keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Onnellinen

Olen tullut siihen tulokseen, että perusluonteeni on sittenkin positiivinen. Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen ihminen. Uskon, että onnellisuutta lisää kohdallani huono muisti. (Alkavasta dementiasta on siis hyötyäkin.) Vaikka Pätkä yhä sairastelee paljon ja vaikka selvittelyn alla yhä on vakaviakin asioita, jo parin rauhallisen kuukauden jälkeen mieleni unohtaa aktiivisesti, että mikään voisi meidän idylliä uhatakaan. Tiedostan jollain tasolla viime vuosien pimeyden, jatkuvan menettämisen pelon ja ahdistuksen, mutta ne häilyvät tällä hetkellä jossain sovituksen taustalla, sumuisessa äänimaisemassa eikä niitä erota muuten kuin kuuntelemalla hyvin tarkasti. Ja kukapa niitä varta vasten lähtisi sieltä etsimäänkään.

Eilen sanoin isännälle, etten voi vieläkään uskoa, että tämä on meidän koti. Että me todella asumme täällä. Nyt vasta käsitän täysin - kolmen kuukauden jälkeen - miten suuri merkitys ympäristöllä minulle todella on. Nyt vasta käsitän, miten huonosti voin siinä kopissa, jossa asuimme ennen. On ehkä olemassa ihmisiä, jotka pystyvät sulkemaan pois mielestään asuinpaikkansa ja ympäristönsä ja keskittymään henkisempiin asioihin, mutta minä en totta vie ole yksi heistä.

Minä rakastan tätä kaunista taloa ja tätä kaunista kaupunginosaa. Täällä on niin hyvä olla, että uskallan vaikka sanoa sen ääneen: Minä olen onnellinen.

4 kommenttia:

  1. Oikein hyvälle kuulostaa!

    Onneksi me suurin osa taidamme kärsiä jonkin asteisesta dementiasta ja niin vain painuu unholaan haasteelliset ajat eikä ne koko aika kalva mieltä. Erittäin armollista!

    VastaaPoista
  2. :)

    Äiti, luulen, että olet oikeassa - ihmisen mieli ei varmaan kestäisi sitä, että kaiken muistaisi kristallin kirkkaasti lopun ikäänsä. Toisaalta uskon myös, että traumat - mitkä mistäkin syystä aiheutuneet - eivät ikinä täysin jätä meitä. Ne varmaan kulkee mukana siellä elämän soundtrackillä, ja jos hyvin käy, niin kuuluvat vain vähän tummempina sävyinä siellä taustalla. :)

    VastaaPoista