tiistai 23. lokakuuta 2012

Ihanasti rempallaan

Laahauduin tänään syksyn toiselle pääinstrumenttitunnille. Eilen oli ensimmäinen kitaratunti. (Ja eletään lokakuun loppua. Se yliopistosairaalan reissu Pätkän kanssa on hieman pistänyt aikatauluja uusiksi.) Ei toistaiseksi aihetta sankarilegendoihin tai eeppisiin balladeihin, mutta tästä on suunta vain ylöspäin. Nyt pystyn sentään silloin tällöin harjoittelemaan* Pätkän roikkumatta kiinni instrumenteissa.

Erästä vehjettä soitellessa on ensimmäistä kertaa Pätkän syntymän ja "Sen Kaiken" jälkeen ollut ajoittain kepeää yläpilveä, laimeahkosti intohimoistakin fiilistä. Muistin pohjamudista on alkanut ryömiä esiin outoja biisintynkiä kahdeksan vuoden takaa, joita en muistanut ikinä opetelleenikaan. Silloin, kypsällä iällä siis jo, tutustuin pääinstrumentin alalajiin, yksinkertaisempaan ja alkukantaisempaan, heti omaltani tuntuvaan. Tiet erkanivat hetkeksi, mutta kylläpä olisi hienoa, jos se alalaji - lempivehkeeni - vielä antaisikin minulle anteeksi ja alkaisi taas yhteistyöhön.**

En olisi uskonut, mutta elämä taitaa helpottaa. Ehkä pääkoppani tulee sittenkin soittokuntoon - hitaasti, mutta epävarmasti.

Mitäpä elämää se olisikaan, elleivät asiat olisi jatkuvasti vähän rempallaan.

On se vain nätti! Kuin olisi ollut kahdeksan vuotta naimisissa jonkun kanssa ja huomaisi yhtäkkiä, että sehän on paitsi hyvä tyyppi, myös ihan hyvännäköinenkin! Samaa ei voi sanoa sohvasta taustalla.


* Jonkin koulun sediltä tai tädeiltä tulleen sähköpostin mukaan meidän pitäisi harjoitella vähintään 3-4 tuntia. Sen verranhan minä harjoittelenkin! Kuukaudessa nimittäin. 
** Väsyneenä ja itsekseni (mielipuolisesti) hihitellen haluaisin lisätä tähän jotain lempivehkeistä noin ylipäätään, mutta antaa nyt olla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti