edellä stressittömästä joulustani mainittu. Nyt on nimittäin niin, että hillun täällä (kotona) hiki tukassa hinkkaamassa keittiötä esiin ruokatöhryjen alta. Kello lähenee yhtätoista illalla. Tänään olen jo etsinyt joulukinkkua ympäri ruotsinkielisiä pohjanmaita ja huomenna aion (joudun) yrittää valmistaa imellettyä perunalaatikkoa, koska sitä ei enää tunnu löytyvän mistään kaupasta. Me nääs vietämme joulua kotona ja minä olen emäntä.

Olisi kaiketi kannattanut pitää suu kiinni harjoittamastani joululoisinnasta. Tämä blogi tuntuu olevan suoraan universumin päättävien elinten valvonnassa. Universumissa lienee käyty lähiaikoina jonkinlaiset eduskuntavaalit - ja ilmeisesti sielläkin on tullut iso jytky, loppui näet kertaheitolla kaikenlainen kehitysapu, almujen anto ja yhteiskunnan joutavien joululoisinnan tukeminen.

Lyhyesti siis: Pätkän mummu ja muutama muu lähisukulainen sairastaa tällä hetkellä sellaista hengitystieinfektiota, ettei tuolla minikokoisella pihtikeuhkolla ole mitään asiaa samaan tupaan. Vietämme siis aaton kotona päinemme - ja suotavaa olisi, että keittiön lattialla voisi kävellä ja syöttötuolista näkyisi edes pilkahdus soseroiskeiden alta. Syödäkin pitäisi.

Joulustressi ponkaisee muuten kummasti potenssiin kymmenen kun se alkaa vasta illansuussa 22. päivä joulukuuta. 

Nyt täytyy juosta, vielä on vajaa tunti jäljellä tätä vuorokautta!

Potutusta laimentaa tehokkaasti p i l v i t e h t a a m o n tonttuosastolta tullut paketti, joka piti piilottaa itseltäni, etten repisi sitä auki ennen aattoa. Huomatkaa puhelinluettelon luova käyttö paketointimateriaalina. Vähänkö-hieno, vaikkei toki mitkään pyjamanhousut.

P.S. Tervetuloa, Tia ja Minna!

maanantai 19. joulukuuta 2011

Joululoisen retket eli Kuinka joulustressi selätetään



Monissa kodeissa hikoillaan tällä hetkellä suuremman tai pienemmän joulustressin kourissa. Itseäni moinen ei vaivaa eikä ole koskaan vaivannutkaan. Aloin oikein tuumata, että mistä tämä käsittämätön tuuri - miksei joulustressi ole ikinä löytänyt tietään meille?

Ihan pienen pienenä stressinpoistajana toimii tietenkin se, että olen maailman jouluhulluin ihminen - meille joulukoristeet (Huom! myös joulukuusi) ilmestyvät viimeistään itsenäisyyspäivänä. Tänä vuonna jo marraskuun puolella ensimmäisenä adventtina. (Tänä vuonna ei tosin ole kuusta Pätkän kävelyharjoitusten takia.) Joulusiivoja en tee koskaan - paitsi tänä vuonna sivupersoonani Kodinlaittaja pesi uunin - muuten mennään ihan normisiivouksilla. Kaapeissa ei meilläkään joulua vietetä. (Miksi siis siivota ne?) Lahjat hommaan yleensä netistä - huuto- tai muusta netistä. Ja paketointitarvikkeeni olette jo nähneetkin (ts. mitä talosta sattuu löytymään).

Mitä jouluruokiin tulee, olen joululoinen. Näet senkin jälkeen kun muutin kotoa - noin kaksikymmentä vuotta sitten - olen säännöllisesti istunut äitini joulupöytään lähestulkoon jokaisena jouluna. Helsingissä asuessa pakattiin kissat ja kimpsunkampsut kasaan ja suunnattiin kohti lakeuksia heti kun joululoma alkoi. Ei siinä mitään stressiä päässyt syntymään. Sitten siirryttiin päivä kerrallaan sukulaiskodista toiseen ja mätettiin maarut täyteen jouluruokaa.

Nykyään sama perinne jatkuu, vaikka lakeuksilla ollaan itsekin asusteltu taas jo vajaa vuosikymmen. Yhä edelleenkin perheemme - nyt kolmehenkinen - kulkee kuin nälkäinen karavaani sukulaisten joulupöydästä toiseen, emmehän me muunlaista joulua tunne!*). Emme ehkä niinkään muistuta itämaan kolmea viisasta miestä vaan paremminkin toista raamatullista joukkoa, Egyptin vitsaukseksi lähetettyä heinäsirkkaparvea, joka jättää jälkeensä paljaaksi kaluttuja kinkunpotkia ja tyhjiä karamellipapereita. Olemme melko varmasti täydellisin mahdollinen esimerkki joulun vapaamatkustajista. Meillä se vapaamatkustaja vain ei ole perheen isäntä vaan ihan koko perhe...

Itse asiassa tälläkin hetkellä olen Pätkän kanssa joulustressiä paossa tädin luona. Aion siirtyä täältä äitini ruokapöydän ääreen noin aaton tienoilla.

Suosittelen joululoisen elämäntapaa jokaiselle joulustressiä potevalle! (Jos nimitys kalskahtaa ikävältä, poliittisesti korrektimpi termi voisi olla vaikka joulunomadi). (Tämän kirjoituksen jälkeen sen taitavat omaksua ainakin meidän sukulaisemme ja suunnata ensi vuonna erääseen laitakaupungilla sijaitsevaan kerrostalokolmioon... Vuoroin vieraissa ja niin edelleen.)

Leppoisaa joulunodotusta! Ei ole enää monta yötä.

*) Kyllä me sentään tuomme mukanamme yleensä muutaman laatikon, suklaarasian ja jouluolutta. Ja meillä koti-kotona isäntä paistaa kinkun aattoyötä vasten. 

P.S. Tervetuloa, Elli76!

perjantai 16. joulukuuta 2011

Raportti

Tämä menee aivan mahdottomaksi. Uuden kameran villitsemänä räpsin nyt kuvia ihan kaikesta - olen aivan kuin se Tommy Hellstenin varoittava esimerkki vanhemmasta, joka missaa lapsensa tärkeimmät hetket astumalla elämästä sivuun ja ottamalla siitä vain koko ajan valokuvia (esim. rippijuhlassa). No, ehkä tämä menee Pätkän rippijuhliin mennessä ohi. Kamera ainakin on siinä vaiheessa jo tosi vanha.

Tämän kuvaraportin myötä toivotan kaikille hyvää viikonloppua ja rauhaisaa neljättä adventtisunnuntaita!

Leivonnaisia pöydällä, pellillä ja seinillä.
Joulun trendikkäimmät paketit syntyvät entisten asukkaiden jättämästä tapettirullasta ja omista vanhoista pyjamanhousuista.

 Pakanallisen sukkajumalan palvontamenot jatkuvat joulun allakin. Uhrialttari on siirretty sohvalta nojatuoliin. Päätän raporttini tähän.

torstai 15. joulukuuta 2011

Se aika

Itkettää kun Pätkä on niin nätti. Itkettää kun Mimmit laulaa niin itkettävästi ("riemastuttavan hauska" my foot!). Itkettää kun piparit onnistui niin hyvin ja kotona tuoksuu niin itkettävän hyvältä. Itkettää kun joulu on niin lähellä ja itkettää kun ihmisillä on niin söpöjä vauvoja ja itkettää kun toisilla on paha mieli.

Se on se aika taas että itkettää. Kohta se on onneksi neljäkymmentä lasissa, ei kai tätä nyt voi enää hirvittävän montaa vuotta kestää??? (Nimimerkki Menopaussia odotellessa).

P.S. Tervetuloa, Paulis Pampula, itkusta huolimatta!

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Uuni

Olemme asuneet täällä nyt nelisen kuukautta ja tänään sivupersoonani Kodinlaittaja päätti, että uuni täytyy pestä jouluksi. (Teillä uuni pestään paljon useammin, mutta Kodinlaittaja on vasta hyvin nuori sivupersoona ja hänellä on vielä paljon opittavaa näistä asioista.)

Hihat ylös, Muumit pyörimään (liian innokkaan apurin hämäämiseksi) ja riemumielin kolmannesvuoden rasvan ja roiskeiden kimppuun. Kymmenen minuuttia myöhemmin uuni hohteli neitseellistä puhtautta. Miten tämä on mahdollista, kysytte? Kaksi sanaa, hyvät naiset ja herrat. Taika sieni. (Kodinlaittaja ei ole näköjään yhtä tarkka yhdys sana sääntöjen suhteen kuin minä, hänen mielenkiintonsa suuntautuu tärkeämpiin asioihin.)

maanantai 12. joulukuuta 2011

Kirkossa

Eilen soivat Kauneimmat joululaulut kirkoissa ympäri maata. Meidän pelimannipoppoolle tilaisuus on ikiaikainen perinne - eikä tänäkään vuonna jätetty sitä väliin. Henkilökohtaisessa joulukalenterissani joulunodotus alkaa todenteolla Kauneimmista joululauluista.

Tuntui taas siltä, että vihdoin olen löytänyt asian jota oikeasti haluan - ja osaan - tehdä työkseni. En tarkoita soittamista, taidoistani voidaan olla montaa mieltä, vaan porukan vetämistä. Seuraavaksi kehun itseäni sumeilematta. (Tämä saattaa aiheuttaa kulttuurishokin muille kuin eteläpohjalaisille lukijoille, joten varoitan varmuuden vuoksi etukäteen.) Sen jälkeen kun kaapaisin kyseisen porukan siipieni suojaan, sen "taiteellinen taso" (jos termin voi ylipäätään liittää pelimanniporukkaan*) on noussut silmissä - ja eritoten korvissa. Jotain kertoo mielestäni myös se, etten enää ole se paras soittaja poppoossa. Minua paremmat ovat halunneet tulla soittamaan minun vetämässäni ryhmässä ja vieläpä maksavat tästä harrastuksesta. Hitto soikoon! Jotain minun täytyy tehdä oikein(kin).

Muutenkin viikonloppu meni joululauluisissa merkeissä. Pätkän näin tänä aamuna ensimmäistä kertaa perjantai-illan jälkeen - neidin riemu oli rajaton. Ja Mamman myös.

*) Tarkoitan tällä sitä, että pelimanniporukassa svengi ja meininki on paljon tärkeämpää kuin "taiteilu".


perjantai 9. joulukuuta 2011

Saanko esitellä

(Taas valokuvia.)

Tässä on äidin-äidin-äidin-äitini miehineen, siis Pätkän äidin-äidin-äidin-äidin-äiti, nimeltään Johanna.  Äidin-äidin-äidin-isäni nimeä en valitettavasti muista, mutten välttämättä ole kaukana totuudesta, jos veikkaan että hän on Antti, Matti tai Jussi. (Niin kuin pohjalaissuvuissa miehet tapaavat olla.) En tiedä koska kuva on otettu, uskoisin, että edellisen vuosisadanvaihteen aikoihin.

Sain valokuvan iso-iso-tätini jäämistöstä vuosia sitten. Johanna miehineen asustelee yleensä meidän makuuhuoneen seinällä yhdessä toisen tuimailmeisen pariskunnan kanssa. Edellisessä asunnossa he eivät sinne päässeet, koska vuokralaisina emme uskaltaneet naputella nauloja seiniin. Täällä isäntä on jostain syystä piilottanut taulut kaapin päälle, josta löysin ne äsken. Onko tämä tulkittava niin, että vaimon (ja tyttären) tuimailmeiset esi-äidit eivät ole hänelle mieluisaa makuuhuoneseuraa? Oli asia niin tai näin, niin voin kertoa, että seinälle ne nyt päätyvät.

Tuikea tummu.

torstai 8. joulukuuta 2011

Kuvainnollisesti

Ostin itselleni joululahjaksi uuden kameran. (Sssshhhh, ei sanaakaan isännälle! Jos asiasta ollaan ihan hiljaa, se ei ehkä koskaan huomaa kameran vaihtuneen.) Kuten olette ehkä huomanneet, valokuvaustaidoissani on parantamisen varaa. Tällä uudella kameralla (Samsung WB700) pitäisi nyt ainakin olla kaikki tekniset mahdollisuudet - mitä taskukameraluokka voi tarjota - taitojen parantamiseen. Zoomi on melko hulppea!

Kävimme Pätkän kanssa ulkona testaamassa kameraa. Kuvista tuli melkein yhtä surkeita kuin vanhallakin kameralla. Mutta minä vasta harjoittelenkin. Sitäpaitsi, mitä taidoissa uupuu, voi jälkikäsittelyllä hieman kompensoida. Picnik.com on tässä kullanarvoinen... (Fancy focus ja Tint ovat suosikkiefektini.)

Joudutte okuloimaan näitä jatkossa yhä enenevässä määrin. Reilua lienee varoittaa.

Joulukranssi meidän ovessa.

"Kaupungin" "vilinässä".

 Kuvissa esiintyy myös Kassi, jonka voitin taannoin p i l v i t e h t a a m o n arvonnassa. Se on kuin tehty riippumaan meidän kärryn kahvassa ja siihen mahtuu kaikki.

Portaalla. 

P.S. Tervetuloa, Riitta!

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Kymmenen syytä miksi talvi rulettaa

1. Joulu on talvella. Joulu rulettaa.
2. Kun ulkona on pakkasta, viileämpikin asunto tuntuu kutsuvan lämpöiseltä.
3. Lumi heijastaa valoa eikä ole niin pimeää. (Yleinen mielipide. Muistutus itselle: Ota tänä talvena selvää, miksi tämä on hyvä juttu ja miksi pimeä ei ole.)
4. Joulu on talvella. Joulu on mahtava.
5. Minä, jos ken, olen kuin luotu talviolosuhteisiin. Rasva eristää kylmää. (Vrt. mursut, ryhävalaat).
6.  Jos tämä talvi on armollinen, Pätkä ei ehkä saa keuhkokuumetta. (Ensimmäistä kertaa elämässään).
7. Joulu on talvella. Jouluna saa syödä suklaata.
8. En oikein keksi tähän kohtaan mitään.
9. Vasta talven, lumen ja pakkasen jälkeen osaa arvostaa sitä, kun keväällä näkee ensimmäisen kerran paljasta maata. Se se vasta rulettaakin!
10. Joulu on talvella.

Itsepsyykkaus suoritettu. En garde, lumi ja pakkanen! Tehkää pahimpanne.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Ylevää

"Eijei, älä laita sitä teletappia pyllyyn!!" [Isä ja tytär kakkavaipanvaihtopuuhissa.]

Kaikenlaisia repliikkejä kuulee lapsiperheen arjessa.

Tänään on satanut kaksi senttiä lunta ja mieliala laski heti kaksikymmentä pykälää. Mitä aikuinen ihminen tekee lumella ja pakkasella? Minä vain kysyn. (Paitsi skrapaa autonlaseja räkätippa nokan päässä.) Positiivisemmalla nuotilla totean, että onneksi tuli vasta nyt - viimeisen viiden vuoden aikana ensilumi on näillä leveysasteilla satanut lokakuussa. (Isäntä pitää kirjaa.)

Ylevää itsenäisyyspäivää!

P.S. Tervetuloa, Miia!

maanantai 5. joulukuuta 2011

Minä juon nyt glögiä

Ylimittainen viikonloppuvapaa on vetelöittänyt taloutemme jäsenet, mukaanlukien sivupersoonani Kodinlaittajan. Kahlaamme nilkkoja myöten kissankarvoissa sekä kuivuneissa ruoantähteissä, joita tyttäreni on sylkenyt ja päristellyt pitkin keittiön lattiaa. Täällä ei ole imuroitu päiväkausiin, pölyjen pyyhkimisestä puhumattakaan. Mutta älkää vielä teroitelko punakyniänne, sossuntädit, aion kyllä ryhdistäytyä jahka arki koittaa. En siis ihan vielä huomenna.

Kodinlaittajaa on hillinnyt sekin, että soitannallisesti tämä joulunalus on jälleen ollut yhtä rumbaa - tai paremminkin joululauluja. Perjantai sekä sunnuntai menivät joululauluja soittaessa ja sama on edessä ensi viikonloppuna. Tunnelmallista ja mieltä ylentävää, joskin aavistuksen puuduttavaa ja hidastempoista. Kyllä sen silti kerran vuodessa kestää.

Joulutunnelmissa edelleen: Nyt Mamma aikoo hyödyntää isännän huomisen vapaapäivän (=lapsenhoitovuoron) ja korkata pullon punkkua. Aion tissutella sitä glögin kanssa ja jos oikein hurjaksi heittäydyn, katson vielä jonkun leffankin! Ettäs tiedätte.

Hyvää itsenäisyyspäivän aattoa kaikille!

P.S. Tervetuloa, Tarja!

torstai 1. joulukuuta 2011

Peto

Tänään on herra konsultin kuusivuotissyntymäpäivä! Olen katsellut tuota karvapalloa samassa taloudessa nyt lähes kuusi vuotta. Jos voisin viettää päivän jonkun toisen housuissa, niin valitsisin ehdottomasti tämän kaverin - Paris Hilton saisi pitää omat kuvionsa sillä vielä paaaaljon helpommallakin voi päästä. Sen verran läheltä olen ao. tyyppiä tarkkaillut, että uskoisin selviytyväni päivästä sen hommissa varsin kelvollisesti.


Velvollisuuksista suoriutuisi osapuilleen näin toimien:

Aamiaiseksi tilaisin typerryttävänhintaista erikoismuonaa (on hieman virtsakivivaivaa) ja raikasta vettä. Seuraavaksi siirtyisin odottelemaan, että laiskanpulskea emäntäni saa parivuoteeni pedattua. (Mikä emäntä? Kamaripalvelija se on.) Sitten vetäisin yhdeksän, kymmenen tunnin tirsat, kunnes olisikin taas aika käydä keittiön puolella katsastamassa ruokakupin tarjonta.

Hoideltuani eväät ynnä levot pois päiväjärjestyksestä seuraisi virkistäviä yöaktiviteetteja, kuten kissarallia ympäri kämppää ja pitkin seiniä - lisäpisteitä saa pudotetuista esineistä, painon ja/tai hinnan mukaan. Kukkaruukun tiputtamisesta tulee sotkubonus eli jättipotti. Paljon puhuttua metsästäjän viettiä tyydyttäisin pieksemällä pienempää lajitoveriani. Ja mitä aivotyöhön tulee, sellaisesta kävisi nähtävästi terraariossa asuvan liskon kyttääminen - samalla kaiketi haaveillen Iron Chef-kilpailun jaksosta, jossa salaisena raaka-aineena on leopardigekko. (Gekkoa viinissä, gekkoa keitettynä, gekkoa vihannespedillä, gekkoa liemessä...)

Siinäpä kissapedon päivä pähkinänkuoressa. Omiin ihmishousuihini vaihtaisin kuitenkin ehkä takaisin siinä vaiheessa, kun tulisi aika pyyhkiä takapuoli.

Onnea kulmakunnan kingille ja kovimmalle (entiselle) kollille!

P.S. Tervetuloa WannabeMama!

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Onnellinen

Olen tullut siihen tulokseen, että perusluonteeni on sittenkin positiivinen. Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen ihminen. Uskon, että onnellisuutta lisää kohdallani huono muisti. (Alkavasta dementiasta on siis hyötyäkin.) Vaikka Pätkä yhä sairastelee paljon ja vaikka selvittelyn alla yhä on vakaviakin asioita, jo parin rauhallisen kuukauden jälkeen mieleni unohtaa aktiivisesti, että mikään voisi meidän idylliä uhatakaan. Tiedostan jollain tasolla viime vuosien pimeyden, jatkuvan menettämisen pelon ja ahdistuksen, mutta ne häilyvät tällä hetkellä jossain sovituksen taustalla, sumuisessa äänimaisemassa eikä niitä erota muuten kuin kuuntelemalla hyvin tarkasti. Ja kukapa niitä varta vasten lähtisi sieltä etsimäänkään.

Eilen sanoin isännälle, etten voi vieläkään uskoa, että tämä on meidän koti. Että me todella asumme täällä. Nyt vasta käsitän täysin - kolmen kuukauden jälkeen - miten suuri merkitys ympäristöllä minulle todella on. Nyt vasta käsitän, miten huonosti voin siinä kopissa, jossa asuimme ennen. On ehkä olemassa ihmisiä, jotka pystyvät sulkemaan pois mielestään asuinpaikkansa ja ympäristönsä ja keskittymään henkisempiin asioihin, mutta minä en totta vie ole yksi heistä.

Minä rakastan tätä kaunista taloa ja tätä kaunista kaupunginosaa. Täällä on niin hyvä olla, että uskallan vaikka sanoa sen ääneen: Minä olen onnellinen.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Kissus me goodbye

Tänne oli taas eksynyt joku poloinen lukija hakusanalla "kissus". Sitä tapahtuu jatkuvasti. Älkää nyt rakkaat ihmiset täältä mitään kasvinhoito-ohjeita etsikö. Varsinkaan kissusten.

Surukseni minun on kerrottava, ettei kyseinen kissus enää ole keskuudessamme. Sain sen hengiltä, en tiedä miten. Kesällä se oli vielä uhkea ja elinvoimainen. Viimeisen kahden viikon aikana se kuitenkin pudotti lehtensä, kuivettui ja kuoli

Viikonloppuna laitoin jouluverhot olohuoneen ikkunaan ja visuaalisen ilmeen vaatimuksesta laskin kissuksen maan (=roskapussin) poveen. Requiescat in pace.



P.S. Kaipaamaan jäi kissuksen serkku, samana päivänä hankittu Toinen Kissus, joka on vielä toistaiseksi hengissä.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Yksinäisyydessä

Lupasin täällä joskus muinoin Ofelialle kertoa siitä karmeasta neuvostolähiöstä, jossa asuin kauan kauan sitten. Ja kun ei runosuoni tunnu sykkivän millekään muullekaan, niin kerronpa siitä juuri nyt.

Kuvitelkaa rumin ja likaisenvalkoisin tietämänne 1960-1970-luvun vaihteen lähiö, jossa on rumimpia kuviteltavissa olevia torni- ja kerrostaloja. Kuvitelkaa sen jälkeen nuo talot vähintään kolme kertaa suuremmiksi, korkeammiksi ja leveämmiksi. Ja likaisemmiksi, huonommin hoidetuiksi, ilman minkäänlaista julkisivua valvovaa elintä, joka kieltäisi maalaamasta parvekkeen betoniseiniä shokeeraavan pinkiksi kun naapurin parveke on mintunvärinen. Kertokaa sitten kuviteltujen kerros- ja tornitalojen määrä vähintään kahdellakymmenellä.  Huomatkaa, että kuvitelmanne tulee olla pohjapiirrokseltaan viemärikaivon kannen muotoinen, sellainen, jossa valurautaiset renkaan pätkät (=talot) kiertävät kehää. Kuvitelkaa sen jälkeen koko komeus keskelle autiota peltoa.

Pelto yrittää vallata takaisin menettämäänsä maa-aluetta työntämällä talojen väliin kuivaa heinää ja kituliaita koivun ja haavan vesoja, joista enimpiä joku muistaa harvakseltaan leikata. Hoidettu nurmi on täydellisen tuntematon käsite. Kadut ovat routakuopilla, rappukäytävien ovet ontuvat ja narisevat. Mutta löytyypä juna-asema, bussilinja, koulu, posti, tuoretori, kaksi kivijalkakauppaa sekä yksi isompi tavaratalo, joissa missään kukaan ei luonnollisestikaan puhu englantia ja vain harva erinomaisella tuurilla paikallistakin virallista kieltä (eikä venäjää). Ostokset, postiasiointi sekä matkustaminen hoituvat käsillä huitoen ja sormella osoittaen. Myyjättärillä ja bussien rahastajatädeillä on viikset. Torakat pyrkivät usein samaan lämpimään kylpyveteen kanssasi.

