torstai 29. syyskuuta 2011

Keppi

Kalvetkaa kateudesta jameshetfieldit-ja-alexilaihot-ja-keitä-teitä-nyt-onkaan! Nyt on nimittäin Mammalla keppi.





Kitaraa Soittava Lähisukulainen kävi hakemassa tämän minulle paikallisesta kitarapuodista. (Se häneltä aiemmin lainaamani kitara oli p*ska, oi niin p*ska...) Itse en kehdannut koska olen keski-ikäinen lihava täti-ihminen enkä puhu kitaraa. Ulos olisivat minut nauraneet taskurahabudjetteineni päivineni.

Asiamiehen käyttäminen kannatti, sillä Kitaraa Soittava Lähisukulainen on kantanut samaiseen puotiin elämänsä aikana paljon - hyvin paljon - valtakuntamme valuuttaa. Ja niin tämä kyseinen soitinyksilö maksoikin hänelle, kitarapuodin runsaskätiselle sponsorille, vähemmän kuin se olisi oikeasti maksanut. (Minulta olisivat varmaan laskuttaneet vielä ylimääräistäkin. Olisivat haistaneet kielisoitinpelkoni jo ovelta asti!) Se maksoi jopa niin vähän, että KSL:n mukaan hän ei ole koskaan ennen tavannut näin halpaa kitaraa jolla voi oikeasti soittaa.

Nyt sitten pitäisi vielä opetella soittamaan tätä. Rok. Än. Röl!!

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Yksitoista

Mitä eroa on Spinal Tap-yhtyeellä ja tyttärelläni Pätkällä?

Spinal Tapilla on volyyminappulassa säätöjä aina numero yhteentoista asti, sen tavallisen kymmenen pykälän sijaan.

Pätkällä sen sijaan on volyyminappulassa vain yksi säätö, joka on päällä koko ajan. Se yksitoista.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Vaimoni on Sepi Kumpulainen

Taas kähvellän kavereiden kuolemattomia lausahduksia kuin pahinkin plagiaattori. (Samasta lähteestä kähvelsin lauseen "Kaustislainen pelimanni on suomalaisen kansanmusiikkikentän äärimuslimi". Tai samalta pariskunnalta. Sepi Kumpulais-kommentti on pariskunnan siltä toiselta osapuolelta.) Noh, ainakin minussa on naista myöntämään lausahduskleptomaniani julkisesti.

Olen vastikään aloittanut kitaransoiton. (Ja niin on sattumoisin se kaverinikin, niin kuin miehensä kommentista voi päätellä). Raahustan pedagogin opintojani loppuun näet sellaisen opintosuunnitelman mukaan, johon kuuluu pääinstrumentti sekä kaksi sivuinstrumenttia. Ja tämä kitara on niistä sivuinstrumenteista nyt se jälkimmäinen. En ole mikään multi-instrumentalisti, joka olisi ikänsä soittanut useita soittimia. Pääinstrumentin sisällä pitää hallita vähintään kolmea eri lajia, joten jo se on rajoittanut innostusta lähteä yltiöpäiseen soitinreviirinlaajennukseen. Toisin sanoen, reviiri ei ole laajentunut. Yhtään. En ole ikänäni soittanut muita soittimia kuin sitä yhtä (=kolmea). (EDIT: Oikeasti soittanut, teini-iän rumpukautta ja kolmen soinnun punkbändejä ei lasketa.)

En voi kuvitella mitään vaikeampaa kuin nelikymppisenä, ikuisena kosketinsoittajana, takoa päähänsä kielisoittimen logiikkaa. Alkaen siitä, että yhden äänen/soinnun tuottamiseen tarvitaan kaksi kättä. Kaksi kättä. Yksi ääni/sointu. Mitä tuhlausta. Ja vaikeaa sellaiselle, joka olettaa, että se ääni/sointu syntyy yhdellä kädellä.

