keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Onnellinen

Olen tullut siihen tulokseen, että perusluonteeni on sittenkin positiivinen. Tällä hetkellä olen hyvin onnellinen ihminen. Uskon, että onnellisuutta lisää kohdallani huono muisti. (Alkavasta dementiasta on siis hyötyäkin.) Vaikka Pätkä yhä sairastelee paljon ja vaikka selvittelyn alla yhä on vakaviakin asioita, jo parin rauhallisen kuukauden jälkeen mieleni unohtaa aktiivisesti, että mikään voisi meidän idylliä uhatakaan. Tiedostan jollain tasolla viime vuosien pimeyden, jatkuvan menettämisen pelon ja ahdistuksen, mutta ne häilyvät tällä hetkellä jossain sovituksen taustalla, sumuisessa äänimaisemassa eikä niitä erota muuten kuin kuuntelemalla hyvin tarkasti. Ja kukapa niitä varta vasten lähtisi sieltä etsimäänkään.

Eilen sanoin isännälle, etten voi vieläkään uskoa, että tämä on meidän koti. Että me todella asumme täällä. Nyt vasta käsitän täysin - kolmen kuukauden jälkeen - miten suuri merkitys ympäristöllä minulle todella on. Nyt vasta käsitän, miten huonosti voin siinä kopissa, jossa asuimme ennen. On ehkä olemassa ihmisiä, jotka pystyvät sulkemaan pois mielestään asuinpaikkansa ja ympäristönsä ja keskittymään henkisempiin asioihin, mutta minä en totta vie ole yksi heistä.

Minä rakastan tätä kaunista taloa ja tätä kaunista kaupunginosaa. Täällä on niin hyvä olla, että uskallan vaikka sanoa sen ääneen: Minä olen onnellinen.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Kissus me goodbye

Tänne oli taas eksynyt joku poloinen lukija hakusanalla "kissus". Sitä tapahtuu jatkuvasti. Älkää nyt rakkaat ihmiset täältä mitään kasvinhoito-ohjeita etsikö. Varsinkaan kissusten.

Surukseni minun on kerrottava, ettei kyseinen kissus enää ole keskuudessamme. Sain sen hengiltä, en tiedä miten. Kesällä se oli vielä uhkea ja elinvoimainen. Viimeisen kahden viikon aikana se kuitenkin pudotti lehtensä, kuivettui ja kuoli

Viikonloppuna laitoin jouluverhot olohuoneen ikkunaan ja visuaalisen ilmeen vaatimuksesta laskin kissuksen maan (=roskapussin) poveen. Requiescat in pace.



P.S. Kaipaamaan jäi kissuksen serkku, samana päivänä hankittu Toinen Kissus, joka on vielä toistaiseksi hengissä.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Yksinäisyydessä

Lupasin täällä joskus muinoin Ofelialle kertoa siitä karmeasta neuvostolähiöstä, jossa asuin kauan kauan sitten. Ja kun ei runosuoni tunnu sykkivän millekään muullekaan, niin kerronpa siitä juuri nyt.

Kuvitelkaa rumin ja likaisenvalkoisin tietämänne 1960-1970-luvun vaihteen lähiö, jossa on rumimpia kuviteltavissa olevia torni- ja kerrostaloja. Kuvitelkaa sen jälkeen nuo talot vähintään kolme kertaa suuremmiksi, korkeammiksi ja leveämmiksi. Ja likaisemmiksi, huonommin hoidetuiksi, ilman minkäänlaista julkisivua valvovaa elintä, joka kieltäisi maalaamasta parvekkeen betoniseiniä shokeeraavan pinkiksi kun naapurin parveke on mintunvärinen. Kertokaa sitten kuviteltujen kerros- ja tornitalojen määrä vähintään kahdellakymmenellä.  Huomatkaa, että kuvitelmanne tulee olla pohjapiirrokseltaan viemärikaivon kannen muotoinen, sellainen, jossa valurautaiset renkaan pätkät (=talot) kiertävät kehää. Kuvitelkaa sen jälkeen koko komeus keskelle autiota peltoa.

