tiistai 30. elokuuta 2011

Nauruvampyyri

Nykyaikana suosituissa vampyyritarinoissa, jotka jatkuvat romaanikaupalla, on usein tietynlainen henkilötyyppi - ikivanha, satojen vuosien unta nukkuva kantavampyyri. Jos vampyyri esiintyy elokuvassa, se näyttää kuivettuneelta luumulta. Vampyyrin jälkeläiset näissä tarinoissa sitten usein herättävät kyseisen vampyyriluumun tiputtamalla veripisaroita sen suuhun. Herättyään vampyyri tarvitsee litroittain verta muuttuakseen luumusta taas ihmisen näköiseksi.

Minulla on tällainen olo. Tunnen olevani juuri herännyt luumuvampyyri. En kaipaa verta, vaan naurua. En ole nauranut vuosikausiin. Sitä ei edes huomaa, ennen kuin nauraa.

Meillä on parina viime päivänä käynyt vieraita, voitteko kuvitella. Kahtena päivänä. Ihania vieraita edellisestä elämästäni, ihmisiä, joiden kanssa nauroin silloin joskus niin, että vatsaan sattui. Silloin joskus, ennen satojen vuosien unta. Nämä ihmiset valuttivat vähän naurua suuhuni ja minä heräsin. Nyt nauroin taas, vähän. Sellaista varovaista, vastaheränneen vampyyrin naurua.

Silloin ennen horrostilaan sulkeutumista minäkin sain ihmiset nauramaan. Nyt minulle ei tapahdu mitään hauskaa, enkä tunne enää mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kommelluksista voisin kertoa. (Tai tunnenpas sittenkin: Leijonaemoja, mutta heistä en voi kertoa kenellekään mitään, sillä kaikki puhuttu on luottamuksellista.) Sitä paitsi, tarvitsen vielä litroittain naurua muuttuakseni taas ihmisen näköiseksi. Ehkä kutsun tänne tuoreita uhreja minua naurattamaan. Herättäjilleni olen kiitollinen.  (Tiedätte, keitä olette.)

torstai 25. elokuuta 2011

Kissuksen kissus!

Uuden asuntomme myötä (hyvin) syvältä persoonallisuuden syövereistä on ryöminyt esiin outo sivupersoona, Kodinlaittaja. Minusta on kehkeytynyt oikea lämmin hengetär - jos ei nyt ihan pullantuoksuinen äiti, niin ainakin pyykinpesuaineelta ja mäntysuovalta lemahtava siisteysnatsi. Sanomattakin on selvää, että tämä sivupersoona pysyi visusti piilossa edellisessä asunnossamme, koska kuten kerroin a) siivoaminen oli turhaa, jokaisen hävitetyn kissankarvatollon tilalle ilmestyi legioona uusia ja b) asunto pysyi rumana, aivan sama miten paljon sitä kuurasi. Sen sijaan uusi ihana - (sanoinko jo, että asuntomme on Ihana?) - asuntomme ansaitsee Kodinlaittajan hellää huolenpitoa. Ja sitä se siis saakoon.

Niinpä käytän varsin merkittävän osan päivääni pesten pyykkiä, järjestellen, imuroiden, pyyhkien pölyjä, pedaten sänkyjä, ripustellen tauluja ja verhoja, ostellen viherkasveja, täytellen ja tyhjentäen tiskikonetta. Ilmeisesti muut äidit toimivat näin automaattisesti, mutta itselleni tämä on jotain uutta. Olen jo kuitenkin huomannut, että kyseessä on loppumaton suo - mutta puuhastelu on samalla hyvin terapeuttista. Pysyvätpä ajatukset arjessa eivätkä lähde liiaksi pyörittelemään nassikan asioita.

Ongelmana tässä on nyt se, että minulla ei ole taitoja eikä edellytyksiä tällaiseen emännöintiin. Olen kuin irrallaan oleva kanuuna - aiheutan jopa vaaratilanteita läheisilleni huseeraamisellani. Esimerkiksi kissoilleni - eilen ostin innoissani kaksi upeaa viherkasvia, jotka näin sieluni silmillä komeilemassa ikkunalaudallamme. Ja hyvin ne siihen sopivatkin. Sitten vasta mieleeni juolahti, että osa kasveista on kissoille myrkyllisiä. (Viittaan täydelliseen tumpelouteeni viherpeukalona, aiemmin kerroin, että aikaisempi kokemukseni rajoittuu kahteen kasviparkaan, jotka ovat onnistuneet hoidostani huolimatta pysymään hengissä yli kymmenen vuotta ja seuranneet uskollisesti asunnosta toiseen.) Arvatkaa, lukeutuvatko ostamani kasvit myrkyllisiin. Kyllä lukeutuvat, ne ovat kissuksia.

Ja meillä on kaksi kissaa. (Toistaiseksi, sillä kumpikaan ei ole päässyt näykkimään, vaikka toinen on jo tosissaan yrittänyt.) Toisen kasvin ripustin amppeliin (joka sekin piti erikseen hakea kaupasta, ei minulla sellaisia missään valmiina loju), mutta toinen - liian suuri amppeliin laitettavaksi - kulkee edelleen ikkunalaudan (päivällä, jolloin vahdin kasvia haukan lailla) ja kaapin päällisen (yöllä) väliä. On kuitenkin vain ajan kysymys, milloin napsahtaa. Ehkä olisi parempi heivata rehu suosiolla menemään - kahden viikon päästä se on jo kuitenkin henkitoreissaan. Ja sitä minä en halua kissalleni.

