maanantai 6. elokuuta 2012

Henkilökohtaasia asioota

On se muuten kumma, mitä sitä pitää "henkilökohtaisena asiana". Minä kerron täällä - ja kaikkialla muuallakin - auliisti lähes kaikesta päivän pöperöstä viimeisimpiin v...tutuksen aiheisiin, mutten esimerkiksi voi kirjoittaa auki pääinstrumentin nimeä. Että sekö se on, mistä te minut tunnistatte, se äärimmäinen salaisuus?* Se tuntuu niin henkilökohtaiselta asialta, vähän niin kuin näyttäisi oman naaman blogissa. Outoa. Eihän se ole sen kummempi asia, kuin sanoisi, mitä autoa ajaa tai mitä tupakkaa polttaa. Paitsi, että on.

Ilmeisesti se on niin minua, että siitä ei voi ikinä käydä tilittämään.

Ai, mistäkö tämä tuli mieleen? No, siitä kun luin Äidin blogista voimaannuttavasta valokuvauksesta (mielenkiintoinen kirjoitus, kannattaa tutustua). Ja siitä harhaili ajatus omaan omimpaan juttuun, eli soittamiseen. Josta ei muuten ollut kakankaan apua silloin kun Pätkällä oli rankat ajat ja itse olin hermoraunio. Päinvastoin, soittaminen tuntui suorastaan vastenmieliseltä, pelkäsin, että jos päästän äänenkään instrumentista, sieltä alkaa vuotaa joko a) sellaista pastaa, ettei sitä kuuntele kukaan tai b) sellaista vuodatusta ja ruikutusta, ettei sitä kuuntele kukaan - kaikkein vähiten minä itse. Pelkkä ajatus soittamisesta sai aikaan lähes fyysisen pahoinvoinnin.** Vasta pikkuhiljaa, elämän muidenkin osa-alueiden normalisoituessa vähitellen, aloin olla kykeneväinen edes jonkinasteiseen vaatimattomaan soitteluun silloin tällöin.

Ja näistä muisteloista harhaili ajatus edelleen musiikkiterapiaan - siinä kontekstissa, kun sitä käytetään jostain "toipumiseen". Että voiko sitä käyttää, jos musiikki on jotain, mitä ihminen muutenkin tekee normaalissa arkielämässään? Mitäs jos se alue ei toimi ihmisessä sen kummemmin kuin suu-sanallinen ilmaisukaan? Pitäisikö silloin odottaa, että ihminen on jollain muulla konstilla päässyt eheytymään sen verran, ettei ole aivan vereslihalla - siihen pisteeseen, jossa pystyy jo puhumaankin asioista? Jos terapia toimii viemällä ajatukset pois kriisitilanteesta, auttaako se silloin, jos oma kykenemättömyys soittaa on osa (vaikkakin suorastaan mikroskooppinen osa) kriisiä? Mitä jos jossain takaraivossaan nakuttaa ääni, joka sanoo: "Sinä olet rikki. Sinä olet rampa. Sinusta ei ole enää koskaan mihinkään."

Mutta sitten mieleni harharetket johtivat taas sellaisiin ihmisiin, jotka kriisissä uppoutuvat täysin, suorastaan pakenevat vallitsevaa todellisuutta siihen luovuuden alueeseen, mikä on heidän omintaan - kuvataiteisiin, musiikkiin, kirjoittamiseen, käsitöihin, tanssimiseen. Ehkä minun kohdallani kaikki johtuu vain siitä, etten ole taiteilija, paremminkin duunari. Ehkä musiikki ei tule minusta luonnostaan vaan vaatii jotakin sellaista panostusta, johon en kriisitilanteessa kykene.*** Kriisitilanteissa minä ilmaisen itseäni syömällä ja lihomalla hämmästyttävästi. (Taito sekin toki.)

Höh, taas vuodin. Pitää ilmeisesti perustaa sitten erillinen vuodatusblogi, jos tämä suuntaus vielä kauankin jatkuu.

* Ja varsinkin, kun ei kuulu edes oman marginaaligenren "julkimoihin" kyseisessä instrumentissa vaan ruohonjuuritason - ehkä jopa alkiotason - pieniin puurtajiin.
** Jaksan edelleen ihmetellä, miten olen päässyt tähän pisteeseen. Edelleenkään en jaksa tehdä  murto-osaa Pätkää edeltäneestä panostuksesta, mutta pystyn jo jotenkin toimimaan tälläkin elämän osa-alueella.
*** "Ehkä?" Ha-ha-ha-ha-ha-ha-ha! "EHKÄ??"



