lauantai 22. joulukuuta 2012

Hyvää joulua


Biisi on sama kuin viime vuoden joulukortissakin, mutta kun se on niin, niin ihana.
Tällä kertaa suomeksi.

Rauhallista joulua kaikille.


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Vakavastiotettava joululeivonnainen

Hämmästyttävää kyllä, on olemassa eräs leivonnainen, josta en niin välitä. (Hämmästyttävää siksi, että jos minä jostain tässä elämässä välitän, niin se on kyllä juuri leivonnaiset. Ja tietysti pari muutakin asiaa.) Nimittäin joulutorttu. Tällaiselle itsensä vakavasti ottavalle jouluihmiselle tämä ikävä kieroutuma mieltymyksissäni on vuosittain aiheuttanut suurta mielipahaa - koska kyllähän itsensä vakavasti ottava jouluihminen nyt joulutorttuja syö. Ja on toki syönytkin, en sitä kiellä, mutta tietenkin ihan vain velvollisuuden tunnosta - koska niin täytyy jouluna tehdä.

Jotenkin se joulutortun pyhä kaksinaisuus - voitaikina ja luumuhillo - ei ole pystynyt tarjoamaan makuhermoilleni niiden kaipaamaa jouluisaa makupotpuria. Toisin sanoen, hieman tylsäksi ja mauttomaksi olen kokenut tämän perinneherkun.

Eilen sitten päätin - tunnollisena ja itsensä vakavasti ottavana jouluihmisenä - kuitenkin leipoa juuri joulutorttuja, koska pakolliset esijouluiset piparit on jo tehty ja syöty. (Otan itseni jouluihmisenä niin vakavasti, että syön leivonnaisiakin jo moneen kertaan ennen joulua. Sopii ihmetellä, miksi kakkostyypin diabetes on juuri minut valinnut uhrikseen.) Jo pelkkä ajatus luumuhillo-voitaikina-karkeloista aiheutti tympääntyneen huokauksen. Sitten muistin, että pakkasessa on itsetehtyä omenasosetta (no, ei tietenkään minun tekemääni) ja siitä se ajatus sitten lähti.

Nyt voin tyytyväisenä esitellä minun itseni makuun täydellisen joulutortun! Ta-daa!



Tässä on täytteenä kyseistä itsetehtyä omenasosetta hieman kokoonkeitettynä Maizenan voimalla ja runsaskätisesti kanelilla ja tomusokerilla terästettynä. Tämä on taivaallinen yhdistelmä! (Ja varmasti tämän on tuhat kertaa jo keksinyt joku muukin, itselläni ajatus välähti kuitenkin vasta eilen.) Ulkonäkökin menee melkein täydestä. Ja koska kaneli ja omena on yhtä vakavastiotettava joulumaku kuin luumukin, niin myös itsensä vakavastiottava jouluihminen voi näitä syödä. (Ja söikin. Voi pojat, että söi.)

torstai 13. joulukuuta 2012

Hämärän hyssyä hyssyä hyssyä

Tähän aikaan vuodesta voi hämärän hyssyä viettää paitsi iltaisin, myös lähes mihin tahansa muuhun itse valitsemaansa aikaan. Minä vien Pätkän aamuisin tarhaan, tulen kotiin, keitän aamukahvin ja sammutan kaikki valot, paitsi joulu-. Sitten ryystän kahvikuppostani ja katselen kadulle hämäränhyssyisestä keittiöstämme. (Joku voisi pitää tätä kadulla kulkijoiden kyttäämisenä, mutta pois se minusta. Minähän tunnelmoin. Ei ole minun vikani, jos satun samalla huomaamaan, kuka lähtee mihinkin aikaan töihinsä tai keneltä jää koirankasa korjaamatta talteen.)

Isäntä sanoo aina, että onneksi on kohta joulu, siitä se alkaa helpottaa. Ei minusta kyllä ala. Ennen joulua talven jaksaa, joulun jälkeen ei, kun kaikki hauskuus on takana päin ja kevääseen vielä ikuisuus.

Talveninho kumpuaa minulla jostain hermostosta, aivosillasta tai ydinjatkeesta. Syvältä ihmisen evoluution hämäränhyssystä, sieltä, missä talvi tarkoittaa kylmää, nälkää ja kuolemaa. Tekee mieli sytyttää rovioita ja soihtuja ja berserkin lailla karjuen huitoa petoja perääntymään.

Niin että ihanaa Lucian päivää itse kullekin. (Onneksi sitä joulua saa vielä vähän aikaa odottaa!)




tiistai 11. joulukuuta 2012

Kaunis ja rakastettu

No, sellainenhan minä olen.

Kiki muisti lämpimin saatesanoin allekirjoittanut Beatiful Blogger-tunnustuksella jo jokin aika sitten ja saman teki Eliisa Liebster Blog-tunnustuksella, mutta kun olen tällainen lahnan ruoto - joskaan en muodoiltani - niin palaan asiaan vasta nyt. Kiitos, ihanat leidit!





Jostain syystä viime ajat ovat menneet aivan muuhun kuin blogien lukemiseen - olen, käsittämätöntä kyllä, välillä alkanut tehdä myös niitä kouluhommia, joista täälläkin jaksan alituiseen ulista - niin että en taida jakaa tunnustuksia eteenpäin.

Itsensäpaljastelu sen sijaan on edelleen lempihommaani*, niinpä pläjäytän eetteriin muutaman tosiseikan, joita ette uskoisi, ellette niitä omin silmin lukisi:

1. Tätä en ole kertonut koskaan ennen, enkä oikein tiedä kannattaisiko nytkään... En kuvittele suuria akateemisesta uskottavuudestani ja ajattelijan julkisivustani (mennyttä, molemmat, mennyttä!), mutta näin alas en usko kenenkään uskovan minun vajonneen.

Nyt se kuitenkin tulee, paljastus: Kaikkien aikojen suosikkielokuvani on (*virvelinpärinää*Alien vs. Predator. Oi, kyllä vain! Ei Sofien valinta, ei Citizen Kane, ei edes Forrest Gump. Vaan Alien vs. Predator. Mikä visuaalisuus, mikä mäiskintä, mikä henkeäsalpaava jännitys, mikä "yllättävä" loppu! Olen nähnyt sen noin kaksikymmentä kertaa, omistan tietenkin myös DVD:n ja lisäksi katson sen uskollisesti yhä edelleen joka kerta kun se tulee töllöttimestä. (Mikä muuten on ilahduttavan usein!)

2. Meilläpä on jo joulukuusi pystyssä ja koristeltuna. Yleensä laitan sen jo itsenäisyyspäivänä, nyt meni päivää myöhemmäksi kun odottelin uutta kuusta saapuvaksi hoppyhollista. Edellinen palveli yli kymmenen vuotta ja siirtyy nyt eläkkeelle. Joka joulu haaveilen aidosta kuusesta - ja joka joulu kaivan nöyränä muovisen laatikostaan.

3. Pelkään hämähäkkejä. Hysteerisesti! Meillä asuu - kaappien nurkissa, seinien raoissa, taulujen takana - epätavallisen rumia hämähäkkejä. Niillä on varmaan kuusitoista jalkaakin normaalin kahdeksan (?) sijaan. Isoja, läskejä, verenhimoisia, nälkäisiä, takkuturkkisia, kuolahampaisia ja kiiluvasilmäisiä hämähäkkejä. Mutta meiltä löytyy onneksi myös maailman hirmuisin hämähäkinmetsästäjä, joka ritarin lailla suojelee emäntäänsä hirviöiltä. (Kuvassa alla.) Jos hirviöt ryömivät seinillä niin korkealla, ettei ritari yllä niihin, emäntä nostaa ritarin masun alta ja takapuolesta tukien ylemmäs ja taas homma hoituu.

Ei makeaa mahan täydeltä, joten nämä kolme seikkaa riittäkööt. Ehkä ensi kerralla enemmän. (Jos keksin jotain, mitä en olisi jo täällä hölöttänyt.)





*  Muistuttakaa, että kerron teille joskus lapsuuteni suosikkivaatekappaleista tai paremminkin niiden puutteesta.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Tahroja paperilla

Keittiön kaappien edellisen postaukseni "paperiovet" saivat vielä koristeekseen netistä löytynyttä vanhahtavaa joulukuvamateriaalia, jota tulostin paperille. Minä sitten tykkään paperista. Päässäni pyöri myös ajatus jonkinlaisen paperikuusen kyhäämisestä keittiön vapaahkolle* seinälle, mutta päätin, että elämme jo nyt melko paperisessa todellisuudessa ja ehkä liika on kuitenkin liikaa. Kohta on olo kuin Liisalla Ihmemaassa, ei tiedä mikä on aitoa, mikä paperia.


