maanantai 7. marraskuuta 2011

Kuuluuko?

En tiedä vaivaako muita kotiäitejä huono kuuluvuus. Se, ettei pitkään aikaan ole ollut työyhteisöä tai muuta sosiaalista yhteisöä, johon kuuluu. Minua kyllä vaivaa. Töissä ja koulussa voi hölpöttää muiden ihmisten kanssa. Kotona voi kyllä hölpöttää Pätkälle, mutta vastakommentit tulevat klingonin kielellä, jota minä en oikein ymmärrä.

Sosiaalisten kontaktien puutetta minä korvaan netissä olevilla sosiaalisilla yhteisöillä. Muttei se ole sama asia. Nettiin pitää suoltaa sokkona itseä koskettavia asioita ja sitten odotella jännittyneenä, miten muut niihin reagoivat. Ilman minkäänlaista reaaliaikaista syötettä vastapuolen reaktiosta. Että kiinnostaako sitä tämmöinen. Vai ottaako se tästä nokkiinsa.

Toisekseen, sopivan nettiyhteisön löytäminen on hieman hankalaa tällaiselle oudokkeelle kuin minä. Pienten lasten äidit? Hmm. No, kyllä meilläkin vaippoja vaihdetaan, valvotaan öitä ja sairastetaan räkätauteja, mutta siihen ne yhteneväisyydet taitavat loppua. Down-lasten äidit? Natsaa jo vähän paremmin, mutta edelleen moni asia, josta haluaisin mieltäni purkaa, on muille "hepreaa". Onneksi on Leijonaemot. Mutta kun Pätkällä on niin monen mielestä "vain Down", eihän siinä ole mitään ongelmaa. Aurinkoisia ja ihania lapsia. Kun heillä taas on kaiken maailman kamaluuksia diagnoosilistalla. Että mieluusti vaihtaisivat osia kanssani. Esimerkiksi siksi, että minun lapsesta heti näkee, että spesiaali se on. On, on. Ja poikkeava käytös hyväksyttävää ihmisten silmissä, ei mitään vaikeuksia siis.

Taidan olla turhan tarkka kuuluvuuden kriteereissäni. Onneksi kuulun moneen yhteisöön. Mitä yksi jättää uupumaan, sen voi paikata toisessa. Silti haaveilen täydellisestä ymmärretyksi tulemisen tunteesta. Ehkä se vielä joku päivä löytyy. Onneksi on internet!

P.S. Aika lähellä täydellistä sosiaalista yhden ihmisen yhteisöä on eräs naisihminen ja downiaisen äiti, jonka kanssa voi keskustella ihan kaikesta - jopa Big Brotherista! Terveisiä vaan sinne. :)

P.P.S. Oli pakko editoida diagnoosien nimet pois diagnoosilistalta koska tajusin itsekin kuinka törkeältä ne siellä kalskahti. Koska kaikki diagnoosit on kauheita. Ja moni paljon kauheampi kuin Down, ei siinä mitään. 

7 kommenttia:

  1. Tunnustetaan. Minäkin kärsin kuuluvuudesta. Sen tekee tämä eristyselämä. Välillä tuntuu, tai aika usein tuntuu, että ainut linkki muuhun maailmaan on juurikin internet. Siellä tulee sitten toisinaan roikuttua liikaakin. Juurikin saadakseen edes jonkinlaisen kosketuksen ulkomaailmaan ja ihmisiin. Kyllä tämä neljän seinän sisällä kökötys syö meikäläistä!

    VastaaPoista
  2. Mulla kävi tässä viime viikolla vieras, niinku oikea ihminen, ja en vain meinannut osata jutella mitään tai mistään. Huolestuttavaa, vaikka en mikään yltiösosiaalinen ole ikinä ollutkaan. Ja tässä pitäis jotain syntymäpäiviä järjestää. Voiko lapsen synttärikutsut aktiivisesti unohtaa? Pitää ne vain oman porukan kesken? Toisaalta. Ei tänne korpeen kukaan tulisikaan.