10 kommenttia:

  1. Perusta vaan vuodatusblogi. Vuodattaminen on tervettä ja terveellistä :) Itsekin välillä sellaista kaipailen, kun tuon nykyisen olen ajatellut pitää vuodatusvapaana. (No kai melkein onnistunutkin...) Joskus mietiskelen sellaista salasanan takana olevaa täysin sensuuritonta (ja sen mukaista :D) blogia, mutta toistaiseksi ollaan pärjätty ilman.

    Ihanaa kuitenkin, että olet vähitellen löytänyt tiesi takaisin soittamisen pariin. Vuodatuksella tahi ilman :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta tekisi mieli, mutta toisaalta taas tekisi mieli pitää tämä blogi tällaisena sillisalaattina. Voi olla, etten jaksaisi pidemmän päälle kirjoittaa tätä, jos yrittäisi liikaa rajata ja "varoa" mitä tänne kirjoittaa - siis siinä mielessä, että joku aihe on sopiva ja joku toinen ei.

      Ja onneksi ihmiset lukee nämä vuodatuksetkin täältä vielä toistaiseksi siinä missä kepoisemmatkin aiheet. Luulen, että minun pieni, mutta näköjään hyvin uskollinen (<3) lukijakuntani tietää jo, mitä tältä höhlältä odottaa. (=sisustusta ja psykoanalyysia) XD

      Poista
  2. Pitänee sitten ilmoittautua tähän duunareiden kerhoon :D Silloin kun pahin kriisi oli päällä ja myös ne pahimmat hoidot, oli kuvaus minulla ihan hukassa. En yksinkertaisesti jaksanut tarttua kameraan. Ja jos kuvasin, kuvasin Neitiä. Kuvaaminen on alkanut hiipiä takaisin elämääni ja ilmaisukeinoksi nyt vasta, kun meno on jo helpottanut. Toisaalta, nyt vasta minulla on voimia ja aikaa käydä tapahtunutta läpi. Ja nyt vasta olen oikeastaan tajunnut mitä on tapahtunut. Tarve käydä asioita läpi on tullut jälkijunassa.

    Toisaalta, silloin kun pahin oli päällä, aloin yhtäkkiä piirtämään. En ole sitten teinivuosien piirtänyt. (enkä kyllä voi kehua olevani siinä mitenkään taitava, mutta jotain tuhrua paperiin sain aikaiseksi). Tarve räpeltää näillä käsillä oli. Tarve suunnata ajatukset jonnekin. Silloin iski takavasemmalta tälläinen itsenikin yllättänyt juttu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kauhistus, nyt en siis yhtään tarkoittanut vihjata, että sä olisit duunari tahi taiteilija tai oikeastaan kommentoida itse valokuvaustakaan mitenkään! Toivottavasti tuosta tekstistä ei saa sitä käsitystä. (Joskus kun kirjoitan nopeasti, jää asioista tarkistamatta tarpeeksi monesti ja myöhemmin lukiessa näkee itsekin, että jostain voi saada toisen käsityksen kuin mitä on tarkoittanut.) Tuo koko valokuvausasia sai aikaan vaan mun omassa päässä mietintää siitä, miksei soittaminen mun kohdalla toiminut mitenkään voimauttavasti.

      Sitäpaitsi, kyllä sussa täytyy jonkinlainen kuvataitelija asustaa (mun pettämätöntä logiikkaani noudattaen), koska pystyit piirtämään sellaisen höykytyksen keskellä ja koit sen terapeuttisena.

      Mä yritän ja yritän muistella, mitä olisin tehnyt sinä vuonna sairaalan ulkopuolella eikä mieleen tule mitään muuta kuin syömistä, juomista ja nukkumista.

      Poista
    2. Nou hätä. En ajatellut ollenkaan niin, että vihjasit minun olevan duunari. Tarkoitin sitä, ettei sille taiteellisuudelle aina ole tilaa vaikeassa elämäntilanteessa. Vaikka olisi kuinka taiteellinen ja vielä taitava siinä. Ihmisillä on niin kovin erilaisia tapoja reagoida asiohin.

      Ja kun kaikkein pahin kriisi on päällä tai elämä ihan liian uuvuttavaa, pelkässä hengissä pysyminen on tarpeeksi. Ei ole voimia muuhun kuin selvitä siitä arjesta jollain lailla. Eli syödä, juoda ja nukkua.

      Poista
    3. Se on juuri näin. Sitten kun elimistö on todennut, että ehkä tässä henkiin jäädään, vasta sitten alkaa pääkoppa toimia. Ainakin mulla.