Lainasin eräältä kitaraa työkseen soittavalta lähisukulaiselta p*skaksi soitetun (hakatun) sähkökitaran. Se on sentään armollisempi aloittelijan sormille kuin akustinen vastineensa, koska siinä on ohuempi kaula ja ohuemmat kielet. Ja ilman vahvistinta se on myös armollisempi isännän ja Pätkän korville. Täytyykin suositella sähkökitaraa (ilman vahvistinta) myös sinne Kumpulaisen perheeseen.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Vain yksi on joukosta poissa



(Kuka tietää mikä?) Tässä melkein täydellinen Narnia-sarjani! Olen hieman joutunut tinkimään painovuosivaatimuksistani - nimittäin sitä 1970-luvulla otettua painosta, mitä minä lapsena luin, ei ole helppo löytää. Ainoastaan Hopeinen tuoli ja Taikurin sisarenpoika ovat seitsemänkymmenluvulta - siitä samasta satsista, mistä omanikin, aikaa sitten rikkiluetut, täyteenpiirretyt ja kadonneet. Loput on painettu 1988. Ja yksi jopa 1998... Ehkä hankkiudun noista uudemmista eroon jos ja kun törmään himoitsemiini painovuosiin tulevaisuudessa. Olen vain niin malttamaton, että kaikki kirjat oli jo pakko saada. Se yksi vain uupuu.

Samannäköisiä nuo ovat kuin vanhemmatkin opukset, kannen pinta on erilainen.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Ähky

On ollut lempiruokani, isojen annosten, ryydittämä viikonloppu. Eilen vähän shöppäiltiin erään lähisukulaisen kanssa - ja meidän suvun kohdallahan se tarkoittaa ennen muuta pizzansyöntiä. Kun sitten päästiin meille, alettiin mahat pullollaan vääntää täytekakkua - tänään nääs juhlittiin kyseisen lähisukulaisen syntymäpäivää.

Pari kuukautta sitten olisin hoitanut täytekakkubisnekset Prisman tiskillä enkä omassa keittiössäni. Osaan toki, muttei siellä kunnan vuokraläävässä mikään huvittanut. (Vaan täälläpä vispaan ja vatkaan ja pakastan vain...) Pöytään ilmestyi suvun tuomisina lisäksi karjalanpiirakoita, suklaa-pähkinäruutuja, dominoita ja toskakakkua.

Nyt sitten napa kiiltää ja sokerimittari huutaisi hepreaksi varmaan paljon muutakin kuin hoosiannaa jos eksyisin vahingossa edes samaan huoneeseen vekottimen kanssa. Välttelen sitä nyt pari päivää - itsepetos, helppo petos.

Pätkä oli elementissään ja viihdytti juhlakansaa uudella, vasta oppimallaan akrobaattitempulla. (Siitä kehittyy vielä arvonsa tunteva estraditaiteilija - oikea diiva - sen verran pontevasti kyseinen taiteilija vaati yleisöltään aplodeja. Useimmiten jo ennen tempun suorittamista.)

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Minulla on kiva blogi

Hei, katsokaa mitä minä sain! Ti antoi minulle tunnustuksen - suurkiitokset! Tunnustus on kiertänyt blogistaniaa ja ilmeisesti muuttanut muotoaan - ja tällaisena ja näiden kysymysten saattelemana se saapui minulle!


        1.  Käsityösi, josta olet ylpein ja jota arvostat eniten? Liitä mukaan kuva.
        2. Kaunein rakennus, jonka olet nähnyt? Liitä mukaan kuva.
        3. Laulu, joka koskettaa sinua syvästi? Liitä linkki tai sanoitus.
        4. Minkä asian koet arjessasi raskaaksi?
        5. Mistä asioista nautit eniten arjessasi?


1. Tämä on helppo, koska olen tehnyt vain yhden käsityön, josta olen ylpeä. En osaa tehdä käsitöitä lainkaan. Aloitin kuitenkin tällä kaulaliinalla virkkausharrastuksen noin viisi vuotta sitten ja lopetin saman tien. Mutta ihan melkein kelvollinen tästä tuli. (Mallina kuvassa herra konsultti.)



2. Olen varmasti nähnyt kymmeniä kauniimpia rakennuksia kuin meidän mökki, mutta missään niistä ei ole ollut niin hyvä ja mukava olla. Senpä takia mökkihökkeli on numero yksi syömmessäin - ja sitä kautta silmissäin. (Vaikkei kyseinen saunamökkipakettiarkkitehtuuri ehkä sellaisenaan aivan lähimpänä syömmeäni olekaan.)




3. Tähän pitäisi vastata Metallica: "Unforgiven"... (Jos vastaisin jotain muuta, sehän olisi sama kuin myöntäisin, että se tatuoija oli oikeassa noin 20 vuotta sitten kysyessään: "Ootko sä nyt AIVAN varma...?" Ennen kuin alkoi nakuttaa kyseisen kappaleen intron nuottikuvaa selkänahkaani.)

Oho, mites tähän nyt lipsahti tämä toinen linkki...?! Aivan vahingossa tietenkin, kyllä minä olen edelleen aina oikeassa. Ja varma. Eikä tämä ole laulu. Mutta kun minä en kuuntele lauluja vaan soittoja, jos valita voi. (Hitto, muuten miten alkoi taas itkettää tuo linkissä oleva kappale... *räänpyyhintätauko*)




4. Raskainta meidän arjessa on erilaisista Pätkän hoitotoimenpiteistä ja infektioherkkyydestä johtuva eristäytyminen muusta maailmasta. Meidän päivä on melkein minuutilleen kellotettu, jotta yksi aikaa vievä homma saadaan vuorokaudessa täyteen - ja tämä rajoittaa mahdollisuuksia liikkua missään ilman mittavahkoja erityisjärjestelyjä.

5. Kaikkein eniten arjessa nautin siitä, että me saadaan perheenä nyt elää sellaisessa kodissa, jossa meillä on hyvä olla. Kauniissa ja viihtyisässä kodissa, joka tuntuu ihan ikiomalta!

Minäkin laitan tämän hienon tunnustuksen mielenkiintoisine kysymyksineen eteenpäin seuraaville ihmisille:

Kati - jonka blogi on kyllä salasanan takana, joten kaikki teistä ette pääse siitä nauttimaan. (Jos ette pyydä ensin kutsua.)

Vinkeän Äiti - joka sai juuri perheenlisäystä. Onnea! (EDIT: Ja voi tietysti olla, että hänellä on hieman kädet täynnä ja muuta mielessä kuin blogistania juuri tällä hetkellä...)

Äiti - joka myöskin sai (melko) vähän aikaa sitten perheenlisäystä.

Tiituksen äiti - jolla jo onkin melkoisesti perhettä vaikkei sitä kai viime aikoina ole lisää tullutkaan.

Kaikki äidit ovat minun laillani saaneet elämältä lahjaksi yhdellä ylimääräisellä kromosomilla varustetun ihanaisen. Mielenkiinnolla odotan, että saan lukea heidän vastauksiansa.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Lunnaat

Tässä tekstiviestin tulos eli isännän tuomat lunnaat mökkiviikonlopustaan, siis vanha ihana kahvimylly ja kukkakimppu:


Kahvimylly on kauan sitten edesmenneen isoäitini perua. Se on ollut mökillä säilössä ties kuinka kauan. Ennen isoäidin poismenoa se asusteli hänen kanssaan tuossa meistä seuraavalla kadulla (jossa sijaitsee oma syntymäkotini), joten se muutti nyt mökiltä takaisin tänne kotiseudulleen.

Meidän suvun naiset kolmessa sukupolvessa ovat siis asuneet kolmella perättäisellä samansuuntaisella kadulla tässä kaupunginosassa, Pätkä nimittäin syntyi tästä nykyisestä kadusta edellisellä kadulla. (Tai eihän se missään kadulla syntynyt vaan sairaalassa niin kuin minäkin, mutta sen syntymäkoti on edellisellä kadulla, se näkyy Pätkän nykyisen huoneen ikkunasta. Ja minun syntymäkoti on seuraavalla kadulla ja se on samalla se vanha mummula. Ja nyt asutaan tässä keskellä. Eli kovin kauas ei ole neljässäkymmenessä vuodessa ihminen päässyt.)