Kuvitelkaa, että tämä surrealistinen sielunmaisema, kuin suoraan Enki Bilalin sarjakuvista sijaitsee vain kahdenkymmenen minuutin bussimatkan päässä yhdestä Euroopan kauneimmista vanhoista kaupungeista. (Minun tuurilleni on kovin tyypillistä, että päädyin asumaan sinne minne päädyin). Ja että sen nimi suomeksi on - ah, niin kovin runollisesti - "Yksinäisyys".

Niin että sellaista siellä oli.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Nuttu

Tämmöinen löytyi kirpputorilta. On muuten aika hieno ja lämmin ja mitä ilmeisimmin jonkun omatekemä. (Ei mulla muuta tällä kertaa.)

perjantai 18. marraskuuta 2011

Isoisän urotyöt

Kyllä täytyy kertoa ihan julkisesti isäni eilisestä sankariteosta.

Minä olin koulussa, isäni hoitamassa Pätkää ja Pätkä väänsi vaippaan nk. päiväntasaajallisen. Toisin sanoen, ruiskukkaa paitsi vaipassa, myös pitkin vatsaa ja selkää aina vyötäröön asti. Isäni - suurten ikäluokkien mies, vaippanoviisi - selvisi tästä luonnonkatastrofista sankarillisisesti! Venkuloiva ipana - liikanimeltään Liukas Luikku - oli onnistuttu pesemään täysin puhtaaksi, vieläpä ilman fyysisiä vammoja, suihkun lattia oli huuhdeltu ja puhdas vaippa ja puhtaat vaatteet puettu päälle. Kotiin tullessani pyykkikoneessa olivat valmiiksi pesua odottamassa lapsen vaatteet, likaantunut lakana sekä isäni paita. Ruiskukasta ei näkynyt jälkeäkään.

Hatun nosto. Aplodeja! Kunniafanfaari!

maanantai 14. marraskuuta 2011

Vesisäiliö

Pätkähän sai muinoin kasteen teho-osastolla ja tilaisuus oli hyvin koruton. Paikalla olimme minä ja isäntä, ynnä kaksi hoitajaa ja pappi. Ei se mikään hätäkaste ollut, Pätkä vain oli teholla niin kauan, että kaste tuli jo ajankohtaiseksi lainkin puitteissa. Lisäksi tulossa oli suuri leikkaus, jota me huonokuntoisen lapsen vanhemmat pelkäsimme sen verran, että halusimme lapsen kastettavan ennen sitä. Siispä pidimme maailman surkeimmat ristiäiset, joista otetuissa valokuvissa esiintyy sinipunakirjava, turvonnut ja tiedoton vauva hengityskoneeseen kytkettynä sekä kaksi orvonnäköistä vanhempaa. Ja Matti Vanhasen näköinen pappi. (Sekin vielä!)

Tuosta hetkestä meillä on muistona myös kastevesi. Toinen hoitajista säilöi sen huolella tyhjään Aqua Sterilisata-pulloon, jossa se on nököttänyt nyt kohta kaksi ja puoli vuotta. Eräänä iltana muistin asian ja aloin etsiskellä netistä jotakin esteettisesti kestävämpää säilytysastiaa. Mutta kiven takana ovat! Jonkin koruliikkeen sivuilta löysin tinaisen rasian, jonka sisällä on tiivis astia kastevedelle, mutta se oli ruma kuin mikä.

Huuto.netistä silmään pisti aivan käsittämättömän ihana pieni vihreä lasikarahvi, jonka hankin, mutta sen korkki osoittautui liian löysäksi ja epäilen veden haihtuvan siitä. Olisi kiva kuulla, miten te muut kastevettä säilytätte? Vai säilytättekö?


 Hieno mutta huono.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Rakas Joulupuki

Mitä kuluu? Toivottavasti sinä ja muori voite hyvin. Ja Lapissa ei ole liian kylmä teille.

Tänä vuonna minä tahtosin Kuplamuumilakanat. Isäntä sanoo että meillei enää enempi mumilakanoita mahdu kaappiin mutta minä voin heittää pois muita lakanoita. Sei osta minulle muumilakanaa. Jos et tiedä mistä Kuplamuumilakanoita saa niin niitä saa täältä. Minä toivosin sinisen kuplamumin.

Sitten toivosin vielä Muumimukin mikä on nyt sesonkissa. Sen nimi on Lumileikkejä.

Nährään jouluna!

terveisin 
Mamma, kohta neljä (kymmentä) vuota

P.S: Isäntä ei tarvi lahjoja, sei ole ollut kilti.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Selkäranka

Minä en alun alkaenkaan jaksanut riehaantua siitä Takapiha-Tainasta. Pääsi menemään koko touhu vähän ohi enkä facelassakaan ehtinyt tykkäilemään tainanhäätöryhmästä, ennen kuin se sitten lopetettiin. Taidan olla tulossa vanhaksi. Jokin ääni sisälläni sanoi vain "hoh-hoijaa, taas yksi" - sen sijaan että päästäni olisi kuulunut se tavanomainen "Naks!". Ei pyhää närkästystä, ei oikeutettuja vihanpurkauksia. Ainoastaan hoh-hoijaa.

Tänään katsoin kyllä areenasta sen "jatko-osan" Tainan totuuksille. Siinä haastateltiin - Tainan lisäksi - Varsinais-Suomen erityishuoltopiirin johtajaa Seija Aaltosta, joka totesi minusta terävänäköisesti, että Tainuska antoi esiintymisellään kasvot ilmiölle "kehitysvammaisten syrjintä", ja sitä myöten mahdollisti sen, että asiasta päästiin puhumaan. Tainalle pitäisi siis olla vähän kiitollinenkin. Ehkä me suomalaiset tarvitsemme syntipukin, johon kohdistaa närkästyksemme ja sitä kautta löytää sisältämme hento moraalinen selkäranka, joka vahvistuu siitä, että huomaa muidenkin olevan samaa mieltä. Massaero kirkosta homokeskustelun jälkeen oli minusta yksi hyvä esimerkki tästä, samoin ihmisten aktivoituminen perussuomalaisten vaalivoiton sekä aina Halliksen ja Teukan toilailujen jälkeen.

Kyllä meillä vielä toivoa on. Uskokaa pois.

tiistai 8. marraskuuta 2011

E-koodieineet

Isäntä osti 4.11. - siis viime perjantaina - kaupasta broileripastaa, jossa viimeinen käyttöpäivä oli 2.11. Se ei ikinä katso päivämääriä - ja toki asiakkaan pitäisi voida luottaa, että kaupan hyllyssä olevassa tuotteessa on vielä päiviä jäljellä.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Minä söin sitä pastaa kiljuvassa nälässäni eilen, 7.11., koska talossa ei juuri sillä hetkellä muuta ruokaa ollut. Se näytti ja tuoksui ihan normaalilta, eikä mitään seuraamuksia ilmennyt. Söin siis viisi vuorokautta ylipäiväistä einestä, ja jäin henkiin kertomaan siitä. Mitähän ne "äidit" niihin oikein laittaa?

maanantai 7. marraskuuta 2011

Kuuluuko?

En tiedä vaivaako muita kotiäitejä huono kuuluvuus. Se, ettei pitkään aikaan ole ollut työyhteisöä tai muuta sosiaalista yhteisöä, johon kuuluu. Minua kyllä vaivaa. Töissä ja koulussa voi hölpöttää muiden ihmisten kanssa. Kotona voi kyllä hölpöttää Pätkälle, mutta vastakommentit tulevat klingonin kielellä, jota minä en oikein ymmärrä.

Sosiaalisten kontaktien puutetta minä korvaan netissä olevilla sosiaalisilla yhteisöillä. Muttei se ole sama asia. Nettiin pitää suoltaa sokkona itseä koskettavia asioita ja sitten odotella jännittyneenä, miten muut niihin reagoivat. Ilman minkäänlaista reaaliaikaista syötettä vastapuolen reaktiosta. Että kiinnostaako sitä tämmöinen. Vai ottaako se tästä nokkiinsa.

Toisekseen, sopivan nettiyhteisön löytäminen on hieman hankalaa tällaiselle oudokkeelle kuin minä. Pienten lasten äidit? Hmm. No, kyllä meilläkin vaippoja vaihdetaan, valvotaan öitä ja sairastetaan räkätauteja, mutta siihen ne yhteneväisyydet taitavat loppua. Down-lasten äidit? Natsaa jo vähän paremmin, mutta edelleen moni asia, josta haluaisin mieltäni purkaa, on muille "hepreaa". Onneksi on Leijonaemot. Mutta kun Pätkällä on niin monen mielestä "vain Down", eihän siinä ole mitään ongelmaa. Aurinkoisia ja ihania lapsia. Kun heillä taas on kaiken maailman kamaluuksia diagnoosilistalla. Että mieluusti vaihtaisivat osia kanssani. Esimerkiksi siksi, että minun lapsesta heti näkee, että spesiaali se on. On, on. Ja poikkeava käytös hyväksyttävää ihmisten silmissä, ei mitään vaikeuksia siis.

Taidan olla turhan tarkka kuuluvuuden kriteereissäni. Onneksi kuulun moneen yhteisöön. Mitä yksi jättää uupumaan, sen voi paikata toisessa. Silti haaveilen täydellisestä ymmärretyksi tulemisen tunteesta. Ehkä se vielä joku päivä löytyy. Onneksi on internet!

P.S. Aika lähellä täydellistä sosiaalista yhden ihmisen yhteisöä on eräs naisihminen ja downiaisen äiti, jonka kanssa voi keskustella ihan kaikesta - jopa Big Brotherista! Terveisiä vaan sinne. :)

P.P.S. Oli pakko editoida diagnoosien nimet pois diagnoosilistalta koska tajusin itsekin kuinka törkeältä ne siellä kalskahti. Koska kaikki diagnoosit on kauheita. Ja moni paljon kauheampi kuin Down, ei siinä mitään. 

perjantai 4. marraskuuta 2011

Kekriä

Viime aikoina olen saanut monet hyvä naurut huudattamalla isäntää Veikolla. Toisin kuin minä (vielä), se ottaa kalmaveikon ihan tosissaan. Ehkä se johtuu siitä, että isäntä törmäsi lapsena metsässä isoisoisänsä haamuun, eikä oikein ole siitä vieläkään toipunut. Minulle ei vastaavia tragedioita ole tapahtunut, joten suhtaudun Veikkoonkin vitsinä. Tyyliin "Pitäisikö soittaa huoltomiehelle, että eikö täällä mikään toimi, viime viikolla ei patterit lämmenneet ja nyt täällä sitten kummittelee?"

Veikko on keksinyt uusia kujeita. Edelleen se pöllyttelee sikaria Pätkän huoneessa, mutta uutena juttuna on tullut vessan peilikaapin oikean puoleisen oven avaaminen ja jättäminen auki. Ja oven heiluttaminen. Tätä jälkimmäistä minunkin on vähän vaikeata selittää, edellinen nyt voi olla kahden keski-ikäisen ihmisen alkavaa dementiaa. (Kun kumpikaan ei muista tai ainakaan tunnusta jättävänsä ovea auki). Vessan ovi sen sijaan huojuu edes takaisin pienellä liikkeellä silloin tällöin, tämän huomaa, kun pitää istuntoa kyseisessä fasiliteetissa. Toisaalta täällä vetää välillä niin että tukka viuhuu päässä, joten todennäköisesti kyse on vain siitä. Onhan?

Mainiota kekriviikonloppua kaikille!