Pelto yrittää vallata takaisin menettämäänsä maa-aluetta työntämällä talojen väliin kuivaa heinää ja kituliaita koivun ja haavan vesoja, joista enimpiä joku muistaa harvakseltaan leikata. Hoidettu nurmi on täydellisen tuntematon käsite. Kadut ovat routakuopilla, rappukäytävien ovet ontuvat ja narisevat. Mutta löytyypä juna-asema, bussilinja, koulu, posti, tuoretori, kaksi kivijalkakauppaa sekä yksi isompi tavaratalo, joissa missään kukaan ei luonnollisestikaan puhu englantia ja vain harva erinomaisella tuurilla paikallistakin virallista kieltä (eikä venäjää). Ostokset, postiasiointi sekä matkustaminen hoituvat käsillä huitoen ja sormella osoittaen. Myyjättärillä ja bussien rahastajatädeillä on viikset. Torakat pyrkivät usein samaan lämpimään kylpyveteen kanssasi.

Kuvitelkaa, että tämä surrealistinen sielunmaisema, kuin suoraan Enki Bilalin sarjakuvista sijaitsee vain kahdenkymmenen minuutin bussimatkan päässä yhdestä Euroopan kauneimmista vanhoista kaupungeista. (Minun tuurilleni on kovin tyypillistä, että päädyin asumaan sinne minne päädyin). Ja että sen nimi suomeksi on - ah, niin kovin runollisesti - "Yksinäisyys".

Niin että sellaista siellä oli.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Nuttu

Tämmöinen löytyi kirpputorilta. On muuten aika hieno ja lämmin ja mitä ilmeisimmin jonkun omatekemä. (Ei mulla muuta tällä kertaa.)

perjantai 18. marraskuuta 2011

Isoisän urotyöt

Kyllä täytyy kertoa ihan julkisesti isäni eilisestä sankariteosta.

Minä olin koulussa, isäni hoitamassa Pätkää ja Pätkä väänsi vaippaan nk. päiväntasaajallisen. Toisin sanoen, ruiskukkaa paitsi vaipassa, myös pitkin vatsaa ja selkää aina vyötäröön asti. Isäni - suurten ikäluokkien mies, vaippanoviisi - selvisi tästä luonnonkatastrofista sankarillisisesti! Venkuloiva ipana - liikanimeltään Liukas Luikku - oli onnistuttu pesemään täysin puhtaaksi, vieläpä ilman fyysisiä vammoja, suihkun lattia oli huuhdeltu ja puhdas vaippa ja puhtaat vaatteet puettu päälle. Kotiin tullessani pyykkikoneessa olivat valmiiksi pesua odottamassa lapsen vaatteet, likaantunut lakana sekä isäni paita. Ruiskukasta ei näkynyt jälkeäkään.

Hatun nosto. Aplodeja! Kunniafanfaari!

maanantai 14. marraskuuta 2011

Vesisäiliö

Pätkähän sai muinoin kasteen teho-osastolla ja tilaisuus oli hyvin koruton. Paikalla olimme minä ja isäntä, ynnä kaksi hoitajaa ja pappi. Ei se mikään hätäkaste ollut, Pätkä vain oli teholla niin kauan, että kaste tuli jo ajankohtaiseksi lainkin puitteissa. Lisäksi tulossa oli suuri leikkaus, jota me huonokuntoisen lapsen vanhemmat pelkäsimme sen verran, että halusimme lapsen kastettavan ennen sitä. Siispä pidimme maailman surkeimmat ristiäiset, joista otetuissa valokuvissa esiintyy sinipunakirjava, turvonnut ja tiedoton vauva hengityskoneeseen kytkettynä sekä kaksi orvonnäköistä vanhempaa. Ja Matti Vanhasen näköinen pappi. (Sekin vielä!)

Tuosta hetkestä meillä on muistona myös kastevesi. Toinen hoitajista säilöi sen huolella tyhjään Aqua Sterilisata-pulloon, jossa se on nököttänyt nyt kohta kaksi ja puoli vuotta. Eräänä iltana muistin asian ja aloin etsiskellä netistä jotakin esteettisesti kestävämpää säilytysastiaa. Mutta kiven takana ovat! Jonkin koruliikkeen sivuilta löysin tinaisen rasian, jonka sisällä on tiivis astia kastevedelle, mutta se oli ruma kuin mikä.