Kukatkin ovat tästä läheltä poimittuja, paikallisesta Salesta nimittäin.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Terminaattori

Tuo tekstiviestitapaus olisi tietenkin ollut vielä herttaisempi jos se junttura olisi muistanut tuoda sen kukkapuskan! Ehdin jo ihmetellä, että noinko helposti se nykyään käy, kukkien saaminen tässä parisuhteessa. Eipä opi vanha koira uusia temppuja vaikka ihan selkokielellä yrittää kouluttaa. Ilman kukkia kotiutuvaa ukkokultaa odottikin sitten vähemmän ihana vaimo... Mutta tänään se kipaisi jostain kauppareissulla kyllä ihan hienon puskan. Että loppu hyvin.

Nyt on tosi hyvä soittotunninjälkeinen fiilis. En (tietenkään) ollut (taaskaan) harjoitellut - Pätkä roikkuu instrumentissa kuin takiainen, joten se on hieman hankalaa ellei mahdotonta. Työn alla oleva biisi on kuitenkin onneksi D-doorisessa (lempisävellajini) kevyesti kelluva utuinen, lähes meditatiivinen melodia, joka suorastaan vaatii improvisoimaan. Eikä improa voi (onneksi) harjoitella. Joten sitähän me opettajan kanssa tehtiin sitten. Ihana postmeditatiivinen olo. (Mistä näitä termejä oikein tulee? Olen oikea terminaattori!)

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Tekstiviesti

Tekstiviesti isännälle mökille: "Tuo se kahvimylly. Ja mulle kukkakimppu koska olen ihana".

Isännän vastausviesti: "Olet ihana".

*hymiö* *sydän*

Tyttöjen ilta

Eilen meillä oli Pätkän kanssa tyttöjen ilta. Isäntä on mökillä halonhakkuussa. Ei se nyt kovastikaan poikennut normaali-illasta, paitsi että paikalla oli vain tyttöjä. Tai no oli yksi (entinen) kollikissa, mutta se on nykyään vain konsulttihommissa, joten sitä ei lasketa. Kauneutta hoidettiin sen verran, että leikkasin Pätkän otsatukan. Illalla käytiin tahtojen taistelu hiustenpesusta. Minä voitin. Vielä.

 Nyt lötkötän yöpaita päällä. Koneessa odottaisi pyykkilasti narulle viemistä. Aion kuitenkin odottaa, että isäntä tulee mökiltä ja teeskennellä, että kone on juuri lopettanut ohjelman pyörittämisen. Sanon: "Voisitko millään viedä nuo pyykit, kone lopetti just?" Kun minä en jaksa laittaa päälleni.

Onhan nyt sentään sunnuntai.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Villaa ylle

Näissä ihanissa, vanhoissa, romuromanttisissa kerrostaloasunnoissa on se huono puoli, että syksyn tullen saattaa tukka viuhua päässä. Niin meilläkin. Tai ei muualla pahasti, mutta Pätkän huoneessa kyllä. Vilu tulee herkästi vaikka muualla kämpässä tarkenisikin.

Tein hankintoja, joita ei ennen ole tarvittu. Huusin huutsikasta paksun unipussin (4 tog) ja flanellisen uuden pyjaman. Molemmat ennenkuulumattomia tuon kuumaverikön päällä. Nytkin se jo nukkuu paksussa topatussa fleecepussissa, muissa tulee kylmä. Paksun pussin ollessa pesussa pitää pyjamanhousujen alle pukea sukkahousut että tarkenee ohuemmassa pussissa. Ja sängyn päälle heitetään villainen päiväpeitto yöksi. Kai ne näin teki ennenvanhaankin.

Koskahan kääntävät lämmityksen päälle?

EDIT: Hiivatti, unohtui se päivän varsinainen positrivia! Kuten ehkä muistatte, suhteeni Downin syndroomaan ei ole ollut erityisen lämmin - ihan nyt siitä syystä, että se on yrittänyt tappaa Pätkän useamman kuin yhden kerran. Noh, tässä päivänä muutamana juttelin erään äidin kanssa, jonka (jo syntyneen) lapsen niskapoimu-ultrassa oli näkynyt turvotusta niin, että oli esitetty epäily Downin syndroomasta.

Lopputulema äidin mukaan oli se, että "ONNEKSI ei ollut mitään Downin syndroomaa!" Primitiivireaktioni oli - itsellenikin yllättäen - "Se on kyllä sun vahinkos se!" (Tosin en sanonut tätä ensimmäisenä päähäni pälkähtänyttä kommenttia ääneen, vaan mutisin jotain epämääräistä.) Voitteko kuvitella! Primitiivireaktiosta voi päätellä, että olen pikkuhiljaa siirtymässä kriisin käsittelyssä eteenpäin. Eikö?

