tiistai 30. elokuuta 2011

Nauruvampyyri

Nykyaikana suosituissa vampyyritarinoissa, jotka jatkuvat romaanikaupalla, on usein tietynlainen henkilötyyppi - ikivanha, satojen vuosien unta nukkuva kantavampyyri. Jos vampyyri esiintyy elokuvassa, se näyttää kuivettuneelta luumulta. Vampyyrin jälkeläiset näissä tarinoissa sitten usein herättävät kyseisen vampyyriluumun tiputtamalla veripisaroita sen suuhun. Herättyään vampyyri tarvitsee litroittain verta muuttuakseen luumusta taas ihmisen näköiseksi.

Minulla on tällainen olo. Tunnen olevani juuri herännyt luumuvampyyri. En kaipaa verta, vaan naurua. En ole nauranut vuosikausiin. Sitä ei edes huomaa, ennen kuin nauraa.

Meillä on parina viime päivänä käynyt vieraita, voitteko kuvitella. Kahtena päivänä. Ihania vieraita edellisestä elämästäni, ihmisiä, joiden kanssa nauroin silloin joskus niin, että vatsaan sattui. Silloin joskus, ennen satojen vuosien unta. Nämä ihmiset valuttivat vähän naurua suuhuni ja minä heräsin. Nyt nauroin taas, vähän. Sellaista varovaista, vastaheränneen vampyyrin naurua.

Silloin ennen horrostilaan sulkeutumista minäkin sain ihmiset nauramaan. Nyt minulle ei tapahdu mitään hauskaa, enkä tunne enää mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kommelluksista voisin kertoa. (Tai tunnenpas sittenkin: Leijonaemoja, mutta heistä en voi kertoa kenellekään mitään, sillä kaikki puhuttu on luottamuksellista.) Sitä paitsi, tarvitsen vielä litroittain naurua muuttuakseni taas ihmisen näköiseksi. Ehkä kutsun tänne tuoreita uhreja minua naurattamaan. Herättäjilleni olen kiitollinen.  (Tiedätte, keitä olette.)

4 kommenttia:

  1. Vähän niinku feeniks nousee tuhkasta? Toisaalta kyllä vampyyrivertaus on varmaan tyylikkäämpi, kun toi feeniks on vähän liian harrypotteri?

    Saathan sää ihmisiä nauramaan, jos mut lasketaan ihmiseksi (kun tiikeriksi on joskus kutsuttu ;), sillä nämä sun blogipäivtykset saa naurahtelemaan vähän väliä. Tai ainakin hymyilemään. :)
    (Tai no, edellinen päivitys sai vain ahdistuneeksi, mutta toisaalta siinäkin oli sitä sarkasmia mukana.)

    VastaaPoista
  2. No enpä tiedä miten tyylikäs se mielikuva kuivettuneesta, kurttuisesta luumusta on... :D Musta tuntuu vain, että mun muuttuminen takaisin sosiaaliseksi eläimeksi eli ihmiseksi tapahtuu paremmin pisara kerrallaan kuin kertaheitolla tuhkasta nousten. :) Taitaa olla pitkä ja kivinen tie. Perustin aikoinaan nassikan terveydentilaa päivittävän bloginkin yksinomaan siitä syystä, etten jaksanut puhua kenenkään kanssa, ahdisti liikaa. Epäilen, että kurkussani saattaa kasvaa sammalta. :D

    VastaaPoista
  3. Jos katos aloittaa varovasti kirjottamalla tätä omaa blogia (vielä enemmän kieli poskessa) sekä lukemalla muiden (hulvattoman hauskoja) sepustuksia ja nauramalla ensin itsekseen kotona (ääneen!). Pikkuhiljaa laajentaa semmosiin ihmiskontakteihin, joiden kans voi toimitella joutavia, niin eiköhän se sammal ala siitä pikkuhiljaa karisemaan. :D
    ps. Liika sosiaalisuus on yliarvostettua. Kyllä ihmisen pitää olla 'neljänseinänsisälläkin'. Ainakin jos on jo vanha. :D

    VastaaPoista
  4. Mahtava kommentti ja erittäin hyvä huomio: Meille vanhoille suodaan jo onneksi anteeksi tietynlainen sammaloituminen ja epäsosiaalisuuskin!

    Ja mää kyllä hihittelen täällä yksikseni joskus niin, että puupääautolla pois vietäisiin, jos joku kuulis. En mä kuitenkaan taida suunnata humööriblogien genreen, sen tekee moni muu niin paljon paremmin. Mulle tulee sitäpaitsi blogiinavautumistarve yleensä siinä vaiheessa, kun jokin a) vituttaa b) ahdistaa c) raivostuttaa. :D

    VastaaPoista