Naamiokostaja. (Picnik-kuvankäsittelyohjelma onneksi korvaa äidin puutteellisen askartelutaidon juhlapyhinä.)

maanantai 31. lokakuuta 2011

Kyttä

Meidän naapurit ovat lähteneet livohkaan. Sanon "naapurit", vaikka ne asuvat tien toisella puolella omakotitalossa, ja sanon niin siksi, että minä kyttään niitä, niin kuin naapureita tavataan maalla kytätä. Ne olivat nuoria ihmisiä, joilla oli kolme lasta, aivan pieniä, ja ne lapset aina huutelivat tien yli kotipihaltaan kun minä olin parvekkeella ja minä huutelin niille takaisin. Nyt olimme vaivaiset pari päivää pois ja kun tulimme eilen illalla takaisin, huomasin, että niiden talo oli yhtäkkiä tyhjä ja joku siivosi siellä tyhjiä huoneita! (Häkellyin asioiden tilasta niin, että jäin kyttäämään sitä touhua makuuhuoneen ikkunasta aivan avoimesti, vaikka näin, että se, joka siivosi, näki, että minä kyttään.)

Siinä se nyt mollottaa minua tyhjine ikkunoineen, autio, ihanasti rempallaan oleva rintamamiestalo. Ja mikä ihmeellisintä - ei tunnu missään! Vielä pari kuukautta sitten olisin ulvonut kuin nälkäinen susilauma, että sitä taloa pitää päästä katsomaan nyt ja heti ja sinne pitää muuttaa ja se pitää kunnostaa ja omenapuuhun pitää ripustaa lyhtyjä ja kantaa puutarhakalusteet pihanurmelle oksien alle! Mutta nyt ei tunnu missään. Meidän koti on niin ihana, että taidan nykyään olla ikuinen kerrostalo(kyttääjä)asukas...

Haikeutta ja mielenliikutusta aiheuttaa se, että naapurit ovat poissa. Ketä minä nyt kyttään? Ehkä siihen muuttaa uusia kohteita ensi kuussa?

torstai 27. lokakuuta 2011

Ja sitten mua ärsyttää vielä se että

(Tämä postaus on poikkeuksellisesti ihan sitä ihteään eli jupinaa! Vaikka vanhojen "hyvien" aikojen muistoksi.)

Oli tänään taas koulupäivä, opinnäytetyöseminaaria. Antaisin nyt tässä vaiheessa ystävällismielisen vinkin kaikille ammattikorkeakouluille - varsinkin meidän linjalle, jonka yllä jo häilyy lakkauttamispeikko - että pysykää, suutarit, lestissänne. Jos ja kun visio ja missio on se, että koulutetaan työvoimaa vastaamaan työelämän tarpeisiin, niin älkää - pliiiiiiiiis! - alkako koulutuksen opinnäytetyövaiheessa haaveilla tekevänne opiskelijoistanne akateemisia ihmisiä. Niistä ei tule sellaisia, ei ammattikorkeakoulutuksella. Joka tähtää ammattiosaamiseen. Aivan niin kuin pitääkin.

Tämänpäiväisen seminaarin anti oli lähdeviitteet ja muut muotoseikat, jotka on hyvä tietää ja läpikäydä - tosin jokainen voi nämä lukea itse opinnäytetyön ohjeistuksista. Käytiin keskustelua tyylistä ja kielestä. Ja siitä, että pitää käyttää tiedeyhteisön kieltä opinnäytetyössä. Koska pitää osoittaa hallitsevansa sitä.

(Minkä tiedeyhteisön??? Mitä tiedettä, tarkalleen ottaen, ammattikorkeakouluissa tehdään? Esimerkiksi, miten minä tieteilen puhkiessani harjoituskopissa naama punaisena tai polkiessani jalkaa hiki päässä, että vetämäni pelimanniryhmä pysyy suht koht samassa tahdissa? Noin kärjistetysti ilmaistuna.)

Tieteellisestä kielestä esimerkkinä oli tunnilla jaetussa pläryssä joutavanpäiväistä finglishiä, josta loppujen lopuksi edes opettaja ei ymmärtänyt kaikkea."Opettaja, mitä tarkoittaa implisiittinen?" "Jaa, nyt en kyllä osaa sanoa."

Voin kertoa, että minun opinnäytetyössäni on pelkästään suomenkielisiä sanoja, oli se kuinka epätieteellistä hyvänsä.

P.S. Jupina loppukoon tähän.
P.P.S. Tervetuloa, Rouva Hemuli!

maanantai 24. lokakuuta 2011

Pala palalta

Ostelen takaisin lapsuuttani. Ensin Narnia-sarja - joka on nyt täydellinen - ja nyt nämä Sarah Kay-sisustustaulut. Onkohan se niin, että jokainen sukupolvi taantuu vuorollaan, siinä vaiheessa kun saa lapsia? Tai sitten ne ollaan vaan me nykyiset nelikymppiset, jotka haikailee kadotettuja kesäpäiviä, polkupyöriä, poutapilviä ja sammakoita. Tai niitä Sarah Kay-tauluja, joita ei pienenä saanut.



P.S. Minulla ja Pizzaa Arvostavalla Lähisukulaisella oli pienenä Sarah Kay-kankaasta tehdyt samanlaiset kesämekot. Se on mielestäni kyllä edelleen hienostunein ja tyylikkäin vaate, jonka olen ikinä omistanut.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Tankkaus

Voi taivas, että voi ihmisellä unta riittää! Nukuin eilen yli kahden tunnin päiväunet ja päälle kolmentoista tunnin yöunet. Ei tullut loppua millään. Isäntä vietti laatuaikaa Pätkän kanssa ja minä vedin lonkkaa.

Viime viikot ovat menneet todella helposti ja ilman ongelmia, edellisestä räkätaudista on jo yli neljä viikkoa. Joku nenäntörisyttäjäpöpö yritti pari päivää hyökätä Pätkän sieraimiin, mutta ei saanut jalansijaa. Eräs pieni taudinkantajahenkilö pääsi viikonloppuna salakavalasti seiniemme sisäpuolelle, koska hän alkoi yskiä ja vuotaa eritteitä vasta meillä ollessaan. No, asialle ei voi enää mitään. Joka tapauksessa - neljä viikkoa ja ylikin - VAU!

Nyt on sitten valvottanut Pätkän yöheräily. Melkeinpä voi kellosta katsoa, koska alkaa pää nousta pieluksesta ja älämölö kaikua kammarissa. Tähänkin auttaa onneksi vielä pelkkä komento: "Nyt nukkumaan!" Pari, kolme herätystä yössä tuntuu silti tällaisen ikivanhan äidin energiatasossa. No, nyt on univarannot tankattu.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Hiippari

Meillä kävi eilen televisiolupatarkastaja. Tai ei se sisälle tullut vaan häilyi rapussa punastellen ja vaivaantuneen näköisenä. Outoa hepussa oli se, ettei se sitten halunnut nähdä sitä televisiolupaa (joka meillä kyllä on) vaan tyytyi tietoon, että meillä on sellainen. Ja että ollaan just muutettu - tai no, kaksi kuukautta sitten. Kun sen listassa oli tieto, että tähän osoitteeseen ei ole tehty televisiolupailmoitusta.

Sitten se lähti, henkilökortteja näyttämättä ja televisiolupaa katsomatta. 

Mistä muuten huomaa, että Mamma on asunut jo liian kauan maalla? Esimerkiksi siitä, että se ei enää kysy ovipuhelimessa "kuka siellä?" ja "mitä asiaa?" vaan piippaa alaoven auki ja avaa jo valmiiksi asunnon ovenkin sepposen selälleen, että "vieras on hyvä vaan ja käy sisään". Tai kirvesmurhaaja.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Neljä vuodenaikaa -2

Suomen valtiontalous huojuu kallion kielekkeellä ja hallitus yrittää epätoivoisesti kallistaa sitä taaksepäin keksimällä mitä mielikuvituksellisimpia säästötoimia. Tänään päiväkävelyllä, kauniin kullanvärisissä lehdissä kahlatessa, lempeän tuulen vilvoitellessa pahimpia hikinoroja kasvoiltani minä, henkilökohtaisesti, keksin ratkaisun talousongelmaamme.

Aion asettua ehdolle seuraavissa eduskuntavaaleissa teemalla "Puolet pois!" Poliittiseen ideologiaani kuuluu Suomen ero vuodenaikajärjestelmästä seuraavan eduskuntakauden aikana. Neljä vuodenaikaa on silkkaa leveilyä. Kahdellakin pärjää. Jos karsitaan talvi ja kevät, jää jäljelle riittävästi ruokaa esteetikon silmälle ja vielä sopivasti sekä lämmintä että kylmää aikaa. Alle nollan ei ohjelmassani lämpötilaa kuitenkaan lasketa. Lumesta luovutaan tyystin. Kun syksyn lehdet ovat varisseet, siirrytään alkukesän vehreyteen ja siitä heinäkuun helteisiin - ja tietenkin kesälomiin.

Kotoisa syysnäkymä olohuoneen ikkunasta.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Ein zwei drei vier fünf

Tänään ei ole menestyksekäs mökkeilypäivä, voin kertoa sen tässä vaiheessa. Ulkona on liian kylmä ja tenava räkäinen - todennäköisesti vain perjantaisesta influenssapiikistä, mutta nyt ei auta riskeerata. Sittenpä istutaan sisällä tappi otsassa ja kiljutaan. Ja kähmitään tahmasormilla läppärin nappeja ja huudetaan hinaajan lailla, jos Mamma yrittää edes kurkata nettiin.

Vinkkinä muuten natiaisen karkoitukseen läppäriltä: Fröbelin Palikat soimaan. Viimeistään siinä vaiheessa kun "Fröbelin vaari Saksan maalla, ein zwei drei vier fünf, tarhassa hoiteli muksujansa", kohde pakenee. Eikä tarvitse äidin laskea kymmeneen mielessään. Viiteenkin laskeminen siis riittää. Ehhehe.

torstai 13. lokakuuta 2011

Kakku

Tiesittekö, että neljäntoista kananmunan täytekakkua tehdessä jo taikinan vatkaamiseen ja jauhojen kääntelyyn taikinaan menee 45 minuuttia? Katsoin kellosta. Nyt jännitän, lässähtääkö koko komeus ja pitääkö koko homma aloittaa alusta. Jauhopeukaloni on hieman ruosteessa. Positiivista tässä on se, että koska en kuitenkaan saa nukuttua, voin kostuttaa ja täytellä keekiä sitten yötä myöten, kunhan on ensin jäähtynyt.

Minun mummun - siis Pätkän isomummun - synttärit tulossa. Pitää varautua metformiinein.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Kuutamourakka

Muutama viime yö on taas unta tehty urakalla - ei Pätkä, vaan minä itse. En saa nukuttua täysi/melkeintäysikuulla. En kerta kaikkiaan. Syytän siitä muinaisia ihmissusigeenejä, koska onhan se romanttisempaa kuin jokin kuun pintarakennetta ja täysikuun kirkkautta selitykseksi tarjoava teoria tai että melatoniinin määrä on pienimmillään kolme päivää ennen täysikuuta. Pyh, sanon minä.

Selityksistä puheen ollen, sain (kun pyysin, pyytäkää te minulta) sanoja selitettäväksi Ti:ltä. Ja hyviä sanoja sainkin. Näin minä ne selitän:

1. Pinta: Mökillä joen pinta on tummanruskea, mallasuutteen värinen ja se väreilee usein väärään suuntaan, yläjuoksulle päin. Tietoni monista aiheista ovat pintapuolisia, mutta sehän nyt ei estä minua esiintymästä asiantuntijana.

2. Askel: Pätkän ensiaskel on aivan hilkulla ja armollisesti tulkiten kaiketi otettukin jo. "Ei enää kuulu kopse askeleen" lauletaan Vanha riimu-biisissä. Se on aika surullinen.

