perjantai 25. marraskuuta 2011

Yksinäisyydessä

Lupasin täällä joskus muinoin Ofelialle kertoa siitä karmeasta neuvostolähiöstä, jossa asuin kauan kauan sitten. Ja kun ei runosuoni tunnu sykkivän millekään muullekaan, niin kerronpa siitä juuri nyt.

Kuvitelkaa rumin ja likaisenvalkoisin tietämänne 1960-1970-luvun vaihteen lähiö, jossa on rumimpia kuviteltavissa olevia torni- ja kerrostaloja. Kuvitelkaa sen jälkeen nuo talot vähintään kolme kertaa suuremmiksi, korkeammiksi ja leveämmiksi. Ja likaisemmiksi, huonommin hoidetuiksi, ilman minkäänlaista julkisivua valvovaa elintä, joka kieltäisi maalaamasta parvekkeen betoniseiniä shokeeraavan pinkiksi kun naapurin parveke on mintunvärinen. Kertokaa sitten kuviteltujen kerros- ja tornitalojen määrä vähintään kahdellakymmenellä.  Huomatkaa, että kuvitelmanne tulee olla pohjapiirrokseltaan viemärikaivon kannen muotoinen, sellainen, jossa valurautaiset renkaan pätkät (=talot) kiertävät kehää. Kuvitelkaa sen jälkeen koko komeus keskelle autiota peltoa.

Pelto yrittää vallata takaisin menettämäänsä maa-aluetta työntämällä talojen väliin kuivaa heinää ja kituliaita koivun ja haavan vesoja, joista enimpiä joku muistaa harvakseltaan leikata. Hoidettu nurmi on täydellisen tuntematon käsite. Kadut ovat routakuopilla, rappukäytävien ovet ontuvat ja narisevat. Mutta löytyypä juna-asema, bussilinja, koulu, posti, tuoretori, kaksi kivijalkakauppaa sekä yksi isompi tavaratalo, joissa missään kukaan ei luonnollisestikaan puhu englantia ja vain harva erinomaisella tuurilla paikallistakin virallista kieltä (eikä venäjää). Ostokset, postiasiointi sekä matkustaminen hoituvat käsillä huitoen ja sormella osoittaen. Myyjättärillä ja bussien rahastajatädeillä on viikset. Torakat pyrkivät usein samaan lämpimään kylpyveteen kanssasi.

Kuvitelkaa, että tämä surrealistinen sielunmaisema, kuin suoraan Enki Bilalin sarjakuvista sijaitsee vain kahdenkymmenen minuutin bussimatkan päässä yhdestä Euroopan kauneimmista vanhoista kaupungeista. (Minun tuurilleni on kovin tyypillistä, että päädyin asumaan sinne minne päädyin). Ja että sen nimi suomeksi on - ah, niin kovin runollisesti - "Yksinäisyys".

Niin että sellaista siellä oli.

2 kommenttia:

  1. Ofelia joka aina ikävöi Venäjälle27. marraskuuta 2011 klo 14.23

    Odinochestvo? Onko semmoinenkin lähiö jossain? Minusta tuo kuulostaa kovin tutulta. Asuin kieliharjoittelun ajan juuri tuollaisessa kerrostalossa kuvaamassasi ympäristössä. :D Ja myöhemmin Venäjällä opiskellessani vieläkin karmeammassa asuntolassa torakat huonetovereina. :D Jokin minussa kyllä on vialla (?!) kun viihdyin...

    VastaaPoista
  2. Mutta kyllähän repsahtaneissa neuvostolähiöissä on jokin mystinen rappioromanttinen viehätys, ei sitä käy kieltäminen. Itse en kyllä viihtynyt - mutta se saattoi osaksi johtua ehkä siitäkin, että se ihana vanha kaupunki kummitteli melkein vieressä ja siellä se vasta autuasta olisi ollut asua.

    Se ei ollut Äiti Venäjän rajojen sisäpuolella vaan entisen Neuvostoliiton alueella. Lähiön asujaimisto oli kylläkin ehkä 80 % venäjänkielisiä. (En ymmärrä miksi en suoraan viitsi sanoa missä se on, mutta en nyt vaan sano. :D)

    VastaaPoista