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Tänään

Kuuntelin/katselin tuossa puolella korvalla ja silmällä Elämä lapselle-konserttia telkusta. Juuri tänään se kolahtelee aikaisempia kertoja voimakkaammin, koska juuri tänään Lastenklinikalla eräs pieni sissiprinsessa on käynyt läpi ison leikkauksen. Siihen liittyen ensimmäiset uutiset olivat hyviä - ja minä uskon ja luotan, että myös tulevat uutiset ovat sitä. (Kiitosta yläkertaan tästä aiheesta!)

Ihmeitä tekevät siellä, mokomat.

Ilta oli muutenkin oiva - sain taas ruokaa. (Se se jaksaa aina minua ilahduttaa.) Kävin ulkona syömässä ensimmäistä kertaa miesmuistiin. (Kanaruukkua uuniperunalla, jälkiruoaksi mutakakkua ja kahvia.) Seurana oli upeita leijonaemoja. Nauruvajetta paikkasin urakalla.

P.S: Ja extra-jee! Sain tiedon, että yksi juttu, jolle unohdin ilmoittaa yhden toisen jutun, otti vielä vastaan sen toisen jutun myöhästyneen ilmoittautumisen siihen juttuun - eli juttu onnistuu! Huh, huh.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Kiitollisuuspäiväkirja

Pitäisi varmasti aloittaa semmoinen. Nyt olen nimittäin huomannut, että kun olen keskittynyt täällä positriviaan, pysyn paremmalla tuulella. Totta kai - kun ei käytä energiaa tyhjänpäiväiseen jupinaan, jupina vähenee itsestään. En minä edelleenkään mikään Äiti Aurinkoinen ole, mutta se Medusa, joka täällä kirjoitteli kunnan vuokra-läävästä käsin, on kyllä jo lähdössä (ihanan, vanhan, romuromanttisen kerrostalo)asuntomme ovesta ulos.

En aio listata viittä asiaa, niin kuin siellä facelassa tehdään, mutta yhden kylläkin. Minun veli. Synkkä hevimies ja übermacho jätkä, mutta niin se vain aina - aina - kiitää avuksi, kun tarvitsen lapsenvahtia. Ja vahtii. En minä tätä sille sanoisi, mutta kyllä minä siitä vähän tykkään. Älkää kertoko kenellekään.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Suu palaa

Tekaisin tänään pientä suupalaa - thaimaalaisittain maustettua broileria. Aivan järjettömän hyvää ja tulista. Ja terveellistä, koska siinä on kasvista. (Lue: kookosmaitoa. Kookos on kasvi, katsokaa vaikka kasvikirjasta. Muuta kasvista siinä ei olekaan, paitsi sipulia, joka on myös kasvi.)

Kiskaisin tässä vielä lautasellisen iltapalaksi, riisillä höystettynä. Arvioin kalorimääräksi noin 700, pientä huikopalaa vaan. Viikonlopun aikana en ole juuri sokereita mittaillut, koska olen hoitanut flunssaani suklaalla ja hunajaisella teellä. Tuttuun tapaan pala(nnen) ruotuun maanantaina.

Pätkä pitää myös tulisista ruoista, toisin sanoen ei suostu syömään mitään muuta kuin hyvin maustettuja sörsseleitä. Tämän kohdalla pitää kyllä vähän lotrata vettä sekaan.

Olen muuten ruvennut näköjään taas laittamaan ruokaa muuton jälkeen. Se on hyvä se.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Tautista menoa

Puoli pitäjää sairastaa kuulemma isännän työterveyshoitajan mukaan tätä räkätautia. Meillä perheestä 60% - kissat on terveenä. Hirvittävä kurkkukipu ja lihaksia särkee. Isäntä on aivan poissa pelistä.