3. Kuu: Kärsin unettomuudesta aina täysikuulla, en saa nukuttua, vaikka ikkunat olisi peitetty. Yhdessä lapsena lukemassani sadussa vainaja ajeli hevosrattailla ja kyseli kyytiläiseltään: "Kuu paistaa komeasti, kuollut ajaa keveästi, etkös, elävä, pelkää?" (Vieläkin karmii!)

4. Etäisyys: Jos juna lähtee paikasta y vauhdilla z, niin mikä on junan etäisyys lähtöpisteestä kun on kulunut x min? Koulussa nämä olivat hauskoja laskuja. 

5. Paperi: Kivi, paperi ja sakset-leikissä otan aina kiven, mutta se häviää paperille. Paperisota on pyllystä.

(Jos sinä haluat selitellä, kerro siitä kommenttiboksissa niin keksin sellaisia (EDIT: siis sanasia) - ihan omasta päästäni.)

maanantai 10. lokakuuta 2011

Substanssia

Katsokaa taas mitä minä sain! Tämän tunnustuksen minulle antoi Katinappa. Olen nöyrän kiitollinen ja mieleni lämmin! Tulkitsen tämän niin - oli syytä tai ei - että blogissani on sittenkin substanssia. Jiihaa!


Tunnustuksen saajana kerron nyt kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni, koska näin tämä homma menee.

1. En ole eläinrakas, olen kissaihminen. Pidän ainoastaan kissoista. Koiriin suhtaudun kärsivällisen välinpitämättömästi. Hevosia pelkään.
2. Kuuluin opiskeluaikana Nylands Nation-osakuntaan, vaikka olen suomenkielinen enkä edes kotoisin Uudeltamaalta. 
3. Vihaan hiihtämistä. (Ja talvea ylipäätään.) Voitin kultamitalin jonkin pankin järjestämissä hiihtokilpailuissa ollessani muistaakseni seitsenvuotias. Sarjassa ei ollut muita osallistujia. Koulun jokavuotisissa hiihtokilpailuissa olin säännöllisesti viimeinen tai toiseksi viimeinen.
4. Olen vampyyrifriikki. Hämärästä aamunkoittoon on ehkä paras elokuva mitä koskaan on tehty. Lost boys on toiseksi paras. Ja Halloween on Pohjois-Amerikan (ainoa?) todellinen anti länsimaiselle kulttuurille!
5. Nukun muumilakanoissa enkä pysty kulkemaan muumimukien ohi kaupassa pysähtymättä hypistelemään niitä.
6. Seuraan useita lapsettomuusblogeja ja useita käsityö- ja tuunausblogeja, vaikka a) en ole ollut lapsettomuushoidoissa (=jänistin kalkkiviivoilla, aika klinikalle oli jo) ja minulla on lapsi ja b) en ole ikinä osannut tehdä käsitöitä enkä kuvittele niitä koskaan tekevänikään. Molemmat genret tyydyttänevät jotain selittämätöntä tarvetta.
7. Olen työkseni selvittänyt ulkomaisten välittäjäasiakkaiden arvopaperikauppoja suomalaisilla osakkeilla. (Minä, umpihumanisti).
8. Olen asunut ja työskennellyt ex-itäblokissa, rumimmassa mahdollisessa neuvostolähiössä.

Ja nyt siihen hauskimpaan osioon! Saan jakaa tämän tunnustuksen eteenpäin huomionarvoisille blogeille. Niitä on varsinkin seuraavat, joissa viime aikoina olen viihtynyt:

p i l v i t e h t a a m o:
Söpöisen pikkutytön äiti, joka tekee mitä vain mistä vain ja jolla on sana hallussa. Höysteenä hienoja valokuvia niin ikään.

puolitie:
Fiksusti kirjoitettua asiaa pienen lapsen äitinä olemisesta, ekoelosta, sukupuolirooleista, työn ja perheen yhdistämisestä. Siitä Arjesta.

Life according to Shayna:
En usko, että kirjoittaja edes tietää minun lukevan tätä blogia. Niin kuitenkin teen. Hurjien ja kurjien vaiheiden jälkeen kirjoittaja on viimein matkalla kohti äitiyttä. Siis yksi seuraamistani lapsettomuusblogeista, kaunista ja koskettavaa tekstiä.

Elä itte paremmin:
Löysin tämän blogin jokin aika sitten - ja oho, sattuupa olemaan yhteneväisyyksiä omaankin elämääni! Niin kuin erityislapsi, diabetes ja soitanto. Hauskaa tekstiä, välillä vaikeistakin asioista.

Pitkä matka kotiin:
Jälleen sarjassamme lapsettomuusblogeja, joita luen. Tämä on salasanan takana, joten en kerro sisällöstä sen enempää, mutta kerron sen, että matkaa on tiiviisti seurattu ja mahdollisuudesta siihen iso kiitos.

Onnellisten tähtien alla:
Pakko antaa tämäkin palkinto sinne, koska sisältöä on ja se on ihanaa. Salasanan takana vain tämäkin.

Eileithyian matkassa:
Tämänkin parin matkaa kohti vanhemmuutta olen seurannut jo jonkin aikaa. Avoimesti ja kauniisti kipeästä ja kauniista.

Ainon maja:
Iiiiiihana kotoilublogi, jonka kuvissa esiintyy välillä aivan iiiiiihana navankaivelija!

Ja näitähän riittäisi vielä vaikka kuinka, mutta lopetan nyt tähän, koska nyt on jo kilttien Mammojen nukkumaanmenoaika. Hyvää yötä ja aivan mahdottoman kauniita unia! 

Aarrekartta

Tässä se on. Minun aarrekarttani. Kuvat ovat Rudolf Koivun Satukirjasta (Otava, 1976). Rakastan Rudolf Koivun töitä ja toivonkin, että ne näin johdattaisivat minut aarteideni luokse!

Huomasin, että haaveilen hyvin yksinkertaisista asioista - ja kuitenkin jotkut haaveet vaikuttavat ainakin äkkiä katsottuna sellaisilta, joiden toteutumiseen on lähes mahdotonta itse vaikuttaa. Mutta jos niihin on mahdollista vaikuttaa, niin nyt töihin, alitajuntani - noita kohti kulkemaan. Hopi-hopi!

P.S. Tuo "Koti"-kohta tarkoittaa sitä, että haaveilen siitä, ettei me koskaan jouduta muuttamaan kodista pois. Kotona ollaan jo nyt. Tukevasti!

P.P.S. Haastan edelleen kaikki tämän lukeneet tekemään oman aarrekarttansa! Ohjeet linkissä p i l v i t e h t a a m o o n.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Nukkumaan!

Mökkiviikonlopun viehätykseen kuuluu kotioloista poiketen nukkuminen pienessä vinttitilassa koko perheen voimin. Perjantaiyönä sitten huvitti, ja univelasta johtuen myös ketutti - keskitytään nyt kuitenkin blogin vision ja mission mukaisesti ensimmäiseen fiilikseen - isännän ja Pätkän öinen dialogi:

(isäntä):
-Krooohh!!! Pyyyyhhh!
(Pätkä):
- Gumaan.
.....

- KROOOOOOOOOOOOOHHHHHHHH!!PYYYYYHHHH!
-Gu-mAAAN!
.....

- KROOOOOOOOOOOOOOOOOOOOHHHHHHHH!!!
-GU-MAAN!!!!!!

En osaa oikein tulkita komensiko nappula "nukkumaan" (gumaan!) isäntää vai itseään - reppana kun heräsi keskellä yötä tuohon kitarisakonserttoon. Lopputulos oli kuitenkin se, että Pätkä nukahti loppujen lopuksi uudelleen melusaasteesta huolimatta. Ja niin minäkin, joskus aamuyöstä.

Niin kuin aina, Pätkä oli perheen naispuolisista ainoana tosinaisena se, jolla oli mökillä hiuskosmetiikkaa mukana. Jouduin taas lainaamaan neidiltä Niiskuneiti-shampoota ja Tähkäpää-hoitosuihketta. Miksei muuten aikuisten tuotteet tuoksu vadelmalta ja metsämansikalta? Nuuuuh!

P.S. Kiitos Katinappa tunnustuksesta. Nyt täytyy oikein tuumiskella aiheen ansaitsemalla huolella ja paneutumisella!
P.P.S. Tervetuloa, Anni!

 Mökillä on varsin mukavaa.

torstai 6. lokakuuta 2011

Riitti


Olen tehnyt mielenkiintoisen antropologisen löydön. Asunnossamme harjoitetaan joka ilta toistuvia uhrimenoja - suurella todennäköisyydellä miessukupuolta edustavan asukkaan toimesta. Rituaalissa uhrataan kaksi sukkaa ilmeisesti jollekin (minulle) tuntemattomalle jumaluudelle. On ilmennyt, että uhri on suoritettava poikkeuksetta joka ilta. Muuten tapahtunee jotakin kamalaa, niin orjallisesti näet miespuolinen asukas näitä uhrimenoja noudattaa. Joka aamu herätessäni löydän poikkeuksetta muuten suhtkoht siististä ja vaatemytyttömästä olohuoneestamme - sohvalta - kaksi likaista sukkaa.

Onko kyseessä pakanallinen Sukkajumala, josta me naiset emme tiedä mitään ja josta perinnetieto kulkee tarkoin varjeltuna salaisuutena miessukupolvelta toiselle? Salaisuutena, johon on vihitty koko miespuolinen väestö kautta maailman? Vai edustavatko uhrattavat kaksi (tässä tapauksessa eriväristä) sukkaa viimeistä miehisyyden linnaketta - kahta testikkeliä, jos sallitte - kaiken plyyshin, sametin, kullanvärin, kimalluksen, kukkien ja koukeroiden keskellä? Merkkaako ihmisuros näin reviiriään naisen sisustamassa asunnossa? Onko tämä hörhelöihin hukkuvan uroon viimeinen, tuskin kuuluva hätähuuto likaisten sukkien ja testosteronin suojelupyhimykselle: "Tule ja pelasta minut!"

Sitä emme saa kenties koskaan tietää.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Tackar

Kiitollisuuspäiväkirjaan on kirjattava tämän päivän kohdalle seuraavat kiitollisuudenaiheet:

1. Eilinen Oulun-reissu meni oikein hyvin sekä teknisesti, toteutuksellisesti että sisällöllisesti. Pätkän sisäelin on toiminut "puhtaammin" ja arvot laskeneet. Ei koepalatarvetta tällä hetkellä. Seuraillaan.

2. Tänään tulee täyteen kaksi viikkoa Pätkän edellisestä räkätaudista! Kaksi tervettä viikkoa takana - tuntuu ikuisuudelta viime talvisen rohinaoopperan (Wagnerin varmaan, kyllä se sen verran kauan kesti) jälkeen. On hienoa kun räkätaudilla on selkeä intro ja finaali, loputtoman improvisaatio-osion sijaan.

3. Tänään on kaunis päivä ja uskaltauduttiin käymään vähän ulkona.(ks. edellinen kohta ja pidä peukkuja...)

4. Pedagogiopinnot raahusti taas vähän eteenpäin kun sain sovittua yhden jutun.

(EDIT:)

5. Voin viimein poistaa "satunnais"-etuliitteen "pelimannin" edestä kuvauksessani. Olen nyt "säännöllispelimanni" ja saan siitä jopa pientä rahallista korvaustakin!

Nyt vähän mutakakkua päiväkahvin kanssa. Elämä ei ole hassumpaa.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Veikko

Pätkän huoneessa leijui taas voimakas sikarin tai piipputupakan tuoksu kun palasimme mummulasta viikonloppua viettämästä.