      Poista
  3. Minusta on kiva, että vuodattelet tänne - ja minusta ne passaa oikein hyvin tähän blogiin. :)

    Minäkin olen ennen piirtänyt ja soittanut - sittemmin ainoa taiteen muotoni on ollut kirjoittaminen ja paskanpuhuminen. Ja kriisin aikana niistä olen pystynyt vain kirjoittamiseen. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hitsit kun repesin! :D :D Kyllä paskanpuhuminen on minusta tärkeä ilmaisumuoto, jos nyt ei taidetta, niin ainakin arvokasta kansanperinnettä, jota kannattaa vaalia.

      Kyllä ne taitaa monilla ihmisillä mennä kausina nämä luovat asiat. Jokin henkilökohtainen kriisi kuten lapsen sairaus nyt ei varmaan useimmilla ainakaan ruoki luovuutta. Vaikka toisilla taas sitten kyllä.

      Poista
  4. Mulla on tuo sama! Oon päästä varpaisiin musiikki-ihminen. Laulaalurittelen jatkuvasti ajaen lähimpäiseni hulluuteen. Opiskeluaikoina hankin lisätienestiä laulamalla rahasta. Levyhyllystä löytyy jokaiseen toimintaan ja mielentilaan tietyt levyt.

    Sitten tuli keskoskaksoset, isompi suru, pelko ja kiriisi kuin ikinä ja minusta kaikkosi kaikki musiikki. En laulanut, soittanut, enkä kuunnellut. En pystynyt.

    Näin jälkikäteen, nyt kun olen jo taas pystynyt kuuntelemaan ja tuottamaan itsekin musiikkia, olen tullut siihen tulokseen että se vaan aiheuttaa mussa liian suuria tunteita. Mä en pysty suhtautumaan musiikkiin taustaääninä vaan se on _aina_ merkityksellistä. Ja niinpä sellaisena hetkenä kun tahtoo turruttaa itsensä kaikilta ylimääräisiltä voimaavieviltä tuntielta, on moisia aiheuttavat ärsykkeet karsittava minimiin.

    Yks selkeä syy miksi en halua pahoina hetkinä kuunnella musiikkia on se, että mulla jää aina hirveän vahva tunnemusitijälki kiinni kappaleisiin. Niinpä, jos tahtoisin kuunnella eismerkiksi lapsen leikkauksen ajan musiikkia, mun pitäis valita jotain aivan jäsittämätöntä kuraa, mitä en edes haluais koskaan myöhemmin kuunnella. Jos kuuntelisin jotain hyvää musiikkia, tuskin pystyisin kuuntelemaan tuota enää koskaan myöhemmin, sillä muistot ja tunteet tulee musiikin mukana aivan liian aitoina ja elävinä takaisin.

    No tulipas tästä nyt pitkä ja vähäasiallinen kommentti. Tahdoin vaan hiukan parahtaa ja vuodattaa, kun tuntui kerrankin löytyneen edes jotenkin tähän aiheeseen sopiva foorumi. Yleensä mun musiikittomutta vaan kummastellaan. Ilmeisesti olen ympäröinyt itseni vain noilla ei-duunareilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. I hear ya! Erittäin hyvin sanottu ja kuvattu, kaikki mitä sanot on totisinta totta myös minun kohdallani. Minäkin koin sen nimenomaan noin kuin sanot: "Minusta kaikkosi kaikki musiikki"! Sanoin ääneenkin jollekin, joka ihmetteli soittamattomuuttani, että "Mun sisällä ei ole yhtään musiikkia".

      En tiedä, johtuuko se mun kohdalla (ja muiden kohdalta en edes ala arvailla asiaa) siitä, että se musiikin tekeminen/suoltaminen/soittaminen vaatii liikaa ponnistusta vai siitä, että se on niin kiinteä osaa omaa Itseä, että kun Itse on rikki, se "musiikkipaikka" on rikki myös. Toisaalta, kyllähän sitä syö, nukkuu ja hengittää - ehkä se on _mun kohdalla_ sitä, että se vaatii liikaa hengen ponnistusta.

      Ja juuri tuo, mitä sanot, ettei halua edes kuunnella, koska musiikki aiheuttaa liian suuria tunteita - allekirjoitan senkin täysin. Ainoa, mitä pystyin kuuntelemaan silloin, oli yksi Kitaraa Soittavan Lähisukulaisen huutoörinäprojekti, josta en todellakaan pidä, en sitten yhtään. Se tuntui vaan fiilikseen niin kovin sopivalta.

      Poista