Se, mikä on hienoa, on se, että Pätkä ei olekaan tällä kertaa meistä huonoimmassa kunnossa! Nokka vuotaa ja kitinä kuuluu, mutta kuumetta ei ole eikä se viime talvena kuukausia kestänyt rintakehän rohina ole (vielä) alkanut. Me naiset vielä pärjätään taudin kanssa ja nyt on jo kuudes (Pätkällä) ja neljäs (mulla) päivä.

Jospa sen vastustuskyky alkaisi pikkuhiljaa kohentua? Toki tämä on jo toinen räkätauti tänä syksynä. Mutta keuhkoissa ei ole tapahtunut vielä mitään. Jee!

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Diabeetikon ruokavalio

Aamiaiseksi: Jälkiuunileipää, mahdollisimman rasvaista Kippari-juustoa (ei kevyttuotteita, kiitos!), mätitahnaa, kahvia.

Lounaaksi: Lasagnea, paljon. Itse tehtyä, hyvää. Jälkiruoaksi dominokeksejä, monta. (Hiilareita niin, että sammuin tuntia myöhemmin.)

Päivälliseksi: Ei mitään, nukuin pois lounaalla hankittua hiilarihumalaa.

Iltapalaksi: Suklaamuffini, iso. Lakritsijäätelöä, ainakin pari desiä.

Näin se munuais/silmänpohja/verisuonivaurio etenee. No, mä aloitan huomenna terveellisen elämän. Taas kerran. Aloitan ihan varmasti.

tiistai 6. syyskuuta 2011

+ Pari suhdetta

Noin Kumman kaa-sarjassa vaihtuisi kohtaus. (Ja jos oikein muistan, niin vaihtuikin jossain jaksossa.)

Paska äiti-blogissa oli pohdintaa parisuhteen hoidosta. Minä en tiedä, mitä se sellainen on. Naistenlehtien mukaan vaimon pitäisi ainakin huolehtia kiivaasti ulkonäöstään, että olisi miehellä mukavaa katseltavaa kotona. Just joo. Rupesin kuitenkin miettimään, että jotainhan meidän on tuon härmäläisen perusjuntin kanssa täytynyt tehdä välillä oikeinkin. Ensi vuonna, jos Luoja suo, meillä on 20-vuotishääpäivä. Hulluksi tuon kanssa tulee, mutta tässä sitä ollaan.

Ojennan tässä eteenpäin tuleville polville oivat parisuhdevinkkini, joita siellä kieli pitkällä odotatte.

Eli "Rakkautta on..."

- hakata polttopuita mökillä, niin että vaimo pääsee saunaan
- tehdä ruokaa, ettei miehen/vaimon tarvitse nähdä nälkää
- kun mies/vaimo tekee ruokaa, sen makua on edullista kehua
- läimäistä toista perseelle, vähintään kerran päivässä - ja tehdä se tosissaan
- pussata aamulla ja illalla, muulloinkin voi
- nähdä joka päivä miehen/vaimon piirteet omassa lapsessaan - ja rakastua kumpaankin uudestaan.

No, nyt riitti hempeily. Mutta kyllä se vähän näin on! Naistenlehtien ulkonäköohjeistuksen olen jättänyt vähän vähemmälle huomiolle.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Pyykkipäivä

Tänään suuntaan ensimmäiselle soittotunnilleni (sellaiselle, joka annetaan minulle eikä toisin päin) yli kahteen ja puoleen vuoteen. !!! Ei voisi paljon enempää hermostuttaa! En ole koskaan ollut mikään tekniikan ihmelapsi. (Paitsi ehkä lapsena. Ja sitten teininä päätin ettei ihmelasten tarvitse harjoitella ja tässä sitä nyt ollaan ja aaaaaaaaaaaaarghhhh!) Syvä hengitys, otsa kurttuun ja kohti uusia nöyryytyksiä... Ehkä panostan tulkintaan tekniikan sijaan - tulkitsen niin maan perusteellisesti, ettei maikka tiedä mikä siihen iski!

Oikea hellepäivä tänään. Uskaltauduin Pätkän kanssa lyhyelle kävelylle, vaikka se onkin tulossa  taas räkätautiin. Pyykkipäivä niin ikään, joten en löytänyt alushousuja, joten menin kommandona. Tässä iässä se ei ole niin nuukaa...

lauantai 3. syyskuuta 2011

Metsään on tullut jo syyyyyyyyyys

Ihana syksyinen päivä! Harmaata, lämmintä, lehdet tanssii tuulessa. Tästäpä tykkään. Mökillä ollaan, maaseudun rauhassa ja hiljaisuudessa.