Taloyhtiössämme tupakointi on kielletty huoneistoissa ja parvekkeilla, eivätkä edelliset asukkaat edes olleet tupakkaihmisiä.  Sama tuoksu on kuitenkin tuntunut huoneessa koko ajan kun olemme tässä asuneet - väliin voimakkaampana ja väliin heikompana. Erityisen voimakas se on silloin, kun huoneen ovi on ollut kiinni - kuten nyt viikonlopun ajan. Se suorastaan lehahtaa silmille ovea avatessa kuin huone olisi täynnä sikarin tai piipun savua

Epäilen, että asialla on tässä asunnossa elänyt (ja mahdollisesti kuollut) Veikko. Koska kenenkään elävien kirjoissa olevan spaaderot eivät täällä tuoksahtele, niin kyseessähän täytyy olla meillä majaileva haamu. Tutkin osakekirjan siirtomerkintöjä ja Veikko on ainoa, jonka kuolinpesältä asunto on siirtynyt toisille omistajille.Toisin sanoen, ainoa vainaja epäiltyjen listalle kirjattavaksi.

Eikä Veikkoa voi moittia. En minäkään tästä asunnosta aio kovin helposti lähteä - en elävänä enkä kuolleena.

torstai 29. syyskuuta 2011

Keppi

Kalvetkaa kateudesta jameshetfieldit-ja-alexilaihot-ja-keitä-teitä-nyt-onkaan! Nyt on nimittäin Mammalla keppi.





Kitaraa Soittava Lähisukulainen kävi hakemassa tämän minulle paikallisesta kitarapuodista. (Se häneltä aiemmin lainaamani kitara oli p*ska, oi niin p*ska...) Itse en kehdannut koska olen keski-ikäinen lihava täti-ihminen enkä puhu kitaraa. Ulos olisivat minut nauraneet taskurahabudjetteineni päivineni.

Asiamiehen käyttäminen kannatti, sillä Kitaraa Soittava Lähisukulainen on kantanut samaiseen puotiin elämänsä aikana paljon - hyvin paljon - valtakuntamme valuuttaa. Ja niin tämä kyseinen soitinyksilö maksoikin hänelle, kitarapuodin runsaskätiselle sponsorille, vähemmän kuin se olisi oikeasti maksanut. (Minulta olisivat varmaan laskuttaneet vielä ylimääräistäkin. Olisivat haistaneet kielisoitinpelkoni jo ovelta asti!) Se maksoi jopa niin vähän, että KSL:n mukaan hän ei ole koskaan ennen tavannut näin halpaa kitaraa jolla voi oikeasti soittaa.

Nyt sitten pitäisi vielä opetella soittamaan tätä. Rok. Än. Röl!!

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Yksitoista

Mitä eroa on Spinal Tap-yhtyeellä ja tyttärelläni Pätkällä?

Spinal Tapilla on volyyminappulassa säätöjä aina numero yhteentoista asti, sen tavallisen kymmenen pykälän sijaan.

Pätkällä sen sijaan on volyyminappulassa vain yksi säätö, joka on päällä koko ajan. Se yksitoista.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Vaimoni on Sepi Kumpulainen

Taas kähvellän kavereiden kuolemattomia lausahduksia kuin pahinkin plagiaattori. (Samasta lähteestä kähvelsin lauseen "Kaustislainen pelimanni on suomalaisen kansanmusiikkikentän äärimuslimi". Tai samalta pariskunnalta. Sepi Kumpulais-kommentti on pariskunnan siltä toiselta osapuolelta.) Noh, ainakin minussa on naista myöntämään lausahduskleptomaniani julkisesti.

Olen vastikään aloittanut kitaransoiton. (Ja niin on sattumoisin se kaverinikin, niin kuin miehensä kommentista voi päätellä). Raahustan pedagogin opintojani loppuun näet sellaisen opintosuunnitelman mukaan, johon kuuluu pääinstrumentti sekä kaksi sivuinstrumenttia. Ja tämä kitara on niistä sivuinstrumenteista nyt se jälkimmäinen. En ole mikään multi-instrumentalisti, joka olisi ikänsä soittanut useita soittimia. Pääinstrumentin sisällä pitää hallita vähintään kolmea eri lajia, joten jo se on rajoittanut innostusta lähteä yltiöpäiseen soitinreviirinlaajennukseen. Toisin sanoen, reviiri ei ole laajentunut. Yhtään. En ole ikänäni soittanut muita soittimia kuin sitä yhtä (=kolmea). (EDIT: Oikeasti soittanut, teini-iän rumpukautta ja kolmen soinnun punkbändejä ei lasketa.)

En voi kuvitella mitään vaikeampaa kuin nelikymppisenä, ikuisena kosketinsoittajana, takoa päähänsä kielisoittimen logiikkaa. Alkaen siitä, että yhden äänen/soinnun tuottamiseen tarvitaan kaksi kättä. Kaksi kättä. Yksi ääni/sointu. Mitä tuhlausta. Ja vaikeaa sellaiselle, joka olettaa, että se ääni/sointu syntyy yhdellä kädellä.

Lainasin eräältä kitaraa työkseen soittavalta lähisukulaiselta p*skaksi soitetun (hakatun) sähkökitaran. Se on sentään armollisempi aloittelijan sormille kuin akustinen vastineensa, koska siinä on ohuempi kaula ja ohuemmat kielet. Ja ilman vahvistinta se on myös armollisempi isännän ja Pätkän korville. Täytyykin suositella sähkökitaraa (ilman vahvistinta) myös sinne Kumpulaisen perheeseen.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Vain yksi on joukosta poissa



(Kuka tietää mikä?) Tässä melkein täydellinen Narnia-sarjani! Olen hieman joutunut tinkimään painovuosivaatimuksistani - nimittäin sitä 1970-luvulla otettua painosta, mitä minä lapsena luin, ei ole helppo löytää. Ainoastaan Hopeinen tuoli ja Taikurin sisarenpoika ovat seitsemänkymmenluvulta - siitä samasta satsista, mistä omanikin, aikaa sitten rikkiluetut, täyteenpiirretyt ja kadonneet. Loput on painettu 1988. Ja yksi jopa 1998... Ehkä hankkiudun noista uudemmista eroon jos ja kun törmään himoitsemiini painovuosiin tulevaisuudessa. Olen vain niin malttamaton, että kaikki kirjat oli jo pakko saada. Se yksi vain uupuu.

Samannäköisiä nuo ovat kuin vanhemmatkin opukset, kannen pinta on erilainen.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Ähky

On ollut lempiruokani, isojen annosten, ryydittämä viikonloppu. Eilen vähän shöppäiltiin erään lähisukulaisen kanssa - ja meidän suvun kohdallahan se tarkoittaa ennen muuta pizzansyöntiä. Kun sitten päästiin meille, alettiin mahat pullollaan vääntää täytekakkua - tänään nääs juhlittiin kyseisen lähisukulaisen syntymäpäivää.

Pari kuukautta sitten olisin hoitanut täytekakkubisnekset Prisman tiskillä enkä omassa keittiössäni. Osaan toki, muttei siellä kunnan vuokraläävässä mikään huvittanut. (Vaan täälläpä vispaan ja vatkaan ja pakastan vain...) Pöytään ilmestyi suvun tuomisina lisäksi karjalanpiirakoita, suklaa-pähkinäruutuja, dominoita ja toskakakkua.

Nyt sitten napa kiiltää ja sokerimittari huutaisi hepreaksi varmaan paljon muutakin kuin hoosiannaa jos eksyisin vahingossa edes samaan huoneeseen vekottimen kanssa. Välttelen sitä nyt pari päivää - itsepetos, helppo petos.

Pätkä oli elementissään ja viihdytti juhlakansaa uudella, vasta oppimallaan akrobaattitempulla. (Siitä kehittyy vielä arvonsa tunteva estraditaiteilija - oikea diiva - sen verran pontevasti kyseinen taiteilija vaati yleisöltään aplodeja. Useimmiten jo ennen tempun suorittamista.)

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Minulla on kiva blogi

Hei, katsokaa mitä minä sain! Ti antoi minulle tunnustuksen - suurkiitokset! Tunnustus on kiertänyt blogistaniaa ja ilmeisesti muuttanut muotoaan - ja tällaisena ja näiden kysymysten saattelemana se saapui minulle!


        1.  Käsityösi, josta olet ylpein ja jota arvostat eniten? Liitä mukaan kuva.
        2. Kaunein rakennus, jonka olet nähnyt? Liitä mukaan kuva.
        3. Laulu, joka koskettaa sinua syvästi? Liitä linkki tai sanoitus.
        4. Minkä asian koet arjessasi raskaaksi?
        5. Mistä asioista nautit eniten arjessasi?


1. Tämä on helppo, koska olen tehnyt vain yhden käsityön, josta olen ylpeä. En osaa tehdä käsitöitä lainkaan. Aloitin kuitenkin tällä kaulaliinalla virkkausharrastuksen noin viisi vuotta sitten ja lopetin saman tien. Mutta ihan melkein kelvollinen tästä tuli. (Mallina kuvassa herra konsultti.)



2. Olen varmasti nähnyt kymmeniä kauniimpia rakennuksia kuin meidän mökki, mutta missään niistä ei ole ollut niin hyvä ja mukava olla. Senpä takia mökkihökkeli on numero yksi syömmessäin - ja sitä kautta silmissäin. (Vaikkei kyseinen saunamökkipakettiarkkitehtuuri ehkä sellaisenaan aivan lähimpänä syömmeäni olekaan.)




3. Tähän pitäisi vastata Metallica: "Unforgiven"... (Jos vastaisin jotain muuta, sehän olisi sama kuin myöntäisin, että se tatuoija oli oikeassa noin 20 vuotta sitten kysyessään: "Ootko sä nyt AIVAN varma...?" Ennen kuin alkoi nakuttaa kyseisen kappaleen intron nuottikuvaa selkänahkaani.)

Oho, mites tähän nyt lipsahti tämä toinen linkki...?! Aivan vahingossa tietenkin, kyllä minä olen edelleen aina oikeassa. Ja varma. Eikä tämä ole laulu. Mutta kun minä en kuuntele lauluja vaan soittoja, jos valita voi. (Hitto, muuten miten alkoi taas itkettää tuo linkissä oleva kappale... *räänpyyhintätauko*)




4. Raskainta meidän arjessa on erilaisista Pätkän hoitotoimenpiteistä ja infektioherkkyydestä johtuva eristäytyminen muusta maailmasta. Meidän päivä on melkein minuutilleen kellotettu, jotta yksi aikaa vievä homma saadaan vuorokaudessa täyteen - ja tämä rajoittaa mahdollisuuksia liikkua missään ilman mittavahkoja erityisjärjestelyjä.

5. Kaikkein eniten arjessa nautin siitä, että me saadaan perheenä nyt elää sellaisessa kodissa, jossa meillä on hyvä olla. Kauniissa ja viihtyisässä kodissa, joka tuntuu ihan ikiomalta!

Minäkin laitan tämän hienon tunnustuksen mielenkiintoisine kysymyksineen eteenpäin seuraaville ihmisille:

Kati - jonka blogi on kyllä salasanan takana, joten kaikki teistä ette pääse siitä nauttimaan. (Jos ette pyydä ensin kutsua.)

Vinkeän Äiti - joka sai juuri perheenlisäystä. Onnea! (EDIT: Ja voi tietysti olla, että hänellä on hieman kädet täynnä ja muuta mielessä kuin blogistania juuri tällä hetkellä...)

Äiti - joka myöskin sai (melko) vähän aikaa sitten perheenlisäystä.

Tiituksen äiti - jolla jo onkin melkoisesti perhettä vaikkei sitä kai viime aikoina ole lisää tullutkaan.

Kaikki äidit ovat minun laillani saaneet elämältä lahjaksi yhdellä ylimääräisellä kromosomilla varustetun ihanaisen. Mielenkiinnolla odotan, että saan lukea heidän vastauksiansa.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Lunnaat

Tässä tekstiviestin tulos eli isännän tuomat lunnaat mökkiviikonlopustaan, siis vanha ihana kahvimylly ja kukkakimppu:


Kahvimylly on kauan sitten edesmenneen isoäitini perua. Se on ollut mökillä säilössä ties kuinka kauan. Ennen isoäidin poismenoa se asusteli hänen kanssaan tuossa meistä seuraavalla kadulla (jossa sijaitsee oma syntymäkotini), joten se muutti nyt mökiltä takaisin tänne kotiseudulleen.