Edit: Viime hetken kuuma päivitys, nimittäin nyt on kuulkaa ristiriitaista tietoa asiasta! Täällä väitetään, etteivät kissukset ole kissalle myrkyllisiä kun taas tämän listan mukaan ainakin osa niistä on. Ja arvatkaa, tunnistanko minä sen kummemmin mitä alalajia nuo halvatun rehut ovat? 

Edit nro 2: Ja sitten jos opettelisin vielä vähän englannin kieltä. Kyseisellä englannin kielisellä listalla kissukset listataan kohdassa Plants NON-toxic to cats. NON-toxic. On eri asia kuin toxic. No, selvisipä tämäkin asia parhain päin - toivomuskaivo toimii. 

perjantai 19. elokuuta 2011

Toivomuskaivo

Tämä blogi tuntuu toimivan kuin jonkinlainen kiero toivomuskaivo. Vaikuttaa siltä, että universumi korjailee mielivaltaisesti asioita, joista olen katsonut aiheelliseksi valittaa ja avautua. Valitin taannoin sitä, että taisteluni tyhmistystä vastaan ei etene, että vietän liikaa aikaa netissä. Nyt on tilanne se, etten juuri pääse nettiin (ja se haittaa mm. blogiharrastustani "hieman"), koska nassikka omii tietokoneen ja katselee (liikaa) lastenohjelmia. Huhtikuussa valitin kotona neljän seinän sisällä istumista nassikan sairastelukierteen takia - ja johan tuli sairaalareissu. (Tosin vain kolmen päivän mittainen, ehkä se olisi otettava varoituksena.) Aiemmin valitin sitä, ettei isäntä halua muuttaa kunnan vuokraläävästä omistusasuntoon - ja johan alkoi kannuste mielen muuttamiseen kasvaa hometestimaljassa.

Ja lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen valittanut liian uutta ja liian rumaa kämppää, johon huonekaluni eivät sovi, sekä loputonta taistelua kissankarvatolloja tehtailevaa muovimattoa vastaan. Nyt universumi on katsonut hyväksi vapauttaa minut näistä. Olemme muuttaneet.

On käsittämätöntä ja ennen kuulumatonta, että jokin asunto vastaa niin täydellisesti omaa (=outoa) makuani, etten ole kokenut tarpeelliseksi edes suunnitella minkäänlaista pientä pintaremonttia. Edelliset omistajat ovat tapetoineet olohuoneen oljen, okran, myyrän, suklaan, beigen ja lohen sävyillä. Omat (=oudot) huonekaluni istuvat tänne täydellisesti. Makuuhuoneissa on vihreän eri sävyjä, keittiö on valkoinen. Jopa kylpyhuoneen laatat ovat osuneet aivan nappiin, ne ovat siniharmaakuvioista "marmoria" ja kerrankin riittävän isot. Omituiset edeltäjäni ovat myös kaivaneet esiin alkuperäisen puulattian, joka on karski ja rokonarpinen ja lakanneet sen - tummalla lakalla. Rakastan niitä ihmisiä koko sydämestäni! Muovimatosta en täysin päässyt eroon, sitä on käytännöllisyyssyistä eteisessä ja keittiössä - mutta se vaikuttaa hyvätahtoisemmalta kuin vanhan asuntomme rypyliäinen sähkömagneetti, joka nappasi kissankarvat ilmasta ja kietaisi ne palloksi viisi minuuttia imuroimisen jälkeen.

Investoimme uuden asunnon lisäksi myös uuteen imuriin (Dyson). Lattiamme pysyy ryömintäkuntoisena aina seuraavaan aamuun saakka. (Kahden pitkäkarvaisen kissan taloudessa superimurin taiatkaan eivät tepsi yli vuorokautta.) Voitteko kuvitella, miltä tuntuu kun imuroinnin jälkeen lattia näyttää siltä kuin se olisi imuroitu? 

Asuntoa ei voi myöskään moittia liian uudeksi. Tämä on rakennettu vuonna 1949. Kiitos, universumi!




Kuva lempinurkastani: Kissankarvainen ja rikkiraavittu sohvannurkka, korvan vieressä yli kaksikymmentä vuotta vanha, viiteen kertaan kasaan naputeltu kaiutin, josta Iron Maiden (vinyyliltä, tietenkin) nyt vain kuulostaa tuhat kertaa paremmalta kuin bittivirtana mistään nykyhärpäkkeestä.

torstai 18. elokuuta 2011

Tunnustuksia




Voi mikä ihana ylläri odottikaan P i l v i t e h t a a m o s s a, jossa käyn kurkkimassa ihanaisia kätten töitä. (Tumpelona, kun en itse osaa mitään tehdä.) Sain herkullisen tunnustuksen. Kiiiiiiiitos! Sääntöjen mukaan pitäisi kertoa itsestään nyt lempiväri (metsästäjänvihreä - jos sellainen sana on suomessa - siis "hunting green"), lempiruoka (isot annokset - niin kuin Uuno Turhapurollakin) sekä mihin haluaisin matkustaa (New Orleansiin). Noin.

Minulta tämän saavat puolestaan Liiolii (jossa käyn kurkkimassa ihanaisia kätten töitä jne. ks. edellinen kohta) ja Paska äiti, jonka kommellukset paskana vanhempana ovat lisänneet vuosia elinikääni. (Käytän kylläkin tässä yhteydessä tunnustukseen sisältyvää "sweet"-sanaa samassa merkityksessä kuin South Parkin Cartman, koska Paskan äidin blogi ei ole kovin "suloinen").

Varsinainen päivityskin on tähänkin blogiin lähiaikoina tulossa, ehkä jopa tänään... Puhkun nimittäin halusta päästä hehkuttamaan uutta kotiamme. Se on Ihana.