Huuto.netistä silmään pisti aivan käsittämättömän ihana pieni vihreä lasikarahvi, jonka hankin, mutta sen korkki osoittautui liian löysäksi ja epäilen veden haihtuvan siitä. Olisi kiva kuulla, miten te muut kastevettä säilytätte? Vai säilytättekö?


 Hieno mutta huono.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Rakas Joulupuki

Mitä kuluu? Toivottavasti sinä ja muori voite hyvin. Ja Lapissa ei ole liian kylmä teille.

Tänä vuonna minä tahtosin Kuplamuumilakanat. Isäntä sanoo että meillei enää enempi mumilakanoita mahdu kaappiin mutta minä voin heittää pois muita lakanoita. Sei osta minulle muumilakanaa. Jos et tiedä mistä Kuplamuumilakanoita saa niin niitä saa täältä. Minä toivosin sinisen kuplamumin.

Sitten toivosin vielä Muumimukin mikä on nyt sesonkissa. Sen nimi on Lumileikkejä.

Nährään jouluna!

terveisin 
Mamma, kohta neljä (kymmentä) vuota

P.S: Isäntä ei tarvi lahjoja, sei ole ollut kilti.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Selkäranka

Minä en alun alkaenkaan jaksanut riehaantua siitä Takapiha-Tainasta. Pääsi menemään koko touhu vähän ohi enkä facelassakaan ehtinyt tykkäilemään tainanhäätöryhmästä, ennen kuin se sitten lopetettiin. Taidan olla tulossa vanhaksi. Jokin ääni sisälläni sanoi vain "hoh-hoijaa, taas yksi" - sen sijaan että päästäni olisi kuulunut se tavanomainen "Naks!". Ei pyhää närkästystä, ei oikeutettuja vihanpurkauksia. Ainoastaan hoh-hoijaa.

Tänään katsoin kyllä areenasta sen "jatko-osan" Tainan totuuksille. Siinä haastateltiin - Tainan lisäksi - Varsinais-Suomen erityishuoltopiirin johtajaa Seija Aaltosta, joka totesi minusta terävänäköisesti, että Tainuska antoi esiintymisellään kasvot ilmiölle "kehitysvammaisten syrjintä", ja sitä myöten mahdollisti sen, että asiasta päästiin puhumaan. Tainalle pitäisi siis olla vähän kiitollinenkin. Ehkä me suomalaiset tarvitsemme syntipukin, johon kohdistaa närkästyksemme ja sitä kautta löytää sisältämme hento moraalinen selkäranka, joka vahvistuu siitä, että huomaa muidenkin olevan samaa mieltä. Massaero kirkosta homokeskustelun jälkeen oli minusta yksi hyvä esimerkki tästä, samoin ihmisten aktivoituminen perussuomalaisten vaalivoiton sekä aina Halliksen ja Teukan toilailujen jälkeen.

Kyllä meillä vielä toivoa on. Uskokaa pois.

tiistai 8. marraskuuta 2011

E-koodieineet

Isäntä osti 4.11. - siis viime perjantaina - kaupasta broileripastaa, jossa viimeinen käyttöpäivä oli 2.11. Se ei ikinä katso päivämääriä - ja toki asiakkaan pitäisi voida luottaa, että kaupan hyllyssä olevassa tuotteessa on vielä päiviä jäljellä.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Minä söin sitä pastaa kiljuvassa nälässäni eilen, 7.11., koska talossa ei juuri sillä hetkellä muuta ruokaa ollut. Se näytti ja tuoksui ihan normaalilta, eikä mitään seuraamuksia ilmennyt. Söin siis viisi vuorokautta ylipäiväistä einestä, ja jäin henkiin kertomaan siitä. Mitähän ne "äidit" niihin oikein laittaa?

maanantai 7. marraskuuta 2011

Kuuluuko?

En tiedä vaivaako muita kotiäitejä huono kuuluvuus. Se, ettei pitkään aikaan ole ollut työyhteisöä tai muuta sosiaalista yhteisöä, johon kuuluu. Minua kyllä vaivaa. Töissä ja koulussa voi hölpöttää muiden ihmisten kanssa. Kotona voi kyllä hölpöttää Pätkälle, mutta vastakommentit tulevat klingonin kielellä, jota minä en oikein ymmärrä.