Meidän suvun naiset kolmessa sukupolvessa ovat siis asuneet kolmella perättäisellä samansuuntaisella kadulla tässä kaupunginosassa, Pätkä nimittäin syntyi tästä nykyisestä kadusta edellisellä kadulla. (Tai eihän se missään kadulla syntynyt vaan sairaalassa niin kuin minäkin, mutta sen syntymäkoti on edellisellä kadulla, se näkyy Pätkän nykyisen huoneen ikkunasta. Ja minun syntymäkoti on seuraavalla kadulla ja se on samalla se vanha mummula. Ja nyt asutaan tässä keskellä. Eli kovin kauas ei ole neljässäkymmenessä vuodessa ihminen päässyt.)

Kukatkin ovat tästä läheltä poimittuja, paikallisesta Salesta nimittäin.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Terminaattori

Tuo tekstiviestitapaus olisi tietenkin ollut vielä herttaisempi jos se junttura olisi muistanut tuoda sen kukkapuskan! Ehdin jo ihmetellä, että noinko helposti se nykyään käy, kukkien saaminen tässä parisuhteessa. Eipä opi vanha koira uusia temppuja vaikka ihan selkokielellä yrittää kouluttaa. Ilman kukkia kotiutuvaa ukkokultaa odottikin sitten vähemmän ihana vaimo... Mutta tänään se kipaisi jostain kauppareissulla kyllä ihan hienon puskan. Että loppu hyvin.

Nyt on tosi hyvä soittotunninjälkeinen fiilis. En (tietenkään) ollut (taaskaan) harjoitellut - Pätkä roikkuu instrumentissa kuin takiainen, joten se on hieman hankalaa ellei mahdotonta. Työn alla oleva biisi on kuitenkin onneksi D-doorisessa (lempisävellajini) kevyesti kelluva utuinen, lähes meditatiivinen melodia, joka suorastaan vaatii improvisoimaan. Eikä improa voi (onneksi) harjoitella. Joten sitähän me opettajan kanssa tehtiin sitten. Ihana postmeditatiivinen olo. (Mistä näitä termejä oikein tulee? Olen oikea terminaattori!)

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Tekstiviesti

Tekstiviesti isännälle mökille: "Tuo se kahvimylly. Ja mulle kukkakimppu koska olen ihana".

Isännän vastausviesti: "Olet ihana".

*hymiö* *sydän*

Tyttöjen ilta

Eilen meillä oli Pätkän kanssa tyttöjen ilta. Isäntä on mökillä halonhakkuussa. Ei se nyt kovastikaan poikennut normaali-illasta, paitsi että paikalla oli vain tyttöjä. Tai no oli yksi (entinen) kollikissa, mutta se on nykyään vain konsulttihommissa, joten sitä ei lasketa. Kauneutta hoidettiin sen verran, että leikkasin Pätkän otsatukan. Illalla käytiin tahtojen taistelu hiustenpesusta. Minä voitin. Vielä.

 Nyt lötkötän yöpaita päällä. Koneessa odottaisi pyykkilasti narulle viemistä. Aion kuitenkin odottaa, että isäntä tulee mökiltä ja teeskennellä, että kone on juuri lopettanut ohjelman pyörittämisen. Sanon: "Voisitko millään viedä nuo pyykit, kone lopetti just?" Kun minä en jaksa laittaa päälleni.

Onhan nyt sentään sunnuntai.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Villaa ylle

Näissä ihanissa, vanhoissa, romuromanttisissa kerrostaloasunnoissa on se huono puoli, että syksyn tullen saattaa tukka viuhua päässä. Niin meilläkin. Tai ei muualla pahasti, mutta Pätkän huoneessa kyllä. Vilu tulee herkästi vaikka muualla kämpässä tarkenisikin.

Tein hankintoja, joita ei ennen ole tarvittu. Huusin huutsikasta paksun unipussin (4 tog) ja flanellisen uuden pyjaman. Molemmat ennenkuulumattomia tuon kuumaverikön päällä. Nytkin se jo nukkuu paksussa topatussa fleecepussissa, muissa tulee kylmä. Paksun pussin ollessa pesussa pitää pyjamanhousujen alle pukea sukkahousut että tarkenee ohuemmassa pussissa. Ja sängyn päälle heitetään villainen päiväpeitto yöksi. Kai ne näin teki ennenvanhaankin.

Koskahan kääntävät lämmityksen päälle?

EDIT: Hiivatti, unohtui se päivän varsinainen positrivia! Kuten ehkä muistatte, suhteeni Downin syndroomaan ei ole ollut erityisen lämmin - ihan nyt siitä syystä, että se on yrittänyt tappaa Pätkän useamman kuin yhden kerran. Noh, tässä päivänä muutamana juttelin erään äidin kanssa, jonka (jo syntyneen) lapsen niskapoimu-ultrassa oli näkynyt turvotusta niin, että oli esitetty epäily Downin syndroomasta.

Lopputulema äidin mukaan oli se, että "ONNEKSI ei ollut mitään Downin syndroomaa!" Primitiivireaktioni oli - itsellenikin yllättäen - "Se on kyllä sun vahinkos se!" (Tosin en sanonut tätä ensimmäisenä päähäni pälkähtänyttä kommenttia ääneen, vaan mutisin jotain epämääräistä.) Voitteko kuvitella! Primitiivireaktiosta voi päätellä, että olen pikkuhiljaa siirtymässä kriisin käsittelyssä eteenpäin. Eikö?

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Tänään

Kuuntelin/katselin tuossa puolella korvalla ja silmällä Elämä lapselle-konserttia telkusta. Juuri tänään se kolahtelee aikaisempia kertoja voimakkaammin, koska juuri tänään Lastenklinikalla eräs pieni sissiprinsessa on käynyt läpi ison leikkauksen. Siihen liittyen ensimmäiset uutiset olivat hyviä - ja minä uskon ja luotan, että myös tulevat uutiset ovat sitä. (Kiitosta yläkertaan tästä aiheesta!)

Ihmeitä tekevät siellä, mokomat.

Ilta oli muutenkin oiva - sain taas ruokaa. (Se se jaksaa aina minua ilahduttaa.) Kävin ulkona syömässä ensimmäistä kertaa miesmuistiin. (Kanaruukkua uuniperunalla, jälkiruoaksi mutakakkua ja kahvia.) Seurana oli upeita leijonaemoja. Nauruvajetta paikkasin urakalla.

P.S: Ja extra-jee! Sain tiedon, että yksi juttu, jolle unohdin ilmoittaa yhden toisen jutun, otti vielä vastaan sen toisen jutun myöhästyneen ilmoittautumisen siihen juttuun - eli juttu onnistuu! Huh, huh.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Kiitollisuuspäiväkirja

Pitäisi varmasti aloittaa semmoinen. Nyt olen nimittäin huomannut, että kun olen keskittynyt täällä positriviaan, pysyn paremmalla tuulella. Totta kai - kun ei käytä energiaa tyhjänpäiväiseen jupinaan, jupina vähenee itsestään. En minä edelleenkään mikään Äiti Aurinkoinen ole, mutta se Medusa, joka täällä kirjoitteli kunnan vuokra-läävästä käsin, on kyllä jo lähdössä (ihanan, vanhan, romuromanttisen kerrostalo)asuntomme ovesta ulos.

En aio listata viittä asiaa, niin kuin siellä facelassa tehdään, mutta yhden kylläkin. Minun veli. Synkkä hevimies ja übermacho jätkä, mutta niin se vain aina - aina - kiitää avuksi, kun tarvitsen lapsenvahtia. Ja vahtii. En minä tätä sille sanoisi, mutta kyllä minä siitä vähän tykkään. Älkää kertoko kenellekään.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Suu palaa

Tekaisin tänään pientä suupalaa - thaimaalaisittain maustettua broileria. Aivan järjettömän hyvää ja tulista. Ja terveellistä, koska siinä on kasvista. (Lue: kookosmaitoa. Kookos on kasvi, katsokaa vaikka kasvikirjasta. Muuta kasvista siinä ei olekaan, paitsi sipulia, joka on myös kasvi.)

Kiskaisin tässä vielä lautasellisen iltapalaksi, riisillä höystettynä. Arvioin kalorimääräksi noin 700, pientä huikopalaa vaan. Viikonlopun aikana en ole juuri sokereita mittaillut, koska olen hoitanut flunssaani suklaalla ja hunajaisella teellä. Tuttuun tapaan pala(nnen) ruotuun maanantaina.

Pätkä pitää myös tulisista ruoista, toisin sanoen ei suostu syömään mitään muuta kuin hyvin maustettuja sörsseleitä. Tämän kohdalla pitää kyllä vähän lotrata vettä sekaan.

Olen muuten ruvennut näköjään taas laittamaan ruokaa muuton jälkeen. Se on hyvä se.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Tautista menoa

Puoli pitäjää sairastaa kuulemma isännän työterveyshoitajan mukaan tätä räkätautia. Meillä perheestä 60% - kissat on terveenä. Hirvittävä kurkkukipu ja lihaksia särkee. Isäntä on aivan poissa pelistä.

Se, mikä on hienoa, on se, että Pätkä ei olekaan tällä kertaa meistä huonoimmassa kunnossa! Nokka vuotaa ja kitinä kuuluu, mutta kuumetta ei ole eikä se viime talvena kuukausia kestänyt rintakehän rohina ole (vielä) alkanut. Me naiset vielä pärjätään taudin kanssa ja nyt on jo kuudes (Pätkällä) ja neljäs (mulla) päivä.

Jospa sen vastustuskyky alkaisi pikkuhiljaa kohentua? Toki tämä on jo toinen räkätauti tänä syksynä. Mutta keuhkoissa ei ole tapahtunut vielä mitään. Jee!

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Diabeetikon ruokavalio

Aamiaiseksi: Jälkiuunileipää, mahdollisimman rasvaista Kippari-juustoa (ei kevyttuotteita, kiitos!), mätitahnaa, kahvia.

Lounaaksi: Lasagnea, paljon. Itse tehtyä, hyvää. Jälkiruoaksi dominokeksejä, monta. (Hiilareita niin, että sammuin tuntia myöhemmin.)

Päivälliseksi: Ei mitään, nukuin pois lounaalla hankittua hiilarihumalaa.

Iltapalaksi: Suklaamuffini, iso. Lakritsijäätelöä, ainakin pari desiä.

Näin se munuais/silmänpohja/verisuonivaurio etenee. No, mä aloitan huomenna terveellisen elämän. Taas kerran. Aloitan ihan varmasti.

tiistai 6. syyskuuta 2011

+ Pari suhdetta

Noin Kumman kaa-sarjassa vaihtuisi kohtaus. (Ja jos oikein muistan, niin vaihtuikin jossain jaksossa.)

Paska äiti-blogissa oli pohdintaa parisuhteen hoidosta. Minä en tiedä, mitä se sellainen on. Naistenlehtien mukaan vaimon pitäisi ainakin huolehtia kiivaasti ulkonäöstään, että olisi miehellä mukavaa katseltavaa kotona. Just joo. Rupesin kuitenkin miettimään, että jotainhan meidän on tuon härmäläisen perusjuntin kanssa täytynyt tehdä välillä oikeinkin. Ensi vuonna, jos Luoja suo, meillä on 20-vuotishääpäivä. Hulluksi tuon kanssa tulee, mutta tässä sitä ollaan.

Ojennan tässä eteenpäin tuleville polville oivat parisuhdevinkkini, joita siellä kieli pitkällä odotatte.

Eli "Rakkautta on..."