Keittiön kaapinovien paperipinnassa on tietysti se ongelma, että niiden puhdistaminen on hankalaa, ellei mahdotonta. Tähänkin minulla on ratkaisu - en puhdista niitä. Jos paperit tahraantuvat liikaa omalle mielenrauhalle**, ne voi vaihtaa ja saa taas leikata, silputa ja sommitella sydämensä kyllyydestä.

Nyt menen itse tahrimaan (nuotti)paperia, mutta sitä ennen kerron vielä, että sain ihanat tunnustukset Kikiltä ja Eliisalta. Näihin palaan aivan lähimmässä tulevaisuudessa.

Tässä linkki Keltainen talo rannalla-sisustusblogiin, postaukseen, jossa on paperisiakin sisustusideoita jouluksi, myös sellainen paperikuusi. (Ihan alhaalla, Elle Interiör-lehdestä.)

* Keittiömmehän vastaa kooltaan fanipalaa, joten kokonaista vapaata seinää sieltä ei löydy.
** Itselleni ei ole näin vielä käynyt - mielenrauhani sietää hyvin tahroja paperilla.



torstai 22. marraskuuta 2012

Hukassa

Universumin hallitsevat voimat sabotoivat opiskelumenestystäni. Vai mitä sanotte seuraavasta?

- Yritin kirjautua oppimisympäristöön (alustaan? jutskaan? Täti ei nyt oikein hallitse näitä nykyajan opiskelutermejä.), mutta tunnukseni ovat hukassa.
- Yritin tilata uudet tunnukset, mutta niitä jakava henkilö on hukassa.
- Yritin henkilön löytymistä odotellessani tehdä sovituksia opintoihin kuuluvaan sovituskonserttiin, mutta nuottipaperi on hukassa.
- Yritin tulostaa netistä tyhjää nuottipaperia, mutta muste on hukassa.
- Yritin edes skannata nuotteja koneelle palatakseni niihin myöhemmin, mutta skannerin toimintakyky on hukassa.

Lisäksi en osaa lukea yhden sovittamani* kappaleen nimeä että voisin edes kirjoittaa sen konsertin ohjelmaan - jostainhan sitä täytyy aloittaa - koska kyrillisten kirjainten lukutaito on hukassa.**

Olen hukassa.


* Tai enhän minä sitä vielä ole sovittanut. (Ks. edellä).
** Apua? Joku? Kuka vaan?



perjantai 16. marraskuuta 2012

Vaisu murahdus sairastuvalta

Mamma täällä taas, hei. Tulinpahan vain näyttäytymään, ettette luule hengen minusta lähteneen. (Ei se kyllä kaukana ole, hengittäminen on ollut tietynasteinen haaste viimeisen viikon ajan - keuhkojani nimittäin asuttaa limaetanoiden yhdyskunta).

Vaikka aivoni polkevatkin tyhjää, aion silti yrittää tänään jonkinlaista kannanottoa. Luvassa on siis taas tyhjennystä, ei positriviaa, vaikkakin todennäköisesti melko sekavin sanakääntein. No niin, nyt lähtee.

Se kun on se päivähoitoasia. Aiheesta luin viimeksi oivat kirjoitukset Liinan ja Valeäidin blogeista ja kyllä se on nyt kuulkaa niin, että minäkin koen haluavani sanoa tästä asiasta jotakin.

Sanon "murr"! Mikä siinä voi olla, että ihmiset - aikuiset? (lapsiakin jo tehtynä) - eivät voi millään uskoa sitä tosiasiaa, että ihmisillä - lapsilla - voi olla erilaisia elämäntilanteita? Mikä saa ihmisen - äidin - nostamaan totuuden torven huulilleen ja suoltavan ilmoille absoluuttista totuutta, jonka pitää pätemän universaalisti jokaikiseen taaperoon ja oleman ainoa oikea ja hyväksyttävä, se hyväätekevin hoitomuoto?

En vedä suuria linjoja, en tee ensimmäistäkään yleistystä, vaan esitän yhden ainoan esimerkin siitä, että lapsen on - aikuisten oikeesti - parempi päästä päiväkotiin oli se äiti sitten kotona tahi ei, pikkukakkosen kanssa tai ilman, työttömänä, kotiäitinä, kotona opiskelevana tai muuna turhakkeena*.

Minun mukulani on pitkästi yli kolmen ja vasta aloittanut päivähoidon, mutta uskokaa pois, jos se olisi terveydellisten syiden puolesta ollut mahdollista, se olisi aloittanut sen viimeistään kaksivuotiaana, todennäköisesti aiemminkin. Ei sen takia, että minun tilanteeni sitä vaatii vaan sen takia, että kyseinen mukelo siitä olisi hyötynyt. Se on ainoa lapsi, vietti ensimmäisen vuotensa sairaalassa 3x4 metrin kopperossa ilman muita ihmiskontakteja kuin vanhemmat, hoitajat ja lääkärit. Kaksi seuraavaa vuotta meni neljän seinän sisällä kotona jatkuvien infektioiden takia. Mikähän on, mitä arvelette, mukelon tähän elämänvaiheeseen mennessä kartuttama mallioppimisen määrä? Ei aivan huikea tai päätähuimaava.

Nyt, kuukauden päiväkodissa vietettyään, se on kehittynyt enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana kotona. Se rakastaa päiväkotipäiviä, se alkaa laulaa ja kujertaa kun auto kaartaa tarhan pihaan. Iltapäivisin, kun menen hakemaan mukeloa kotiin, siellä odottaa onnellinen tenava. Mukelon ryhmässä on upeita tarhatätejä, loistavia avustajia ja viidentoista muun tenavan verran malliopettajia**. Niitä kaikkein parhaita puhe-, fysio- ja toimintaterapeutteja. 

Kun puhutaan subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, niin minä ainakin ymmärrän asian siten, että se on nimenomaan lapsen subjektiivinen oikeus päästä kehittymään ja oppimaan taitoja ryhmässä. Riippumatta siitä, mitä kyseisen lapsen vanhemmat tekevät päivisin***. Kaikilla ei ole kahta, kolmea sisarusta kotona, joten yhteiskunnan järjestämät vertaiset tulevat kipeään tarpeeseen.

Ugh.

"Apua! Päästäkää mut ihmisten ilmoille!"


* Sarkasmia.
**Ja parasta tässä on se, että vaikka ryhmä on suuri, suurin osa päivästä vietetään pienryhmissä. Meidän päiväkoti nyt vaan on ihan paras.
*** En edes lähde puhumaan vanhempien jaksamisesta ja erilaisista elämäntilanteista, koska niiden ymmärtäminen nyt pitäisi vähintään olla itsestäänselvää.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Joulukuu

Saisko jouluvalot jo laittaa ikkunoihin, kun ...

... ulkona kerta sataa lunta?
... lokakuu on jo kerta melkein ohi, ja on jo kerta melkein marraskuu??
... joulukaktus jo kerta kukkii???

... mä kerta tahon jo???!

"Ikkunasiluetti - Joulupukki kuussa". Tää tulis kerta Pätkän huoneeseen.






tiistai 23. lokakuuta 2012

Ihanasti rempallaan

Laahauduin tänään syksyn toiselle pääinstrumenttitunnille. Eilen oli ensimmäinen kitaratunti. (Ja eletään lokakuun loppua. Se yliopistosairaalan reissu Pätkän kanssa on hieman pistänyt aikatauluja uusiksi.) Ei toistaiseksi aihetta sankarilegendoihin tai eeppisiin balladeihin, mutta tästä on suunta vain ylöspäin. Nyt pystyn sentään silloin tällöin harjoittelemaan* Pätkän roikkumatta kiinni instrumenteissa.

Erästä vehjettä soitellessa on ensimmäistä kertaa Pätkän syntymän ja "Sen Kaiken" jälkeen ollut ajoittain kepeää yläpilveä, laimeahkosti intohimoistakin fiilistä. Muistin pohjamudista on alkanut ryömiä esiin outoja biisintynkiä kahdeksan vuoden takaa, joita en muistanut ikinä opetelleenikaan. Silloin, kypsällä iällä siis jo, tutustuin pääinstrumentin alalajiin, yksinkertaisempaan ja alkukantaisempaan, heti omaltani tuntuvaan. Tiet erkanivat hetkeksi, mutta kylläpä olisi hienoa, jos se alalaji - lempivehkeeni - vielä antaisikin minulle anteeksi ja alkaisi taas yhteistyöhön.**

En olisi uskonut, mutta elämä taitaa helpottaa. Ehkä pääkoppani tulee sittenkin soittokuntoon - hitaasti, mutta epävarmasti.

Mitäpä elämää se olisikaan, elleivät asiat olisi jatkuvasti vähän rempallaan.

On se vain nätti! Kuin olisi ollut kahdeksan vuotta naimisissa jonkun kanssa ja huomaisi yhtäkkiä, että sehän on paitsi hyvä tyyppi, myös ihan hyvännäköinenkin! Samaa ei voi sanoa sohvasta taustalla.


* Jonkin koulun sediltä tai tädeiltä tulleen sähköpostin mukaan meidän pitäisi harjoitella vähintään 3-4 tuntia. Sen verranhan minä harjoittelenkin! Kuukaudessa nimittäin. 
** Väsyneenä ja itsekseni (mielipuolisesti) hihitellen haluaisin lisätä tähän jotain lempivehkeistä noin ylipäätään, mutta antaa nyt olla.


tiistai 16. lokakuuta 2012

Kissanpäivä

Olen outo siinäkin mielessä, että minusta on ihanaa, kun syksyllä sataa. Mielialani nousee monta pykälää, kun ovesta ulos astuessa kasvoille lehahtaa vetinen ja lauha syyssää. Juuri niin kuin tänään. Nyt on upea ilma - nimittäin sisätiloissa oleskeluun, kahvinjuontiin ja kohtuudella harjoitettuun kitaransoitteluun.*

Kissanpäiväni mahdollistaa se, että Pätkä pakertaa omien asioidensa ja uusien, orastavien kaveriensa  kanssa päiväkodissa. Pako äidin helmoista on siis suoritettu menestyksekkäästi. Eilinen oli kuitenkin vaihteeksi sairaslomapäivä. Sairaslomapäivät: 3. Tarhapäivät: 4. Voiton puolella ollaan**.

Nyt hieman lisää kahvia ja sitten sen kitaran kimppuun. Nautinnollista sadepäivää!



* Kyllä, aion harjoitella! Kaivakaa maalipurkit kellarista ja vetäkää niin maanperusteellisenkokoinen rasti ihan mihin seinään haluatte. Vaikka kaikkiin!
** Päiväkodin aloitukseen liittyy ilmeisesti tiuha sairastelu. Mielenkiinnolla odotan, onko tosiaan mahdollista sairastaa vielä enemmän, kuin mitä Pätkä on tähän saakka tehnyt. Sairastelu on onneksi lähes koko viime vuoden pysynyt inhimillisissä mittakaavoissa. (Vain kaksi sairaalareissua, ei yhtään keuhkokuumetta.)

tiistai 9. lokakuuta 2012

Kirppisdyykkarin painajainen

Meidän kylän SPR Kirppis pesee yleensä huonommahkon tavaratalon, vaan mikä onkaan tilanne silloin, kun jotain pitäisi saada heti tai viimeistään huomiseksi? Niin, tilanne ei koskaan silloin ole hyvä. Silloin tuo aarreaitta, joka normaalisti pursuilee remuja vitosella ja kuomia neljällä eurolla, kumisee tyhjyyttään. (Tai sitten kaikki muutkin päiväkotilasten äidit ovat olleet samassa "heti tai viimeistään huomiseksi" painajaismaisessa pakkoraossa ja ehtineet ennen minua.)

Kyllä vain, meillä asuu nyt päiväkotilapsi. Se ehti käydä tarhassa tutustumassa yhden päivän ennen kuin sairastui taas, mutta kyllä se yksikin päivä lasketaan. Ja jos se olisi tänään mennyt sinne tarhaan, olisi sillä ollut mukanaan tuliterät, ihan kaupasta ostetut kumisaappaat ja remuhaalari. Kun ihminen on päässyt neljäänkymmeneen ikävuoteen olematta tekemisissä päiväkotien kanssa (oman lapsuutensa jälkeen), niin ei sillä etukäteen välähdä, että mitä sinne pitää hankkia. Kalliiksi ja epäekologiseksi* tulee semmoinen. 

Tässä aiheeseen "Kirpputorit" liittyen hieman viime aikoina sieltä ja muualta hankkimaani roinaa. (Olen viime aikoina hankkinut niin ikään Geraldine Jamesin kirjan Tee inspiroivat asetelmat - rakkaat aarteet kauniisti näytille, josta kovasti inspiroiduin, kuten näkyy. Tässä keittiön hyllyllä tönöttävässä röykkiössä todellakin on teema, vaikka sitä voi olla vaikea keksiä.)

Taustalla Carl Larsson-printti, edessä vasemmalta vanhempieni hää- tai kihlajaislahjaksi saama kahvipurkki (jonka olen vähin äänin poistanut kesämökiltämme), lahjaksi saatu Muumimamma-muki sekä kirpparilta löydetyt Coca Cola-peili, kuplavolkkarisäästölipas ja pieni punainen pöytätuuletin. Mitä aarteita!



* Olen vakaasti sillä kannalla, että kaikki tarvitsemani lastenvaatteet, huonekalut, soittimet, matot, verhot ja asunnot on jo kauan sitten valmistettu ja moneen kertaan ostettu ja myyty. (Tämä johtuu enimmäkseen jälleen kerran siitä, että olen a) köyhä ja b) pihi. Mutta vähän siitäkin, että liian uudella ei useinkaan ole tarpeeksi luonnetta. Lastenvaatteita nyt ehkä lukuunottamatta. Niiden käytettynä ostamiseen pätee kohdallani tuo ensiksi mainittu syy.)

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Hei minä hengellistyn

Terveisiä Kaupungista X!

Pätkän kuntoutus on alkanut vaihtelevissa merkeissä. Ensin oli epävarmaa, saadaanko homma alkuunkaan, kun neitihän sairasti ihan viime metreille saakka. Räkähana tyrehtyi juuri parahiksi, että päästiin matkaan. Perillä on oltu nyt neljättä päivää, hommiin alettiin maanantaina. Ja eilen - tiistaina siis - neiti väsähti taas, meni sinikirjavaksi (niin kuin se huonossa hapessa ja virustaudeissa usein menee), oli lämmin (ei kuitenkaan kuumeinen) ja niin sitä räkääkin lorahti nokasta kaksi sieraimellista*. Ainakin.

Minä, joka olen tällainen wannabe-uskovainen, uskovaisuuteni koostuu päivittäisestä iltarukouksesta ja kahdesta kirkkovisiitistä per vuosi (jolloin yleensä soitan siellä jotakin, ehkä muuten ei tulisi mentyä niinkään usein), heitin epätoivoisen ryöpytyksen yläkertaa kohti. Tässä kuntoutusjaksossa on kiinni aivan käsittämättömän paljon - Pätkän elämänlaadun valtava parannus, taustalla peruutukset sairastelujen takia viime vuoden joulukuusta lähtien, puhumatta nyt esim. siitä investoinnista, mikä meillä on kiinni jo pelkästään kolmen viikon majoituksessa täällä. (Peruessa ei saa enää lähimainkaan kaikkea takaisin.) Ynnä se, että näitä kuntoutusjaksoja järjestetään hyvin harvoin, edellinen kolme vuotta sitten.

Kaiken tämän antamalla ponnella ja epätoivolla sopotin iltarukouksen ja lupasin, että jos se räkä ei tänään vuoda, niin kerron heti asiasta julkisesti ja suosittelen kyseistä tahoa muillekin. (Rään tyrehtymisestä yhden illan jälkeen on olemassa ainoastaan yksi ennakkotapaus.) Ja eihän se kuulkaa vuoda! Kiitokset yläkertaan jatkoajasta!**  Ja te siellä kotisohvilla, pitäkää peukkuja, ja jos olette puheissa Taivaan Isän kanssa, niin olkaa kilttejä, ja muistakaa meidän neitiäkin. Kiitos.



* "Sieraimellinen"han on yleisesti tunnettu rään mittayksikkö.

** En uskalla edes toivoa, että tuo tautisieppo pysyisi terveenä koko kolme viikkoa, mutten minäkään nyt olisi osannut sentään odottaa, että sairastuminen tapahtuisi jo toisen päivän jälkeen.

P.S. Tervetuloa kaikille uusille lukijoille yhteisesti, en ole muistanut toivotella pitkään aikaan.


Tupatarkastus suoritettu.


tiistai 11. syyskuuta 2012

Poikki!

Nyt on iskenyt joko a) keski-ikä ja kertaheitolla tai b) tauti ja kolotus. Pitkin päivää olen yrittänyt kirjoittaa tänne säilytyslaatikoista (jo aihevalinta kertoo, ettei kaikki ole kohdallaan), muttei siitä mitään tule. Silmät lupsuvat kiinni, luita särkee ja pakottaa. Kurkkuuni kumoamallani kahvipannullisella ei ole vaikutusta. Poltin sormeni yrittäessäni laittaa nakkikastiketta.  Suklaa on loppu. Kunpa joku huutaisi "Poikki"! Minä ainakin olen.

Pätkä nauttii tilanteesta - se katsoo kirjanpitoni mukaan noin viidettätoista Muumi-jaksoa tälle päivälle. Tosin kirjanpitoni(kaan) ei välttämättä ole tällä hetkellä kovin luotettava.

Kohtalo päästää taas röhönaurut naamaani päin. Jos nyt kupsahdan sängyn pohjalle, on varmaa, ettei Kaupunkiin X ole ensi viikolla asiaa. Siitä huolimatta, että Pätkä on jo hyvää vauhtia toipumassa.

Olo on jotakuinkin tällainen:




keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Kumpi?

Jos sinä olisit menossa Kaupunkiin X (jossa sijaitsee X:n Yliopistollinen Sairaala) ja tarvitsisit siellä majoitusta (koska lapsesi menee sinne XYSsiin), niin kumman firman asuntoon majoittuisit?

1. Sen, joka vastaa tiedusteluun (ja aina harrastamaani alennuksen kärttämiseen näin): "Hei, kiitos tiedustelusta. Majoitushinnat ovat xxx eur/ 1 hlö/vko.* Hintaan sisältyy lakanat ja pyyhkeet. Meillä on vapaana yksiöitä osoitteessa X-katu XX. Haluatteko tehdä varauksen?"

2. Vai sen, joka vastaa näin: "Hei, ja kiitos majoitustiedustelustanne. Tuolle ajankohdalle meillä onkin muutama vaihtoehto vielä tarjolla. Mikäli asunnon osoite ei ole teille olennainen tekijä (kaikki asuntomme sijaitsevat max 1,5 km päässä kävelykadulta), voisin tehdä teille seuraavan ehdotuksen: Teemme teille varauksen, mutta vahvistamme asunnon tarkan osoitteen vasta lähempänä saapumisajankohtaa. Silloin voin tarjota asunnon teille mahdollisimman edullisella hinnalla. Asunto saattaa siis olla vaikka isompikin, mutta hinta olisi teille sama. Tällä hetkellä todennäköiset asunnot olisivat esimerkiksi kaksio osoitteessa X-katu X, tai kolmio osoitteessa Y-katu Y, XXXXX Kaupunki X. Laskisinko teille siis erikois-super-tarjouksen näillä ehdoilla, vai toivoisitteko jo vahvistettua osoitetta?"

En tiedä sinusta, mutta minä ainakin otin tuon kakkosen. Hinta tuli muutaman kympin kalliimmaksi** kuin ykkösellä olisi tullut, mutta a) minä arvostan asiaan paneutumista sekä luovia ratkaisuja löytää asiakkaalle edullisin vaihtoehto ja b) asunto on kaksio. (Sitäpaitsi, olen bunkannut kyseisen firman kortteereissa ennenkin ja tiedän laadun - se on todella hyvä.)

Päivän toinen kysymys kuuluu: Mitä eroa on näillä kampauksilla?


Vastaus: Kaksi ja puoli tuntia (hyvä, etten saanut veritulppaa!) ja satanen. Sata-friggin'-nen! Missä vaiheessa kampaajallakäynnistä tuli miljonäärien etuoikeus? Tyydyn kyllä omiin poppakonsteihin tästä lähtienkin, kiitos vain. (Sama se, vaikka lääkärit säikkyisivät ja hoitajat juoksisivat karkuun.)

Mutta: nyt on kuontalo kunnossa ja tiedossa tyyny, mille sen laskea. Kyllä kelpaa suunnata Laitakaupungilta suureen mualimaan.***

* Yrityksen 1 tarjoama hinta on listahinta, ilman minkäänlaista alennusta.
** Yrityksen 2 tarjoama kaksion hinta on yli satasen yksiönkin listahintaa halvempi.
*** Vielä kun tenava tervehtyisi, että päästäisiin matkaan.


sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Blogirakkautta


I loooooove your blog, näin sanotaan oheisessa post it-lapussa. Kiitos WannabeMama aka Ukkovallan akka tunnustuksesta! (Muuten, oletteko huomanneet, että muiden anglisismien ja kyseisen kielen maailmanvallan aiheuttamien väännösten ohessa suomen kielessäkin rakastetaan nykyään paljon enemmän kuin ennen? Minusta tämä on hyvä asia, oltiin aglisismeista ylipäätään muuten mitä mieltä tahansa. Rakastaa on ihan kelpo sana, ei sitä kannata liiaksi pihtailla.)

Tunnustuksen mukana tulivat seuraavat ohjeet:

- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Didou! (Viljelen tänään anglisismeja hartiavoimin.)

Minä jaan tämän seuraaville blogeille:

Lentäen elämään - hyödyllinen ja hauska 
p i l v i t e h t a a m o - on jälleen avannut ovensa, jipii!
Villa Variksenmarja - ihania käsitöitä ja tuunauksia
Tää ois tän koti - kodin emäntä on paitsi kätevä, myös huvittava (Siis tekstinsä ovat. Siis positiivisessa mielessä.)
Hurja Pohjola - siällon ny vähä hiljasta, oisko emännällä muuta puuhaa... Bailey's-juustokakku oli muuten hyvää, kokeilin. (Tietenkin.)

Blogistania-aiheisesti vielä jatkan, että nyt on muuten menossa jokin Gloria Blog Awards-äänestys. Siinä on mukana kolme minunkin ihquttamaa (tämä ei ole anglisismi, olisiko pissisismi?) blogia: Parolan asema, Keltainen talo rannalla ja my 2nd hand life. Käykää äänestämässä, itsehän jo kävinkin.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Syysahdistus ja lohtua siihen

Havahduin siihen, että tätä kuuta on enää viikko jäljellä ja koulun kanssa olisi selvitettävä kaikenlaista sotkua ennen seuraavaa. Pedagogisista opinnoista vastaava instanssi pitäisi saada vakuutettua hyväksymään koottuja selityksiä jo kertaalleen sovituista asioista. Plääh ja huokaus. Kitaransoittotaitokaan ei ole edistynyt kesän aikana, vaikka ope lainasi ystävällisesti lisämateriaalia sitä tarkoitusta varten. (Enter Sandman-projektikin jumittaa edelleen siinä modulaatiokohdassa.) Lisäksi postissa tulleessa läsnäolotodistuksessa oli tylysti merkitty jäljellä olevaksi opiskeluajaksi 1.9.-31.12.2012. Opiskeluaikani on siis loppumassa! Saakohan sitä jostain lisää? Entä motivaatiota ja keskittymiskykyä? Mitäs jos ihminen haluaa vain hiissailla kotinurkissa, hoitaa lastansa ja kotoilla? Onks pakko jos ei taho?

No, lohdutuksena itselleni löysin kuitenkin onneksi tällaisen söpöisen tarjottimen, muutenhan tässä jo vaipuisikin synkkyyteen. SPR kirppiseltä ja investoida piti kokonainen euro. Vaarallinen hankinta, koska tuonhan täytyy nyt koko ajan olla keittiössä esillä eikä sitä tyhjänä voi pitää, tietenkään - siinä pitää olla suklaakonvehteja. Tai keksejä. Englanninlakuja nyt vähintäänkin. Ehkä pakollinen itsensä siirtäminen pois tarjottimen välittömästä läheisyydestä - vaikka sitten sinne kouluun - on sittenkin ihmiselle hyväksi.

Kesän aikana haaviin on muuten osunut myös tavallista enemmän ja tavallista parempia Sarah Kay-löytöjä. Niistä enemmän ehkä ensi kerralla.






tiistai 7. elokuuta 2012

Päästävedettävä

Tässä blogissa ei ikinä näe kuvia Pätkän huoneesta ja siihen on hyvä syy: Huone näyttää aina siltä, että siellä on juuri meneillään Lopunaikojen Suuri Taistelu, jonka osapuolet ovat tällä hetkellä vain hetken jossain tauolla nauttimassa virvokkeita.

Nyt tulee kuitenkin tiukka rajaus Pätkän uudesta sängystä. (Pahoittelut tavallistakin huonommasta kuvanlaadusta.) Kukin voi olla evoluutioteoriasta tahollaan kaikenlaista mieltä, mutta kyllä tämä minun ja isännän geeniyhdistelmästä syntynyt jälkeläinen ainakin on apinan huonetta ja sukua. Paitsi että se on jo ajat kavunnut pois pinnasängystään, se alkoi viime viikolla myös kiivetä takaisin sinne - arveluttavaa ja vaarallisen näköistä tyyliä soveltaen. Isojen lasten sängyn hankkiminen tuli siis viimein väistämättä eteen. Onneksi kummitädiltäni löytyi lainaan tällainen aarre.

Kun sanon "uusi sänky", liioittelen hieman - sänky on noin  satavuotias päästävedettävä, jonka on tehnyt isoisoisoisäni (rippi?)lahjaksi isoisoäidilleni. Sängyssä on käsittämättömän upeat sorvaukset. En tiedä, onko miekkonen ollut jonkinlainen puuseppä, maatalon isäntä joka tapauksessa. (Miksi, miksi, oi miksi kädentaidot eivät ole periytyneet minulle saakka?)



Nykyajassa sänkyä on hartiavoimin kunnostanut kummitätini, joka poisti siitä kaksi kerrosta huonokuntoista maalia. Vanhan puun väri on kaunis. Lisäksi sänky narisee pikantisti keijukaismaisen pienokaiseni pyöriskellessä unissaan. (Pidän tätä toistaiseksi viehättävänä ominaisuutena). Pätkä on sängystä aivan ihastuksissaan - Mammasta nyt puhumattakaan. Olisipa minullakin ollut tenavana tuollainen sänky!








maanantai 6. elokuuta 2012

Henkilökohtaasia asioota

On se muuten kumma, mitä sitä pitää "henkilökohtaisena asiana". Minä kerron täällä - ja kaikkialla muuallakin - auliisti lähes kaikesta päivän pöperöstä viimeisimpiin v...tutuksen aiheisiin, mutten esimerkiksi voi kirjoittaa auki pääinstrumentin nimeä. Että sekö se on, mistä te minut tunnistatte, se äärimmäinen salaisuus?* Se tuntuu niin henkilökohtaiselta asialta, vähän niin kuin näyttäisi oman naaman blogissa. Outoa. Eihän se ole sen kummempi asia, kuin sanoisi, mitä autoa ajaa tai mitä tupakkaa polttaa. Paitsi, että on.

Ilmeisesti se on niin minua, että siitä ei voi ikinä käydä tilittämään.

Ai, mistäkö tämä tuli mieleen? No, siitä kun luin Äidin blogista voimaannuttavasta valokuvauksesta (mielenkiintoinen kirjoitus, kannattaa tutustua). Ja siitä harhaili ajatus omaan omimpaan juttuun, eli soittamiseen. Josta ei muuten ollut kakankaan apua silloin kun Pätkällä oli rankat ajat ja itse olin hermoraunio. Päinvastoin, soittaminen tuntui suorastaan vastenmieliseltä, pelkäsin, että jos päästän äänenkään instrumentista, sieltä alkaa vuotaa joko a) sellaista pastaa, ettei sitä kuuntele kukaan tai b) sellaista vuodatusta ja ruikutusta, ettei sitä kuuntele kukaan - kaikkein vähiten minä itse. Pelkkä ajatus soittamisesta sai aikaan lähes fyysisen pahoinvoinnin.** Vasta pikkuhiljaa, elämän muidenkin osa-alueiden normalisoituessa vähitellen, aloin olla kykeneväinen edes jonkinasteiseen vaatimattomaan soitteluun silloin tällöin.

Ja näistä muisteloista harhaili ajatus edelleen musiikkiterapiaan - siinä kontekstissa, kun sitä käytetään jostain "toipumiseen". Että voiko sitä käyttää, jos musiikki on jotain, mitä ihminen muutenkin tekee normaalissa arkielämässään? Mitäs jos se alue ei toimi ihmisessä sen kummemmin kuin suu-sanallinen ilmaisukaan? Pitäisikö silloin odottaa, että ihminen on jollain muulla konstilla päässyt eheytymään sen verran, ettei ole aivan vereslihalla - siihen pisteeseen, jossa pystyy jo puhumaankin asioista? Jos terapia toimii viemällä ajatukset pois kriisitilanteesta, auttaako se silloin, jos oma kykenemättömyys soittaa on osa (vaikkakin suorastaan mikroskooppinen osa) kriisiä? Mitä jos jossain takaraivossaan nakuttaa ääni, joka sanoo: "Sinä olet rikki. Sinä olet rampa. Sinusta ei ole enää koskaan mihinkään."

Mutta sitten mieleni harharetket johtivat taas sellaisiin ihmisiin, jotka kriisissä uppoutuvat täysin, suorastaan pakenevat vallitsevaa todellisuutta siihen luovuuden alueeseen, mikä on heidän omintaan - kuvataiteisiin, musiikkiin, kirjoittamiseen, käsitöihin, tanssimiseen. Ehkä minun kohdallani kaikki johtuu vain siitä, etten ole taiteilija, paremminkin duunari. Ehkä musiikki ei tule minusta luonnostaan vaan vaatii jotakin sellaista panostusta, johon en kriisitilanteessa kykene.*** Kriisitilanteissa minä ilmaisen itseäni syömällä ja lihomalla hämmästyttävästi. (Taito sekin toki.)

Höh, taas vuodin. Pitää ilmeisesti perustaa sitten erillinen vuodatusblogi, jos tämä suuntaus vielä kauankin jatkuu.

* Ja varsinkin, kun ei kuulu edes oman marginaaligenren "julkimoihin" kyseisessä instrumentissa vaan ruohonjuuritason - ehkä jopa alkiotason - pieniin puurtajiin.
** Jaksan edelleen ihmetellä, miten olen päässyt tähän pisteeseen. Edelleenkään en jaksa tehdä  murto-osaa Pätkää edeltäneestä panostuksesta, mutta pystyn jo jotenkin toimimaan tälläkin elämän osa-alueella.
*** "Ehkä?" Ha-ha-ha-ha-ha-ha-ha! "EHKÄ??"



keskiviikko 1. elokuuta 2012

Jurottavat esteetikot

Vaikka kävin täällä joskus syntymässä, ei tämä ole koskaan ollut minulle kotikaupunki. Se heimo, joka tätä asuttaa, ei ole minun. Muualla kasvaneena en istu tänne, en osaa puhua näiden kieltä (kumpaakaan), en osaa lukea vihjeitä, lähden keskusteluissa väärään suuntaan, eksyn umpikujiin. Minusta nämä ovat kyräileviä jurottajia, jotka eivät ikinä saa sanottua asioita suoraan. (Mikä siinä voi olla niin halkatun vaikeaa??)  Näiden mielestä minä - ja meikäläiset - ovat itseään täynnä olevia kehuskelijoita. Se, mitä ne eivät tiedä, eivätkä ehkä koskaan ymmärrä, on se, että minun - ja meikäläisten - puhuessa vastuu siirtyy kuulijalle. Ne eivät huomaa kieltä poskessa, vaikka se melkein poikkeuksetta sinne päin osoittaakin.

Mutta tällaisena päivänä, elokuun ensimmäisenä, kun aurinko paistaa sopivasti ja tuulee etelästä, kun lapsen terveys sallii taas kävelyt, pitkätkin - tällaisena päivänä en haluaisi asua missään muualla! Tämä heimo - kyräilijöiden ja jurottajien - on nimittäin esteetikkoja vailla vertaansa. Sittenkin minun kaltaisiani, romuromantikkoja, haalijoita, vanhaa rojua rakastavia, oudokkeita. Tällaisena päivänä minä kuulun tänne. Tällaisena päivänä täällä on välillä niin nättiä, että vähän itkettää. (Tai sitten ne ovat taas ne halvatun hormoonit...)













tiistai 10. heinäkuuta 2012

Vaarallisia bisneksiä

"It's a dangerous business, Frodo, going out your door. You step onto the road, and if you don't keep your feet, there's no knowing where you might be swept off to."
(J.R.R. Tolkien, The Lord of the Rings)

Huomenna aion ravistaa mökkihöperyyden kahleet ja suunnata ihimishin. Soitan vähän pääinstrumenttia ja moisen uurastuksen jälkeen palkitsen itseni parilla tuopposella. Vaarallista*? Kenties. Virkistävää**? Varmasti. Välttämätöntä***? Ehdottomasti!


*) Aikaisempina vuosina kyseessä olevasta kesätapahtumasta on useammin kuin kerran lähtenyt mukaan vilun ja riekkumisen aiheuttama kaamea räkätauti.
**) Edelliset ihmisten seurassa nauttimani tuopposet juontavat juurensa muistaakseni viime kesään.
***) Työvuoroni Pätkän henkilökohtaisena palvelijana alkavat käydä ylivoimaisen pitkiksi. Edes nukutushommiin ei kelpaa kukaan muu. Huomenna lapsi huutaneekin sinikirjavana kunnes sammuu, äidin viettäessä huonoa elämää ja soittaessa huonosti.

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Leijonaemo

Kesän kuumimat kampaustrendit tarjoilee jälleen Mamma:

Kampausta varten tarvitset mökkisaunan, shampoota sekä muutaman tunnin yöunet. Pese hiukset vadissa, ei suihkussa. Hoitoaineen ja hiustenkuivaajan käyttö on ehdottomasti kielletty. 

Ja taas ratsastetaan trendien aallonharjalla!

torstai 28. kesäkuuta 2012

Sano se kakkusin

Kaltaiseni keski-ikääntyvä diabeettinen pelimanni/perheenäiti ei usein pääse kehuskelemaan kovin vauhdikkaalla elämäntyylillä. Meikäläisen todellisuudessa sex, drugs and rock'n'roll:ia vastaa lähinnä yhdistelmä sauna, tanhu ja täytekaakku*. Ei pidä yhtään väheksyä tätä jälkimmäistä kolminaisuuttakaan - se voi kuulkaa olla aivan yhtä huumaava, ja viettelevä, ja vaarallinen! Erityisesti se täytekaakku-osio.

Tyydytän täytekaakkuhäbittiäni milloin vain suinkin voin. Tänään uhmasin jälleen parhaani mukaan meillä riehuvaa taaperoikäistä luonnonvoimaa ja kokosin alla olevan  magnum opukseni. (Työnimenä on "Kun-elämä-ojentaa-sitruunan-tee-täytekaakku". Keksin jotain runollisempaa myöhemmin.)

Pohjana on kahden munan sokerikakku, jossa on muna-sokeri-vaahdon plus jauhojen lisäksi myös voita ja maitoa - koostumus on sopivan tanakka, ei höttö. Ison sitruunan raastettu kuori leikkaa liian makeuden. 

Täytteenä ja kuorrutteena on hyydytetty vadelmahillo-kerma-tuorejuusto-mousse, jossa on mukana edellä mainitun ison sitruunan mehu. Lisäksi viipaloituja tuoreita mansikoita. Tähän mennessä kaikki hyvin, mutta...

... pursotusvaiheessa kimppuuni hyökkää takaapäin paidanhelmasta repivä herhiläinen! Keskittyminen herpaantuu ja houkuttelevan hörhelöreunuksen sijasta kakun reunaan ilmestyy kiemurteleva lihava kastemato. Se näyttää myös ehtineen munia.

Epätoivoinen pelastusyritys suklaalehdillä. Niitä tulee liikaa.

Mutta. Maku on silkkaa taivasta! Juuri sopivan makea, juuri sopivan kirpeä ja juuri sopivan raikas

Kakkuorgioiden perusteena on tällä kertaa se, että rakas isi-aviomies-isäntä täyttää tänään vuosia. Samoin tekee myös rakas isinkaksossisko-käly-kummitäti, jolla - jonkin käsittämättömän sattuman kautta - on myös syntymäpäivä tänään! Hurrrrrrjasti onnea molemmille! 

Huomenna jätän aamusokerit mittaamatta.

*Lausutaan eteläpohjanmaaksi "täytekaakku". Ei täytekkaakku, niin kuin maakunnan ulkopuolelta tulleet virheellisesti tekevät. Koo ei kahdennu e:n jälkeen. Nyt tiedätte tämänkin.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Myrskyn silmässä

Nyt eletään kuin myrskyn silmässä, mitään ei tapahdu, ainoaltakaan rintamalta ei ole juuri mitään raportoitavaa. Hyvä kun jaksan pukeutua joltensakin säädyllisesti päivittäin ja hyvä kun ehdin käydä vessassa. Pätkä on siirtynyt kehitysvaiheeseen, jossa jonkun aikuisen (lue: minun) on oltava hengittämässä niskaan koko sen hereilläoloajan, tai seuraa katastrofeja ja luonnonmullistuksia. Toisin sanoen, se kävelee - ja ylettyy aivan liian korkealle. Fiksumpi ihminen varustaisi kotinsa tässä vaiheessa kaikenlaisilla turvahärpäkkeillä. (Fiksu, ja tietenkin sellainen ihminen, joka tietää, mistä niitä härpäkkeitä saa.)

Sisustusrintamalta kuitenkin sen verran, että löysin huutsikasta maailman upeimman (=vihreimmän) verhokankaan. Niin upean, että jos joskus saan kutsun linnanjuhliin, teen heti scarlett-o'harat ja verhoilen itseni vihreällä verhokankaalla. Verhot tulevat olohuoneeseen ja ensimmäinen sauma on jo ommeltu. (Kankaan hankin vasta noin kolme viikkoa sitten). Kuulette asiasta lisää, kun loputkin valmistuvat.



keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Rivien välissä

Tähän kohtaan se Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan lausahdus.

Pätkä osoittaa paheksuntaa yksivuotiaana.


Käytiin Pätkän kanssa hiekkalaatikolla - ehkä muistatte hiekkalaatikkofobiani - tässä päivänä muutamana. Yritin erheellisesti vastoin tapojani olla sosiaalinen ja änkesin läskini hiekkalaatikon reunalle toisen, paaaaaaaljon nuoremman, mannekiinia muistuttavan äityliinin seuraksi. Ylpeänä katselin juuri kävelemään oppineen* lapseni muutamaa vaappuvaa askelta ja sujuvaa konttausta. Toisen äidin kysyessä lapsukaiseni ikää, ilmoitin rehvakkaasti ipanan olevan jo kolme vuotta. Muodikkaalla mutsilla löi tyhjää, sen näki katseesta. Hän katsoi pilttiäni uudemman kerran ja huolellisesti käännettyjen suortuvien alla tehtiin silminnähden ankaraa aivotyötä, jonka tulokset jäivät minulle hieman epäselviksi. Keskustelu nimittäin loppui siihen, hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa minulle.

Minulla on paha tapa lukea rivien väliin asioita silloinkin kun siellä ei ole paljon tilaa. Tässä tilanteessa, jossa viimeinen rivi jäi kokonaan tulematta, sinne mahtuu vaikka mitä.

Esimerkiksi:

"Iik, kehitysvammainen lapsi, tarttuukohan se, äkkiä pois!!" tai
"Miten tuo kehtaa tuoda tuollaisen tänne?" tai
"Mitä tässäkin tilanteessa nyt sitten pitäisi sanoa? Tuo nainen on varmasti hyvin, hyvin onneton ihminen" tai
"Minua kiinnostaisi tietää, miksei tuo tenava kävele tuon paremmin, mutten millään kehtaa kysyä".

Tai mitä tahansa muuta. Emme saa koskaan tietää.

Vikaa on minussakin, en jatkanut keskustelua kysymällä "Entäs sinun lapsesi?" tai kommentoimalla muodikkaasti puetun lapsukaisen asukokonaisuutta, mutta suoraan sanottuna potutti sen verran, että päätin antaa nuoren rouvan muhia omassa kiusaantuneessa liemessään. Noin parin minuutin kuluttua hän poistuikin takavasemmalle lapsineen.

Jokin aika sitten muutamassa blogissa neuvottiin, miten suhtautua esim. adoptoituihin lapsiin tai keskoslapsiin. (Pahoittelen, ettei linkkejä tule juuri nyt, koska luen niin paljon - liikaa - blogeja, enkä tarkalleen muista missä nimenomaisissa blogeissa tätä keskustelua käytiin. Huutakaa hep, jos tunnistatte itsenne.) Minulle on aivan sama, miten minuun ja downiaiseeni suhtaudutaan - mutta suhtautukaa nyt Herran jumala jotenkin! Ja ilmaiskaa se.

Koska jos vastuu jää minulle, niin sinne rivien väliin ei lueta mitään kaunista. Nih.

* Olen päättänyt, että nyt se "osaa kävellä". Se tekee sitä vähikseen jo kengät jalassa ulkonakin, vaikka tupsahduksia tapahtuukin koko ajan.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Versatiili blogeroitsija

Ihanalle Lauralle kiitos tunnustuksesta! (Ja pahoittelut, että saan aikaiseksi palata aiheeseen vasta nyt.)

Nyt täytyy kyllä sanoa yhtään turhia kehuskelematta, että tämä tunnustus tuli aivan oikeaan osoitteeseen. "Versatile":han tarkoittaa monipuolinen, mukautuva, muuttuvainen, monikäyttöinen, ja vaihteleva (sanakirja.org). Mikä olisikaan osuvampi lätkä blogiin, jonka pääasiallinen aihepiiri on yhä, yli vuoden jälkeen arvoitus ja mysteeri jopa blogin kirjoittajallekin? Tämän versatiilimpaa saa kyllä hakea! Eikä välttämättä edes löydä!

Tunnustuksen säännöt menevät näin:
Kiitä bloggaajaa, jolta sait tunnustuksen. (Tehty).
Lisää The Versatile Blogger Award-kuva postaukseesi. (Tuossa se on alla.)
Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäsi. (Jos vähän odotat.)
Nimeä 15 bloggaajaa ja kerro heille tunnustuksesta. (No, en minäkään taida niin montaa kyllä.)


1. Minulla on vakava hiekkalaatikkofobia. En keksi ikinä mitään puhuttavaa toisille äideille, en vaikka kuinka yritän, kaikki yritykset päättyvät väkinäiseen mutinaan ja vaivautuneeseen painon vaihteluun jalalta toiselle. En osaa puhua äitijuttuja. Olen äijä, ukkeli, setä ja papparainen äidin vaatteissa. Miksei ukkeleita näy hiekkalaatikoilla? (Lapsen kanssa, tietenkin, muutenhan se nyt olisikin vähän epäilyttävää.)

2. Edellisestä poiketen, elokuvamakuni on sitten 13-vuotiaan varhaisteini-ikäisen pojan. Elokuvia ahkerasti katsovat lähisukulaiseni kuvailevat äärimmäisen korneja ja mahtipontisia mäiskintäpätkiä määreellä "mamma-varmasti-tykkäisi-siitä." (Määre ei ole positiivinen.) Tiedostan asian, mutten aio kehittää makuani. Tässä iässä ei enää tarvitse.

3. Edelliseen viitaten, uskon saavuttaneeni tietynlaisen kypsyysasteen - en jaksa, viitsi tai edes koe tarpeelliseksi pitää enää minkäänlaista roolipeliä tai näytöstä elämässäni. En esitä fiksumpaa enkä tyhmempää kuin olen. En kohteliaampaa enkä hävyttömämpää, en ahkerampaa enkä laiskempaa. En reippaampaa, en iloisempaa enkä surullisempaa. Mitä näkyy, sitä tulee.

4. Ja kun nyt ollaan näin tyhjennys-avoimuus-linjalla, niin kerron senkin, että Pätkäähän "tehtiin" kymmenen vuotta. (Siinä vaiheessa kun se vihdoin päätti tulla, yritys oli tosin lopetettu jo aikoja sitten.) Olimme jo käyneet ensimmäistä kertaa adoptioneuvonnassakin, vedin siellä oikein kunnon alkuraskauden hysteeriset hormoonivollotukset. (En tiennyt vielä olevani raskaana.) Jostain syystä täti kuulosti helpottuneelta, kun sitten kerroin puhelimessa tilastani ja ettemme tulisikaan heidän asiakkaikseen. Pitiköhän se minua jotenkin tasapainottomana? (Mitä???!! Minuako???!!!!)

5. Ja yhä jatketaan samalla linjalla: Pätkän sairaalavuosi, läheltä-piti-tilanteet sekä jatkuvat isommat ja pienemmät "töllön työt" tekivät minut aavistuksen kyyniseksi lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa kohtaan - ja ennen kaikkea tiedonkulua kohtaan em. ihmisten sekä eri sairaaloiden välillä. Luottamuksen rakentaminen on edelleen käynnissä. Haluaisin palavasti pystyä luottamaan jälleen alan asiantuntijoiden alansa asiantuntijuuteen, mutta se ei tunnu täysin onnistuvan. 

6. Kevyempiin aiheisiin: Olen huomannut, että meidän huushollissa on mahdotonta kuunnella musiikkia rauhassa. Siitä pitää huolen kaksi musiikkinautinnon turmelijaa, toinen pitkä ja toinen Pätkä. Pitkän mielestä ainoa sovelias taustaääni arkielämälle on Urheiluruutu tai lentoturmatutkintadokumentit, Pätkän mielestä Teletapit tai lastenlaulut. Tai oma ääni, täydellä volyymillä. Musiikin kuunteluyritykset katkeavat poikkeuksetta johonkin näistä äänistä. En liioitellut kun aiemmin kerroin, etten juuri ikinä pysty kuuntelemaan kokonaista levyä loppuun. Ostin suurin toivein kolmen CD:n paketin gregoriaanista kirkkolaulua, pidän siitä kovasti( ja se rauhoittaa hermojani). Tämä tapahtui noin viikko sitten. Ensimmäisellä levyllä on 21 raitaa. Olen viikossa päässyt kyseisen levyn raitaan numero 18.

7. Muistatteko kun tein uuden vuoden lupauksen ja sanoin pudottavani 20 kg? Joo, ei tule onnistumaan, ei tänä vuonna. En pysty laihduttamaan ja toimimaan 24 h sairaanhoitajana samaan aikaan - vaikka tiedän kyllä sairaanhoitajienkin laihduttavan tämän tästä. Olen saamaton ihminen. Positiivista tässä on, että ensi vuodeksi ei tarvitse keksiä uutta uuden vuoden lupausta vaan voi käyttää tätä tältä vuodelta käyttämättä (täyttämättä) jäänyttä.

Siinäpä tyhjennys, toivottavasti ei tullut liikaa informaatiota. 

Minä jaan tämän puolestani eteenpäin aina yhtä versatiilille Vinkeälle Väkkyrälle. (Ellei tämä ole jo sinne matkannut.)









tiistai 5. kesäkuuta 2012

Viihdyttäjä

Haluatteko kuulla jälleen yhden potentiaalisesti aavemaisen jutun meidän kämpästä? Ei se mitään, kerron silti, koska ei täällä mitään muutakaan ole tapahtunut.

Pätkähän on perustyytyväinen tenava, ei turhia kitise - mutta ei se myöskään mikään tyhjännauraja ole. Kunnon kikatukset siitä lähtee vain kunnon aiheesta ja aina jonkun toisen ihmisen laukaisemana. (Paras tässä hommassa on ehdottomasti Kolmevuotias Sukulaispoika, joka saa neidin tikahduksiin ihan vain juoksemalla ympyrää.) Itsekseen se ei ikinä ole hörötellyt. (Paitsi tv-ohjelmille.)

No, eilen laitoin sen taas "päiväunille" - joita se ei nuku, lepäilee vaan sängyssä jonkin aikaa - yksikseen omaan huoneeseensa. (Sinne, jossa tuoksahtelee välillä sikari ja jonka ovi piti raapivaa ääntä tässä joskus muinoin.) Ensin kuului normaalia ähinää ja touhuamista ynnä itsekseen höpöttelyä - kunnes tuli äkkiä hiljaista. Sitten alkoi kikatus. Juuri sellainen kikatus, mikä on osoitettu jollekin ihmiselle, joka tekee jotakin äärimmäisen hassua. (Esim. juoksee ympyrää.) Sellainen kikatus, jota ipanasta ei sen yksin ollessa lähde.

Ihan niin kuin sillä olisi ollut seuraa siellä. En tosin uskaltanut mennä katsomaan.




torstai 31. toukokuuta 2012

Laitakaupungin uutisista hyvää iltaa

Mitähän tänne? No, ainakin

1. Isäntä ja minä emme koskaan enää syö juustokakkua. (Tämä on yllättävin uutinen ja siksi otsikoissa ensimmäisenä.) Ostin Pätkän pilheitä varten ainekset kahteen ja jälkimmäisen söimme käytännössä kahdestaan. Älkää yrittäkö tätä kotona.

2. En pysty keskittymään mihinkään kunnolla koska minulla on kolme tuhatta - vähintään - asiaa kesken.

4. Tänään saapui netanttilasta tilaamani USB-levysoitin*, jolla tarkoitukseni on siirtää vanhat LP-levyni mp3-muotoon. Tämä ilta on mennyt tämän projektin alkuun nyrhäisemisessä. Sain lajiteltua levyt "äärimmäisen-kiireellisiin" ja "ei-niin-väliä-vaikkei-ikinä-kategoriaan". Kumpikin kasa on valitettavasti yhtä suuri.

5. Olen melkein saanut valmiiksi taas yhden tyynynpäällisen. Sitä olen ihan itse virkannut, kyllä vain, kuin Iisakin kirkkoa. (Jos Iisakin kirkko olisi tehty virkaten.) Tästä lisää jahka se valmistuu - jos se valmistuu. (Ks. kohta 2.)

6. Pätkä on edelleen sairaana. (Tämä lienee vähiten yllättävä uutinen, hädin ylittää uutiskynnyksen.) Laskin, että tänä vuonna se on ollut terveenä kuusi viikkoa ja lopun aikaa se on sairastanut. Nyt taitaa olla viikko 22.


* Se ei tosin tunnista/tunnusta mitään sen USB-porttiin tunkemaani värkkiä, mikä on hieman turhauttavaa. Onneksi siinä on myös korttipaikka.