Pätkän intervallijakso ja samalla isin ja äiskän viikonloppuvapaa loppui lyhyeen kun joku räkänokka toi tenavansa samaan laitokseen. (Ollaan pyydetty soittamaan jos tauteja ilmenee muissa jaksolaisissa/hoitajissa. Tämä nyt oli vain tautinen perheenjäsen, mutta pianhan se on siinä tenavassakin, sama tauti.). Viuh vaan! Ja Pätkä oli mukana mökillä jatkamassa meidän kanssa viikonlopun viettoa. Ei haittaa yhtään - ihana muksu oli yhtä auringonpaistetta kun äiskä tulikin jo vuorokauden jälkeen hakemaan. Jos ens kerralla sitten pidempään.

Saunottu, nukuttu, katsottu leffoja, hakattu polttopuita (no, isäntä lähinnä). Aaah.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Johan valkeni

Kukaan Johan-niminen ei kokenut värinmuutosta, vaan minun blogini.

Asiaa ei tarvinutkaan miettiä kovin kauaa. Idean valoisampaan esitystapaan minulle antoi nykyisen valtiovarainministerin isipappa, joka paikallislehdessämme selitti ja puolusteli, että se onkin ihan hyvä asia, että kuntien valtionosuuksia leikataan. Näinhän se on - elämä on miten sen näkee.

Tästä lähin saatte luettavaksenne pelkkää positriviaa. (Kyllä, keksin termin juuri äsken.) Oli asia mikä hyvänsä, lupaan, että löydän siitä sen valoisan puolen.

Aloitetaan.

Facebookissa kutsutaan nyt ihmisiä kirjoittamaan joka päivä viisi asiaa, joista ovat kiitollisia. Minäkin kannan korteni kekoon.


Olen kiitollinen siitä, että diabeteslääkkeeni on viimeisen vuorokauden aikana juoksuttanut minua vessassa vain kuusi kertaa. Vatsanväänteet ovat olleet siedettäviä.

Ja siitä, että Pätkä on oppinut siivoamaan. Se peppukiitää ympäri taloa ja pyyhkii lattioita ja kaikkia muitakin pintoja sideharsotaitoksella huolellisesti keskittyen. Voin pian itse lopettaa kaikenlaisen kodinhoidon ja siirtyä lapsityövoiman käyttöön.

Kiitollisuutta herättää myös se, että kumpikaan kissoista ei ole tänään oksentanut parisängyn alle, sinne keskelle, mihin ei ylety.

Kiitän naapurin puutarhasta. Se on kaunis katsella ikkunasta, eikä sitä tarvitse itse hoitaa.

Ja ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että paastosokeri oli tänään pitkästä aikaa alle kuuden. Hyvä minä!

torstai 1. syyskuuta 2011

Äääh...

Totesin aiemmin, että asiat, jotka jurppivat minua, tarjoavat ehtymättömän kirjallisen inspiraation lähteen. Olin väärässä.

Jurppiminen on vähentynyt vaaralliseen tahtiin sen jälkeen, kun muutimme uuteen (vanhaan) kotiin. Minulla on yllättävän hyvä olo enkä haluaisi pilata sitä tietoisesti jupisemalla asioista - koska jupinasta tulee jurpiintunut olo. Haluaisin keskittyä positiiviseen.

Lisäksi minua ei oikein huvita enää kirjoittaa tällaista sillisalaattiblogia. En tiedä, sykkisikö se runosuoli paremmin vai huonommin, jos todellakin päättäisi yhden aiheen - vaikka sen elämän downnassikan äitinä - ja keskittyisi siihen. Tämä nykyinen sekamelska ei nyt ainakaan inspiroi kirjoittamaan.

Toisaalta en halua lopettaa, koska blogin kirjoittaminen on (välillä) hauskaa(kin). Nyt aion miettiä vähän aikaa ja päättää, millä linjalla jatketaan. Ilmoitan kun asia valkenee. Puss o kram.