tiistai 27. syyskuuta 2011

Vaimoni on Sepi Kumpulainen

Taas kähvellän kavereiden kuolemattomia lausahduksia kuin pahinkin plagiaattori. (Samasta lähteestä kähvelsin lauseen "Kaustislainen pelimanni on suomalaisen kansanmusiikkikentän äärimuslimi". Tai samalta pariskunnalta. Sepi Kumpulais-kommentti on pariskunnan siltä toiselta osapuolelta.) Noh, ainakin minussa on naista myöntämään lausahduskleptomaniani julkisesti.

Olen vastikään aloittanut kitaransoiton. (Ja niin on sattumoisin se kaverinikin, niin kuin miehensä kommentista voi päätellä). Raahustan pedagogin opintojani loppuun näet sellaisen opintosuunnitelman mukaan, johon kuuluu pääinstrumentti sekä kaksi sivuinstrumenttia. Ja tämä kitara on niistä sivuinstrumenteista nyt se jälkimmäinen. En ole mikään multi-instrumentalisti, joka olisi ikänsä soittanut useita soittimia. Pääinstrumentin sisällä pitää hallita vähintään kolmea eri lajia, joten jo se on rajoittanut innostusta lähteä yltiöpäiseen soitinreviirinlaajennukseen. Toisin sanoen, reviiri ei ole laajentunut. Yhtään. En ole ikänäni soittanut muita soittimia kuin sitä yhtä (=kolmea). (EDIT: Oikeasti soittanut, teini-iän rumpukautta ja kolmen soinnun punkbändejä ei lasketa.)

En voi kuvitella mitään vaikeampaa kuin nelikymppisenä, ikuisena kosketinsoittajana, takoa päähänsä kielisoittimen logiikkaa. Alkaen siitä, että yhden äänen/soinnun tuottamiseen tarvitaan kaksi kättä. Kaksi kättä. Yksi ääni/sointu. Mitä tuhlausta. Ja vaikeaa sellaiselle, joka olettaa, että se ääni/sointu syntyy yhdellä kädellä.

Lainasin eräältä kitaraa työkseen soittavalta lähisukulaiselta p*skaksi soitetun (hakatun) sähkökitaran. Se on sentään armollisempi aloittelijan sormille kuin akustinen vastineensa, koska siinä on ohuempi kaula ja ohuemmat kielet. Ja ilman vahvistinta se on myös armollisempi isännän ja Pätkän korville. Täytyykin suositella sähkökitaraa (ilman vahvistinta) myös sinne Kumpulaisen perheeseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti