keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Rivien välissä

Tähän kohtaan se Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan lausahdus.

Pätkä osoittaa paheksuntaa yksivuotiaana.


Käytiin Pätkän kanssa hiekkalaatikolla - ehkä muistatte hiekkalaatikkofobiani - tässä päivänä muutamana. Yritin erheellisesti vastoin tapojani olla sosiaalinen ja änkesin läskini hiekkalaatikon reunalle toisen, paaaaaaaljon nuoremman, mannekiinia muistuttavan äityliinin seuraksi. Ylpeänä katselin juuri kävelemään oppineen* lapseni muutamaa vaappuvaa askelta ja sujuvaa konttausta. Toisen äidin kysyessä lapsukaiseni ikää, ilmoitin rehvakkaasti ipanan olevan jo kolme vuotta. Muodikkaalla mutsilla löi tyhjää, sen näki katseesta. Hän katsoi pilttiäni uudemman kerran ja huolellisesti käännettyjen suortuvien alla tehtiin silminnähden ankaraa aivotyötä, jonka tulokset jäivät minulle hieman epäselviksi. Keskustelu nimittäin loppui siihen, hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa minulle.

Minulla on paha tapa lukea rivien väliin asioita silloinkin kun siellä ei ole paljon tilaa. Tässä tilanteessa, jossa viimeinen rivi jäi kokonaan tulematta, sinne mahtuu vaikka mitä.

Esimerkiksi:

"Iik, kehitysvammainen lapsi, tarttuukohan se, äkkiä pois!!" tai
"Miten tuo kehtaa tuoda tuollaisen tänne?" tai
"Mitä tässäkin tilanteessa nyt sitten pitäisi sanoa? Tuo nainen on varmasti hyvin, hyvin onneton ihminen" tai
"Minua kiinnostaisi tietää, miksei tuo tenava kävele tuon paremmin, mutten millään kehtaa kysyä".

Tai mitä tahansa muuta. Emme saa koskaan tietää.

Vikaa on minussakin, en jatkanut keskustelua kysymällä "Entäs sinun lapsesi?" tai kommentoimalla muodikkaasti puetun lapsukaisen asukokonaisuutta, mutta suoraan sanottuna potutti sen verran, että päätin antaa nuoren rouvan muhia omassa kiusaantuneessa liemessään. Noin parin minuutin kuluttua hän poistuikin takavasemmalle lapsineen.

Jokin aika sitten muutamassa blogissa neuvottiin, miten suhtautua esim. adoptoituihin lapsiin tai keskoslapsiin. (Pahoittelen, ettei linkkejä tule juuri nyt, koska luen niin paljon - liikaa - blogeja, enkä tarkalleen muista missä nimenomaisissa blogeissa tätä keskustelua käytiin. Huutakaa hep, jos tunnistatte itsenne.) Minulle on aivan sama, miten minuun ja downiaiseeni suhtaudutaan - mutta suhtautukaa nyt Herran jumala jotenkin! Ja ilmaiskaa se.

Koska jos vastuu jää minulle, niin sinne rivien väliin ei lueta mitään kaunista. Nih.

* Olen päättänyt, että nyt se "osaa kävellä". Se tekee sitä vähikseen jo kengät jalassa ulkonakin, vaikka tupsahduksia tapahtuukin koko ajan.

15 kommenttia:

  1. Tuo onkin mielenkiintoinen juttu miten suhtautuu minkäkinlaiseen lapseen,tai ei sen puoleen aikuiseenkin...Oma edesmennyt siskoni oli "downiainen" ja joka kerta kun näen downlapsen tai -aikuisen niin lämmin läikähdys käy sydämessä,saattaa hyvinkin olla että vaikka mun elinvuosissa menis satanen rikki niin en koskaan onnistu tapaamaan mahtavampaa tyyppiä kuin siskoni oli,en osaa sanoa oliko hänen "erilaisuutensa" varsinainen hyve(saattoi se tosiaan sitäkin olla) mutta ei se jumatsuikka ainakaan pahe ollut ja noilta ajoilta mulle on jäänyt tuo rivien välistä lukeminen päälle ja myönnän että itse "arvotan" ihmisiä,en erilaisuuden vaan heidän erilaisuuteen suhtautumistapojensa mukaan...Voi olla että mun rivienvälistälukemistaidossani on jotain vikaa mutta vikaa on myös noissa suhtaumistavoissa,kyllä minä kanssa oon niin monta kertaa mieleni pahottanu:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kyllä ihmisestä kertoo se, miten pystyy kohtaamaan toisenlaiset ihmiset. Siis miten suhtautuu. Minähän olen huono "suhtautumaan" itsekin, esim. ventovieraita downiaisia nähdessäni hymyilen kuin Naantalin aurinko ja melkein pompin paikallani kun haluaisin mennä kyselemään kaikkea mahdollista heidän vanhemmiltaan/kanssaan olevilta ihmisiltä ja kerta suureen ääneen, että minunkin tyttärelläni on Downin syndrooma. Vähän niin kuin tapaisi yllättäen muita suomalaisia vietettyään vuosikausia vieraassa maassa. Tähän saakka olen kuitenkin saanut (enimmäkseen, ei aina) itseni hillittyä - koska voihan olla, että tämä ei ole se suhtautumistapa, jota juuri kyseessä olevat vanhemmat toivovat. (Ihmisiä on erilaisia, minä pitäisin tästä suhtautumistavasta.)

      Ihana, että sinullakin on ollut Down-henkilö lähipiirissä. :) He tuovat aurinkoa elämään.

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus. Minulla on muuten samanlainen hiekkalaatikkofobia, en kerta kaikkiaan keksi mitään sanottavaa niille tietyille mammoille, jotka tuntuvat aina olevan puistossa, kun me menemme sinne. Nykyisin otan kirjan mukaan ja lueskelen sitä mutinoista välittämättä, toisella silmällä katson, missä ipana menee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kuulostaa tosi hyvältä menettelytavalta, otan sen käyttöön heti kun ipana on siinä iässä, että siitä pystyy irrottamaan silmäksi kolmea sekuntia pidemmäksi ajaksi. :D Kyllä mä ihan mielelläni juttelisin ihmisten kanssa, tuntuu vaan ettei mulla ole mitään annettavaa niihin yleisimpiin äitien keskusteluihin.

      Poista
  3. Suottaapi olla niin, ettei mannekiinia muistuttanut äityliini ollut kuunaan aiemmin kohdannut ihka elävää erityislasta ja siksi meinasi nielaista päänsä kun ei tullut mieleen yhtikäs mitään. Lähti ehkä ällistykseltään googlettamaan mistä ois voinnu olla kysymys.
    Enämpi meinaa käydä säälittämään ihminen, joka ei osaa suhtautua minkään sorttiseen erilaisuuteen edes uteliaasti, vaan mieluiten pakenee, kun vielä ehtii.
    Ajatteles, jos vielä tapaatte, eikä hän lähdekään karkuun. Sitten voit kysäisistä hänen lapsensa ikää ja koska oppi kävelemään. Kaikissa meissä on eroavaisuuksia, toisissa enemmän kuin toisissa. Äityliini oli vissiin välttyny siihen asti.
    Melkein voin kuvitella tilanteen. Toivotaan ettei tullu traumaa -äityliinille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se voi olla, että Pätkä oli ensimmäinen ihka elävä erityislapsi - todennäköisesti ainakin ensimmäinen downiainen, koska hän ei ensin tunnistanut piirteitä. Ja närkästyksen jälkeen minäkin vähän säälin häntä, sellaista, jolta puuttuvat työkalut näinkin yksinkertaisen tilanteen käsittelyyn. ("Kuinka avaan suuni ja sanon jotakin erityislapsen vanhemmalle puistossa.")

      On kyllä mielenkiintoista nähdä, jos vielä törmätään, että pysytteleekö hän yhä turvallisen välimatkan päässä vai uskaltaako "jatkaa keskustelua".

      Poista
  4. Minun blogissani on tuo teksti keskolapsiin suhtautumisesta - ja siitä linkki ainakin tuonne adoptiolapsi-blogimerkintään ja blogiin. :)

    Ja kovin tutulta kuulostaa, vaikka meillä ei tosiaan samanlainen tilanne olekaan. Ja kun tosiaan.. koskaan ei oikeasti tiedä mitä toinen tarkoittaa, jos ei kysy. Eikä sitä todellakaan itsekään kehtaa kysellä ja tivata toiselta - tai tehdä asiasta numeroa. Kertoa nyt toiselle että hän juuri onnistui pahottamaan mielen.

    T: toinen mielensä viimeisen parin päivän aikana pahoittanut :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinhän se olikin tosiaan sinun blogista jokin aika sitten kun tuosta keskoslapsiin suhtautumisesta muistan lukeneeni. Mielenkiintoista keskustelua. Jännä tiedostaa, miten erilaiset ihmiset kokevat erilailla asiat. Esim. joku ei välttämättä olisi kahta kertaa miettinyt tuota, että keskustelu katkeaa siihen, kun toinen tajuaa lapsen olevan kehitysvammainen - ja minä taas pahoitin siitä kovasti mieleni. Se kun on just niin kuin sanoit - ei voi oikeasti tietää, mitä toinen tarkoittaa. Voi olla niinkin, ettei tarkoita yhtään mitään. Ja sitten voi olla että nimenomaan halusikin osoittaa mieltään painavalla hiljaisuudella ja paikalta poistumisella. Jos se oli vaikka joku nimby. ("Not in my backyard"-tyyppi).

      Poista
  5. Kun erityislasten (tai oikestaan heidän vanhempien kanssa) töitä teen niin herättihän tämä kovasti ajatuksia... Mulla on kaksoset, erityislapsia hekin mutta "onneksi se vamma ei näy päällepäin" (erään sairaanhoitajan ajatus...). Eivät kaikki down-lapset ole auringonpaisteita todellakaan eikä erityisesti elämä heidän kanssaan kaikkine haasteineen, kenellä enemmän kenellä vähemmän.
    Kuitenkin, niin raadollista kun se onkaan myöntää joskus olisi toivonut että se "vamma olisi näkynyt päällepäin" siinä kilpailussa lasten kehittymisen ja käyttäytymisen ym. kanssa... Kun se on joskus ollut niin kovin vaikeaa selittää miksi ei taas tuokaan asia onnistu näiden "terveiden" lasten kanssa... Opetuksen/kasvatuksen puutetta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyaikana ihmisten tuntuu olevan jotenkin niin vaikeaa hyväksyä minkäänlaista poikkeavuutta ulkonäöllisesti, kielellisesti, kehityksellisesti, uskonnollisesti, maailmankatsomuksellisesti, mitenkään. Tai en minä tiedä, onko se sen helpompaa ollut hyväksyä koskaan, mutta ehkä kasvatus on siloittanut pahimmat rosot kohtaamistilanteissa. Yksilökeskeinen ajattelu, "minulla on oikeus mihin tahansa", varmaankin antaa siunauksen myös toisia loukkaavaan käytökseen.

      Tuosta kehitysvamman näkymisestä/näkymättömyydestä olen joskus jutellut äitien kanssa, joilla on laillasi lapsia, joiden erityisyys ei näy päälle päin. Luulen, että jokainen toivoo joskus sitä juuri päinvastaista tilannetta. Ymmärrän kyllä, että selittäminen verottaa jaksamista. Downin syndrooman piirteet selittävät ainakin suuren osan poikkeavasta käytöksestä, antavat ehkä "anteeksi" asioita, joita muuten ihmeteltäisiin. Toisaalta, se on kauas näkyvä leima, johon liitetään myös omat odotuksensa. Esim. juuri se "aurinkoisuus". :)

      Poista
  6. Jos se muotiäiti ei vaan uskaltanut sanoa mitään, jos pelkäsi loukkaavansa tms. ja siksi häkeltyi? Tosin outoa kyllä jos ei Downin piirteitä tunnista. :O

    Minua ärsytti aikoinaan kamalasti se, että kun heti kun kuultiin lapsen ikä, kysyttiin, no joko se kävelee tai kommentoitiin että on varmaan hirveä meno ja vahtiminen! Noh, Maud oli tosi hidas (käytiin fysioterapiassa yli 6kk kun Maudia ei kiinnostanut liikkeelle lähtö), ei koskaan ryöminyt ja oppi kävelemään vasta kun oli 1v5kk. Potutti sanoa että ei kävele, istuu ja tarkkailee... Olen välttynyt kamalalta vahtimiselta ja Maud kolhuilta, mutta ihmisten huoli ja päivittely tietyssä vaiheessa oli aika rasittavaa. Nyt on sitten menossa "joko se puhuu" -vaihe. Huoh. Onneksi se jo sanoo ihan ymmärrettäviä sanoja! :D

    Perse, vuodatus on kaatunut, se saadaan kuntoon ARVIOLTA kolmen viikon päästä!! :'( Ei pääse kirjoittamaan, nyyh!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pätkällä oli lätsä silmillä, joten ne piirteet saattoi näkyä just silloin vähän huonosti. Se on muuten jännä, että mä en itse enää huomaa Pätkän kohdalla niitä piirteitä juuri ollenkaan ja ihmettelen aina mielessäni sitä(kin), kun joku (=melkein kaikki) hoksaa, että se on Downi. Äidin silmään se on vaan harvinaisen sievä, ei mitenkään muuten poikkeava. ;D

      On se ihan mahdollista, että se muotimutsi vaikeni välttääkseen loukkaamasta - ehkä se ei tiennyt, että enemmän loukkaa se, että yhtäkkiä lopettaa keskustelun lyhyeen ja poistuu paikalta. No, itsekään en ole mikään tahdikkuuden kävelevä käsikirja, joten pata tässä kattilaa soimaa taasen.

      Joo, toi on niin tuttua tuo "Joko kävelee" ja "No vauhtia piisaa". Nyt jo kyllä piisaakin, mutta pari vuotta "myöhässä"! :D Ja Maudin tapauksessa varmaan enimmin vaikutti ilmeisesti rauhallinen ja harkitseva temperamentti, joten ihmisten päivittely oli takuulla siinä mielessä turhaa.

      Onpa vuodatus pitkään varikolla! Kauheaa jos joutuisi blogilakkoon pakon sanelemana ja noin pitkäksi aikaa.

      Poista
    2. Mä tälleen pidemmän ajan takaa osallistun keskusteluun.

      Kun mun silmään Down-piirteet on selvemmät aikuisilla. Lapsista en aina oikein osaa sanoa. Vauvoista etenkään: olen nähnyt pari vauvaa, jotka voisivat olla Down-vauvoja tai sit ehkä vain vauvoja, joilla tietyt vauvapiirteet ovat aika korostuneita. Outoa, mutta totta.

      Saattaisin itsekin jäätyä tuollaisessa tilanteessa kun en tietäisi mitä sanoa. Onko sopivaa olla utelias, ruveta juttelemaan eroavaisuuksista ja niin edelleen.

      Toisaalta inhoan ajatustakin siitä, että jänistäisin enkä sanoisi mitään. Että olisin niin raukka.

      Poista
    3. Voi olla totta, että aikuisten Down-piirteet huomaa helpommin. Mä ainakaan itse en huomaa Down-piirteitä varsinkaan tutuissa muksuissa enää juuri ollenkaan, vaikka jonkin vieraamman silmään ne tietenkin saattaa pistää terävämmin.

      Totta sekin, ettei voi tietää, miten juuri kyseisessä tilanteessa oleva Down-muksun äiti/vanhempi kokisi uteliaisuuden tai suhtautuisi keskustelunavauksiin. Mä suhtaudun aina positiivisen yllättyneesti. Mun mielestä se on aina parempi vaihtoehto, kuin se, että feidaa vähin äänin tilanteesta - siitä jää tosi paha mieli. Siis mulle. Muista en tiedä. :)

      Poista
    4. Mä luulen, ettet oo yksin - kaikkihan haluaa tulla huomatuksi ja vastakaikua. Siis minä ainakin haluan! :D

      Ja kun ainakin itse haluaisin tietää ja ymmärtää enemmän - se yleensä on paras tapa hälventää epävarmuutta! Niiettä tilaisuuden tullen en kyllä jäädy. Tämä oli rohkaiseva postaus. Kiitos.

      Poista