Potilaan nenä kasvaa kiinni ikkunaan.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Projekti etenee

Nyt seuraa jännittävää väliaikatietoa Enter Sandman-projektistani! (Tiedän, että olette tätä jo kiihkeästi odottaneetkin.)

Projekti etenee suunnitellusti. Hyvin pian voin ilmoittaa Metallicalle olevani valmis miehistöön. Nyt osaan nimittäin soittaa kyseistä kappaletta jo "euroviisumodulaatioon" saakka.*

Valitettavasti yhtyeen tulee varautua laskemaan tempo noin puoleen, koska muuten en pysy perässä. Lisäksi jonkun tulee huutaa "Hep!" aina kun riffi vaihtuu. (En minä pysty soittamaan ja kuuntelemaan yhtäaikaa, hyvänen aika sentään! Ei ihmiseltä voi mahdottomia vaatia.) Näin me kitaraopen kanssa teemme ja homma toimii vallan mainiosti. Oikeastaan, kaikki bändit voisivat omaksua tämän käytännön levyillä ja keikoilla. Tällöin biisien opettelu olisi huomattavasti helpompaa.

Tutise housuissasi, James Hetfield! Kohta Mamma näyttää närhen tavarat.

(Tässä kyseinen opus siltä varalta, että Metallica ei sattuisi olemaan jonkun päivittäisellä soittolistalla eikä näin ollen ehkä tiedä, mikä biisi on kyseessä.**)


* Open termi, tarkoittaa sitä kohtaa, missä riffi siirtyy sävelaskelta ylemmäs. Se tapahtuu kai vasta jossain puolentoista minuutin kohdilla, joten olen päässyt jo aika pitkälle.
** Linkitin tähän jasonillisen version, vanhan ihmisen on vaikea hyväksyä basistivaihdoksia suosikkiyhtyeissään enää tässä iässä. (Vaikka taitaa tuostakin olla jo kohta kymmenen vuotta aikaa. No, vanha minä olin jo silloinkin.)

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Kysymyksiä ja vastauksia


Tylsä Mörökölli heitti haasteella, kiitos! Homman nimi on vastata yhteentoista kysymykseen ja keksiä itse uudet yksitoista kysymystä, ynnä jakaa haaste seuraaville yhdelletoista henkilölle. Minä taidan suorittaa nyt vain ensimmäisen kohdan ja palaan aiheeseen uudestaan kun järki juoksee sulavammin.


1. Kuka julkisuuden henkilö haluaisit olla? 
Iiro Rantala. Se on niin lahjakas. Ja hassu.


2. Koulutuksesi? FM


3. Lempivärisi? Synkkä, mustanpuhuva vihreä. (Ks. esim. pilvet Rafaelin enkelissä tai harso William Bouguereaun "Evening Mood"issa.)


4. Jos olisit kukka, niin mikä haluaisit olla? 
Luulin, että ruusu, mutta haluaisinkin oikeasti olla kielo. Se haisee hyvimmältä.

5. Kissa, koira vai hamsteri? Kissa.

6. Mitä perinteet sinulle merkitsevät?
Työtä, kotia ja harrastuksia. Lähes koko elämäni pyörii jollain lailla "perinteiden" ympärillä.

7. Jokin hauska muisto lapsuudestasi, jonka haluat jakaa kanssamme?
Isoisäni yllytti minua aina navetassa laulamaan lehmille, ne kuulemma lypsäisivät paremmin. Ja minähän lauloin, korkealta ja kovaa. En tiedä, paljonko maidontuotanto lisääntyi.

8. Luetko paljon kirjoja? En.

9. Musiikkimakusi? 
Ronkeli ja näykkiväinen. Se on harvassa, kun jaksan/ehdin kuunnella kokonaisen levyn läpi. Mutta silloin kun ehdin, niin genreinä uppoavat parhaiten klezmer, suomalainen nykykamu, zydeco/cajun, perusrokettirolli, heavy metalli ja hard rock ynnä kaikki mitä vanha kunnon Ludvig van on kirjoittanut pianolle. *


10.   Jokin asia, mitä ilman et tule toimeen? Ilma.

11.   Kokkaatko vai leivotko mieluimmin? Leivon.


* Lisäsin sivupalkkiin linkin "Nyt soi". Sivistyneemmät ihmiset listaavat lukemiaan kirjoja, mutta minäpä kerronkin, mitä viitsin tällä hetkellä kuunnella. Nyt siinä on linkki Kitaraa Soittavan Lähisukulaisen uusimman bändin demoon. Tämä ei ole kyseisen henkilön kuuluisin tai keikkailevin kokoonpano, mutta tykkään tästä aivan mielettömästi. Tästä kuulee, että se aina lapsena kävi minun levyillä. (Vaikka huusin pää punaisena ja uhkasin selkäsaunalla.)


maanantai 21. toukokuuta 2012

Merkkipäivämaraton

Pätkän merkkipäivää juhlittiin koko viikonloppu. Valmisteluihin meni päivä ja toipumiseen toinen. Juhlakalu oli tyytyväinen ohjelmaan ja väkimäärään. Lahjontaa harjoitettiin häpeilemättömästi. (Mm. vaatetusta, CD-levyjä, riihikuivaa, räkätauti). Viimeksi mainittu ei olisi ollut niin väliksi, edellinen kesti kahdeksan viikkoa. Onneksi ipana ehti välissä olla viikon terveenäkin, nyt jaksaa taas lapsi sairastaa ja äiti valvoa.*

Kulttuurien yhteentörmäykseltäkään ei merkittävän kaliberin juhlissa voi välttyä - yhden "ok" on aina jonkun toisen "kauhia". Juuri puunaamaani kylpyhuonetta oli kommentoitu mm. näin: "Kyllä minä nyt komennan sen isännän siivoamaan tämän!" (Muistutus itselle: Ruoski sivupersoonani Kodinlaittaja, se on selvästi taas hutiloinut. Hyviä sivupersoonia on niin vaikea löytää nykyään.)**

Kaiken kaikkiaan viivan alle jäi kuitenkin mukavat pilhet ja tyytyväinen päivänsankari. Ei kun ensi vuonna uudestaan.

* Katkeraa, väsymyksestä johtuvaa aiheetonta rutinaa.
** Lisää katkeraa, väsymyksestä johtuvaa aiheetonta rutinaa.

Kaakku.

Vieraiden ajasta kului yllättävän suuri osa päivänsankarin irrottelemiseen irtaimistosta. 
Talonväkihän tähän on jo tottunutkin.


tiistai 15. toukokuuta 2012

Positiivinen näyte

Annoin positiivisen näytteen. Minua kehuttiin ansaitsemattomasti. Väittivät kuulevansa, että olen harjoitellut. Hmmm. No, viime viikkoina niitä kolmea biisiä olenkin, mitkä piti näytteeseen lirauttaa. Ihastelivat myös, miten pitkälle olen päässyt lyhyessä ajassa. (Tässä kohden hysteeristä naurua ja pyörtyminen hapenpuutteeseen.) Onneksi ne eivät tiedä, että osaan oikeasti hyvin vain ne kolme biisiä. (Ja Enter Sandmanin alkuriffin.)

Soitimme open kanssa kaksin kaksi biisiä ja yksin soitin yhden. Kitara on hölmö soitin. Sillä voi soittaa joko melodiaa tai säestystä, muttei molempia.* Siis minä en voi. Paitsi että siinä yhdessä biisissä soitin.

Nyt voin keskittyä opettelemaan loputkin siitä hietamiehestä. Syksyllä haen Metallicaan töihin.

* Pääinstrumentilla se on itsestäänselvyys, että kyllä voi. Pääinstrumenttia voisi muuten kutsua salanimellä Peffainstrumentti.

Kitarani ehkä sittenkin säästyy tältä kohtalolta.

torstai 10. toukokuuta 2012

Epäloogista

Sain opettajaltani lainaan oikean akustisen kitaran*, jotta voisin harjoitella kunnolla. Miten on mahdollista, että mitä enemmän harjoittelee, sitä huonommaksi tulee?  

Pussicat. Taidan palauttaa kitarapussin tällä sisällöllä.


Jos lopetan harjoittelun välittömästi, taitoni ehtii ehkä palautua ennalleen. (Ei se häävi tosin ollut alun alkaenkaan).

Viisi päivää kitaranäytteeseen. Viikon korvamato on tiukasti ollut yksinomaan tämä:


"Voisko joku kertoa minulle sen
miksi olen paljon huonompi kuin Nappi Aaltonen?
Taidan ottaa syanidiannoksen
koska olen tällainen
rähmäkäpälä!"

Plääh.

* En ymmärrä (sitäkään), miten jokin on "nailonkielinen kitara" kun puolet kielistä on kuitenkin terästä. Onko tässä soittimessa mitään loogista? Häh?