    No niin. En osaa täälläkään enää kommentoida muuten kuin omista asioista höpäjämällä.

    VastaaPoista
  3. No se on se kun ne keskustelutaidot _ruostuu_. En minäkään osaa enää puhua mistään muusta kuin itsestäni kun en minä ketään muuta tunne. :)

    Enkä minäkään mikään yltiösosiaalinen ole (ollut), mutta nykyään kun "pääsee" vaikka Pätkän kanssa lääkäriin niin puhun sille ihmisparalle suun ja silmät täyteen.

    Se on tämä eristyselämä, kyllä siitä varmaan kärsii jollain tasolla kaikki pienten lasten äidit ja vielä enemmän me sairaiden lasten äidit. Siksipä se netti on onni. :)

    VastaaPoista
  4. Minä en ole ihan ymmärtänyt, miten monet äidit valittelevat kun eivät tapaa muita aikuisia ja tulee outo olo yksin neljän seinän sisällä lapsen kanssa. Minulle kun on käynyt aivan päinvastoin! :-O Ennen lasta olin yksinäinen ja oli orpo olo, nyt lapsen kanssa elämäni on vilkkaampaa ja sosiaalisempaa kuin ikinä ennen. Tosin tunne voi johtua siitäkin, että on niin paljon tekemistä ja päivät menevät nopsaan. Ennen taas päivät kuluivat joskus hitaastikin. Yhteisöjä en enää kaipaa, työyhteisöihin en ole ikinä edes sopeutunut enkä tuntenut niihin kuuluvani ja harrastuksissakin olen aina ollut outsider kummajainen. :( Ja koska olen yksin viihtyvä, usein lapsi riittää, kaipaan vain yksinäisiä rauhallisia hetkiä!

    VastaaPoista
  5. No mutta sehän on hienoa että nyt on paremmin kuin ennen! :)
    Mulla taas on outsider olo nykyään, ennen ei ikinä. (Tai no juuri ikinä. Tai no ainakin harvoin.) Ja mä suhtaudun toisin noihin päiviinkin - mua syö se toistontoistontoistontoisto ja minuuttiaikataulu, millä me eletään (pakosta). Kaikki päivät on toistensa toisintoja, paitsi jos mennään lääkäriin tai labraan tai neuvolaan tai kehityspoliklinikalle.

    Mutta ymmärrän tuon yksinäisten ja rauhallisten hetkien kaipuun, ei minullakaan niitä vastaan mitään ole. Jos tarjolla vain on joskus muutakin. :)

    VastaaPoista
  6. Sama vika, siksi nauratti tuo kirjoitus miten nasevasti ja osuvasti :)) Mulla vielä bonuksena tuo yksinhuoltajuus, eli illat on kiinni jokatapauksessa kotona, ilman aikuista seuraa. Ja varmaan sitten ne raukat joille olen puhunut, on saanut kärsiä seuraukset pantatusta puheesta, jota on riittänyt kuin vanhalla yksinäisellä mummolla :) Alkuun lapsi vielä oli sellanen että hermostui liioista menoista ja siltä meni yöunet, eli jouduin olemaan välillä pakkoeristykissä, että herra herkkiksen pää kestää virikkeiden määrän. Tilanne on nyt jonkin verran muuttunut kun lapsi on kasvanut ja sietää paremmin mölyä ja elämää. Ja kun lapsen tarha ja oma työelämä alkanut ja on saanut sosiaalista elämää taas rakennettua uudelleen.

    VastaaPoista
  7. Niin, sulla on vielä tuokin! Mulla on sentään isäntä seurana, sen verran mitä seuraa siitä nyt on... :)

    Sitä mäkin odottelen, että elämä normalisoituu ja eristys purkautuu vähitellen, johtuu se nyt mistä syystä hyvänsä. Ja onhan se nyt hyvänen aika jo normalisoitunut aivan mielettömästi kun sentään enää ei nökötetä sairaalahuoneen seinien sisällä vaan ihan omien seinien. :D Pikkuhiljaa hyvä tulee.

    VastaaPoista