Sosiaalisten kontaktien puutetta minä korvaan netissä olevilla sosiaalisilla yhteisöillä. Muttei se ole sama asia. Nettiin pitää suoltaa sokkona itseä koskettavia asioita ja sitten odotella jännittyneenä, miten muut niihin reagoivat. Ilman minkäänlaista reaaliaikaista syötettä vastapuolen reaktiosta. Että kiinnostaako sitä tämmöinen. Vai ottaako se tästä nokkiinsa.

Toisekseen, sopivan nettiyhteisön löytäminen on hieman hankalaa tällaiselle oudokkeelle kuin minä. Pienten lasten äidit? Hmm. No, kyllä meilläkin vaippoja vaihdetaan, valvotaan öitä ja sairastetaan räkätauteja, mutta siihen ne yhteneväisyydet taitavat loppua. Down-lasten äidit? Natsaa jo vähän paremmin, mutta edelleen moni asia, josta haluaisin mieltäni purkaa, on muille "hepreaa". Onneksi on Leijonaemot. Mutta kun Pätkällä on niin monen mielestä "vain Down", eihän siinä ole mitään ongelmaa. Aurinkoisia ja ihania lapsia. Kun heillä taas on kaiken maailman kamaluuksia diagnoosilistalla. Että mieluusti vaihtaisivat osia kanssani. Esimerkiksi siksi, että minun lapsesta heti näkee, että spesiaali se on. On, on. Ja poikkeava käytös hyväksyttävää ihmisten silmissä, ei mitään vaikeuksia siis.

Taidan olla turhan tarkka kuuluvuuden kriteereissäni. Onneksi kuulun moneen yhteisöön. Mitä yksi jättää uupumaan, sen voi paikata toisessa. Silti haaveilen täydellisestä ymmärretyksi tulemisen tunteesta. Ehkä se vielä joku päivä löytyy. Onneksi on internet!

P.S. Aika lähellä täydellistä sosiaalista yhden ihmisen yhteisöä on eräs naisihminen ja downiaisen äiti, jonka kanssa voi keskustella ihan kaikesta - jopa Big Brotherista! Terveisiä vaan sinne. :)

P.P.S. Oli pakko editoida diagnoosien nimet pois diagnoosilistalta koska tajusin itsekin kuinka törkeältä ne siellä kalskahti. Koska kaikki diagnoosit on kauheita. Ja moni paljon kauheampi kuin Down, ei siinä mitään. 

perjantai 4. marraskuuta 2011

Kekriä

Viime aikoina olen saanut monet hyvä naurut huudattamalla isäntää Veikolla. Toisin kuin minä (vielä), se ottaa kalmaveikon ihan tosissaan. Ehkä se johtuu siitä, että isäntä törmäsi lapsena metsässä isoisoisänsä haamuun, eikä oikein ole siitä vieläkään toipunut. Minulle ei vastaavia tragedioita ole tapahtunut, joten suhtaudun Veikkoonkin vitsinä. Tyyliin "Pitäisikö soittaa huoltomiehelle, että eikö täällä mikään toimi, viime viikolla ei patterit lämmenneet ja nyt täällä sitten kummittelee?"

Veikko on keksinyt uusia kujeita. Edelleen se pöllyttelee sikaria Pätkän huoneessa, mutta uutena juttuna on tullut vessan peilikaapin oikean puoleisen oven avaaminen ja jättäminen auki. Ja oven heiluttaminen. Tätä jälkimmäistä minunkin on vähän vaikeata selittää, edellinen nyt voi olla kahden keski-ikäisen ihmisen alkavaa dementiaa. (Kun kumpikaan ei muista tai ainakaan tunnusta jättävänsä ovea auki). Vessan ovi sen sijaan huojuu edes takaisin pienellä liikkeellä silloin tällöin, tämän huomaa, kun pitää istuntoa kyseisessä fasiliteetissa. Toisaalta täällä vetää välillä niin että tukka viuhuu päässä, joten todennäköisesti kyse on vain siitä. Onhan?

Mainiota kekriviikonloppua kaikille!


Naamiokostaja. (Picnik-kuvankäsittelyohjelma onneksi korvaa äidin puutteellisen askartelutaidon juhlapyhinä.)