- hakata polttopuita mökillä, niin että vaimo pääsee saunaan
- tehdä ruokaa, ettei miehen/vaimon tarvitse nähdä nälkää
- kun mies/vaimo tekee ruokaa, sen makua on edullista kehua
- läimäistä toista perseelle, vähintään kerran päivässä - ja tehdä se tosissaan
- pussata aamulla ja illalla, muulloinkin voi
- nähdä joka päivä miehen/vaimon piirteet omassa lapsessaan - ja rakastua kumpaankin uudestaan.

No, nyt riitti hempeily. Mutta kyllä se vähän näin on! Naistenlehtien ulkonäköohjeistuksen olen jättänyt vähän vähemmälle huomiolle.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Pyykkipäivä

Tänään suuntaan ensimmäiselle soittotunnilleni (sellaiselle, joka annetaan minulle eikä toisin päin) yli kahteen ja puoleen vuoteen. !!! Ei voisi paljon enempää hermostuttaa! En ole koskaan ollut mikään tekniikan ihmelapsi. (Paitsi ehkä lapsena. Ja sitten teininä päätin ettei ihmelasten tarvitse harjoitella ja tässä sitä nyt ollaan ja aaaaaaaaaaaaarghhhh!) Syvä hengitys, otsa kurttuun ja kohti uusia nöyryytyksiä... Ehkä panostan tulkintaan tekniikan sijaan - tulkitsen niin maan perusteellisesti, ettei maikka tiedä mikä siihen iski!

Oikea hellepäivä tänään. Uskaltauduin Pätkän kanssa lyhyelle kävelylle, vaikka se onkin tulossa  taas räkätautiin. Pyykkipäivä niin ikään, joten en löytänyt alushousuja, joten menin kommandona. Tässä iässä se ei ole niin nuukaa...

lauantai 3. syyskuuta 2011

Metsään on tullut jo syyyyyyyyyys

Ihana syksyinen päivä! Harmaata, lämmintä, lehdet tanssii tuulessa. Tästäpä tykkään. Mökillä ollaan, maaseudun rauhassa ja hiljaisuudessa.

Pätkän intervallijakso ja samalla isin ja äiskän viikonloppuvapaa loppui lyhyeen kun joku räkänokka toi tenavansa samaan laitokseen. (Ollaan pyydetty soittamaan jos tauteja ilmenee muissa jaksolaisissa/hoitajissa. Tämä nyt oli vain tautinen perheenjäsen, mutta pianhan se on siinä tenavassakin, sama tauti.). Viuh vaan! Ja Pätkä oli mukana mökillä jatkamassa meidän kanssa viikonlopun viettoa. Ei haittaa yhtään - ihana muksu oli yhtä auringonpaistetta kun äiskä tulikin jo vuorokauden jälkeen hakemaan. Jos ens kerralla sitten pidempään.

Saunottu, nukuttu, katsottu leffoja, hakattu polttopuita (no, isäntä lähinnä). Aaah.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Johan valkeni

Kukaan Johan-niminen ei kokenut värinmuutosta, vaan minun blogini.

Asiaa ei tarvinutkaan miettiä kovin kauaa. Idean valoisampaan esitystapaan minulle antoi nykyisen valtiovarainministerin isipappa, joka paikallislehdessämme selitti ja puolusteli, että se onkin ihan hyvä asia, että kuntien valtionosuuksia leikataan. Näinhän se on - elämä on miten sen näkee.

Tästä lähin saatte luettavaksenne pelkkää positriviaa. (Kyllä, keksin termin juuri äsken.) Oli asia mikä hyvänsä, lupaan, että löydän siitä sen valoisan puolen.

Aloitetaan.

Facebookissa kutsutaan nyt ihmisiä kirjoittamaan joka päivä viisi asiaa, joista ovat kiitollisia. Minäkin kannan korteni kekoon.


Olen kiitollinen siitä, että diabeteslääkkeeni on viimeisen vuorokauden aikana juoksuttanut minua vessassa vain kuusi kertaa. Vatsanväänteet ovat olleet siedettäviä.

Ja siitä, että Pätkä on oppinut siivoamaan. Se peppukiitää ympäri taloa ja pyyhkii lattioita ja kaikkia muitakin pintoja sideharsotaitoksella huolellisesti keskittyen. Voin pian itse lopettaa kaikenlaisen kodinhoidon ja siirtyä lapsityövoiman käyttöön.

Kiitollisuutta herättää myös se, että kumpikaan kissoista ei ole tänään oksentanut parisängyn alle, sinne keskelle, mihin ei ylety.

Kiitän naapurin puutarhasta. Se on kaunis katsella ikkunasta, eikä sitä tarvitse itse hoitaa.

Ja ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että paastosokeri oli tänään pitkästä aikaa alle kuuden. Hyvä minä!

torstai 1. syyskuuta 2011

Äääh...

Totesin aiemmin, että asiat, jotka jurppivat minua, tarjoavat ehtymättömän kirjallisen inspiraation lähteen. Olin väärässä.

Jurppiminen on vähentynyt vaaralliseen tahtiin sen jälkeen, kun muutimme uuteen (vanhaan) kotiin. Minulla on yllättävän hyvä olo enkä haluaisi pilata sitä tietoisesti jupisemalla asioista - koska jupinasta tulee jurpiintunut olo. Haluaisin keskittyä positiiviseen.

Lisäksi minua ei oikein huvita enää kirjoittaa tällaista sillisalaattiblogia. En tiedä, sykkisikö se runosuoli paremmin vai huonommin, jos todellakin päättäisi yhden aiheen - vaikka sen elämän downnassikan äitinä - ja keskittyisi siihen. Tämä nykyinen sekamelska ei nyt ainakaan inspiroi kirjoittamaan.

Toisaalta en halua lopettaa, koska blogin kirjoittaminen on (välillä) hauskaa(kin). Nyt aion miettiä vähän aikaa ja päättää, millä linjalla jatketaan. Ilmoitan kun asia valkenee. Puss o kram.

tiistai 30. elokuuta 2011

Nauruvampyyri

Nykyaikana suosituissa vampyyritarinoissa, jotka jatkuvat romaanikaupalla, on usein tietynlainen henkilötyyppi - ikivanha, satojen vuosien unta nukkuva kantavampyyri. Jos vampyyri esiintyy elokuvassa, se näyttää kuivettuneelta luumulta. Vampyyrin jälkeläiset näissä tarinoissa sitten usein herättävät kyseisen vampyyriluumun tiputtamalla veripisaroita sen suuhun. Herättyään vampyyri tarvitsee litroittain verta muuttuakseen luumusta taas ihmisen näköiseksi.

Minulla on tällainen olo. Tunnen olevani juuri herännyt luumuvampyyri. En kaipaa verta, vaan naurua. En ole nauranut vuosikausiin. Sitä ei edes huomaa, ennen kuin nauraa.

Meillä on parina viime päivänä käynyt vieraita, voitteko kuvitella. Kahtena päivänä. Ihania vieraita edellisestä elämästäni, ihmisiä, joiden kanssa nauroin silloin joskus niin, että vatsaan sattui. Silloin joskus, ennen satojen vuosien unta. Nämä ihmiset valuttivat vähän naurua suuhuni ja minä heräsin. Nyt nauroin taas, vähän. Sellaista varovaista, vastaheränneen vampyyrin naurua.

Silloin ennen horrostilaan sulkeutumista minäkin sain ihmiset nauramaan. Nyt minulle ei tapahdu mitään hauskaa, enkä tunne enää mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kommelluksista voisin kertoa. (Tai tunnenpas sittenkin: Leijonaemoja, mutta heistä en voi kertoa kenellekään mitään, sillä kaikki puhuttu on luottamuksellista.) Sitä paitsi, tarvitsen vielä litroittain naurua muuttuakseni taas ihmisen näköiseksi. Ehkä kutsun tänne tuoreita uhreja minua naurattamaan. Herättäjilleni olen kiitollinen.  (Tiedätte, keitä olette.)

torstai 25. elokuuta 2011

Kissuksen kissus!

Uuden asuntomme myötä (hyvin) syvältä persoonallisuuden syövereistä on ryöminyt esiin outo sivupersoona, Kodinlaittaja. Minusta on kehkeytynyt oikea lämmin hengetär - jos ei nyt ihan pullantuoksuinen äiti, niin ainakin pyykinpesuaineelta ja mäntysuovalta lemahtava siisteysnatsi. Sanomattakin on selvää, että tämä sivupersoona pysyi visusti piilossa edellisessä asunnossamme, koska kuten kerroin a) siivoaminen oli turhaa, jokaisen hävitetyn kissankarvatollon tilalle ilmestyi legioona uusia ja b) asunto pysyi rumana, aivan sama miten paljon sitä kuurasi. Sen sijaan uusi ihana - (sanoinko jo, että asuntomme on Ihana?) - asuntomme ansaitsee Kodinlaittajan hellää huolenpitoa. Ja sitä se siis saakoon.

Niinpä käytän varsin merkittävän osan päivääni pesten pyykkiä, järjestellen, imuroiden, pyyhkien pölyjä, pedaten sänkyjä, ripustellen tauluja ja verhoja, ostellen viherkasveja, täytellen ja tyhjentäen tiskikonetta. Ilmeisesti muut äidit toimivat näin automaattisesti, mutta itselleni tämä on jotain uutta. Olen jo kuitenkin huomannut, että kyseessä on loppumaton suo - mutta puuhastelu on samalla hyvin terapeuttista. Pysyvätpä ajatukset arjessa eivätkä lähde liiaksi pyörittelemään nassikan asioita.

Ongelmana tässä on nyt se, että minulla ei ole taitoja eikä edellytyksiä tällaiseen emännöintiin. Olen kuin irrallaan oleva kanuuna - aiheutan jopa vaaratilanteita läheisilleni huseeraamisellani. Esimerkiksi kissoilleni - eilen ostin innoissani kaksi upeaa viherkasvia, jotka näin sieluni silmillä komeilemassa ikkunalaudallamme. Ja hyvin ne siihen sopivatkin. Sitten vasta mieleeni juolahti, että osa kasveista on kissoille myrkyllisiä. (Viittaan täydelliseen tumpelouteeni viherpeukalona, aiemmin kerroin, että aikaisempi kokemukseni rajoittuu kahteen kasviparkaan, jotka ovat onnistuneet hoidostani huolimatta pysymään hengissä yli kymmenen vuotta ja seuranneet uskollisesti asunnosta toiseen.) Arvatkaa, lukeutuvatko ostamani kasvit myrkyllisiin. Kyllä lukeutuvat, ne ovat kissuksia.

Ja meillä on kaksi kissaa. (Toistaiseksi, sillä kumpikaan ei ole päässyt näykkimään, vaikka toinen on jo tosissaan yrittänyt.) Toisen kasvin ripustin amppeliin (joka sekin piti erikseen hakea kaupasta, ei minulla sellaisia missään valmiina loju), mutta toinen - liian suuri amppeliin laitettavaksi - kulkee edelleen ikkunalaudan (päivällä, jolloin vahdin kasvia haukan lailla) ja kaapin päällisen (yöllä) väliä. On kuitenkin vain ajan kysymys, milloin napsahtaa. Ehkä olisi parempi heivata rehu suosiolla menemään - kahden viikon päästä se on jo kuitenkin henkitoreissaan. Ja sitä minä en halua kissalleni.

Edit: Viime hetken kuuma päivitys, nimittäin nyt on kuulkaa ristiriitaista tietoa asiasta! Täällä väitetään, etteivät kissukset ole kissalle myrkyllisiä kun taas tämän listan mukaan ainakin osa niistä on. Ja arvatkaa, tunnistanko minä sen kummemmin mitä alalajia nuo halvatun rehut ovat? 

Edit nro 2: Ja sitten jos opettelisin vielä vähän englannin kieltä. Kyseisellä englannin kielisellä listalla kissukset listataan kohdassa Plants NON-toxic to cats. NON-toxic. On eri asia kuin toxic. No, selvisipä tämäkin asia parhain päin - toivomuskaivo toimii.