perjantai 16. marraskuuta 2012

Vaisu murahdus sairastuvalta

Mamma täällä taas, hei. Tulinpahan vain näyttäytymään, ettette luule hengen minusta lähteneen. (Ei se kyllä kaukana ole, hengittäminen on ollut tietynasteinen haaste viimeisen viikon ajan - keuhkojani nimittäin asuttaa limaetanoiden yhdyskunta).

Vaikka aivoni polkevatkin tyhjää, aion silti yrittää tänään jonkinlaista kannanottoa. Luvassa on siis taas tyhjennystä, ei positriviaa, vaikkakin todennäköisesti melko sekavin sanakääntein. No niin, nyt lähtee.

Se kun on se päivähoitoasia. Aiheesta luin viimeksi oivat kirjoitukset Liinan ja Valeäidin blogeista ja kyllä se on nyt kuulkaa niin, että minäkin koen haluavani sanoa tästä asiasta jotakin.

Sanon "murr"! Mikä siinä voi olla, että ihmiset - aikuiset? (lapsiakin jo tehtynä) - eivät voi millään uskoa sitä tosiasiaa, että ihmisillä - lapsilla - voi olla erilaisia elämäntilanteita? Mikä saa ihmisen - äidin - nostamaan totuuden torven huulilleen ja suoltavan ilmoille absoluuttista totuutta, jonka pitää pätemän universaalisti jokaikiseen taaperoon ja oleman ainoa oikea ja hyväksyttävä, se hyväätekevin hoitomuoto?

En vedä suuria linjoja, en tee ensimmäistäkään yleistystä, vaan esitän yhden ainoan esimerkin siitä, että lapsen on - aikuisten oikeesti - parempi päästä päiväkotiin oli se äiti sitten kotona tahi ei, pikkukakkosen kanssa tai ilman, työttömänä, kotiäitinä, kotona opiskelevana tai muuna turhakkeena*.

Minun mukulani on pitkästi yli kolmen ja vasta aloittanut päivähoidon, mutta uskokaa pois, jos se olisi terveydellisten syiden puolesta ollut mahdollista, se olisi aloittanut sen viimeistään kaksivuotiaana, todennäköisesti aiemminkin. Ei sen takia, että minun tilanteeni sitä vaatii vaan sen takia, että kyseinen mukelo siitä olisi hyötynyt. Se on ainoa lapsi, vietti ensimmäisen vuotensa sairaalassa 3x4 metrin kopperossa ilman muita ihmiskontakteja kuin vanhemmat, hoitajat ja lääkärit. Kaksi seuraavaa vuotta meni neljän seinän sisällä kotona jatkuvien infektioiden takia. Mikähän on, mitä arvelette, mukelon tähän elämänvaiheeseen mennessä kartuttama mallioppimisen määrä? Ei aivan huikea tai päätähuimaava.

Nyt, kuukauden päiväkodissa vietettyään, se on kehittynyt enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana kotona. Se rakastaa päiväkotipäiviä, se alkaa laulaa ja kujertaa kun auto kaartaa tarhan pihaan. Iltapäivisin, kun menen hakemaan mukeloa kotiin, siellä odottaa onnellinen tenava. Mukelon ryhmässä on upeita tarhatätejä, loistavia avustajia ja viidentoista muun tenavan verran malliopettajia**. Niitä kaikkein parhaita puhe-, fysio- ja toimintaterapeutteja. 

Kun puhutaan subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, niin minä ainakin ymmärrän asian siten, että se on nimenomaan lapsen subjektiivinen oikeus päästä kehittymään ja oppimaan taitoja ryhmässä. Riippumatta siitä, mitä kyseisen lapsen vanhemmat tekevät päivisin***. Kaikilla ei ole kahta, kolmea sisarusta kotona, joten yhteiskunnan järjestämät vertaiset tulevat kipeään tarpeeseen.

Ugh.

"Apua! Päästäkää mut ihmisten ilmoille!"


* Sarkasmia.
**Ja parasta tässä on se, että vaikka ryhmä on suuri, suurin osa päivästä vietetään pienryhmissä. Meidän päiväkoti nyt vaan on ihan paras.
*** En edes lähde puhumaan vanhempien jaksamisesta ja erilaisista elämäntilanteista, koska niiden ymmärtäminen nyt pitäisi vähintään olla itsestäänselvää.

14 kommenttia:

  1. Hei, olin kommentoimassa sinulle. Siitä tuli kuitenkin niin minuuteen menevä vastaus, että tein siitä oman blogipäivityksen omaan vanhaan talooni. Sori. Olet kuitenkin niiin oikeassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mitään "sori". Sun kirjoitus on (taas) paljon järkevämpi ja analysoivampi - ja niin oikeassa. :) Just niin kuin sanoit: kunpa jokainen saisi aidosti päättää ja valita sen omaan elämäntilanteeseen sopivimman ratkaisun ilman että joku tulee lyömään verbaalihalolla kupoliin.

      Poista
  2. Mää olen sun kanssa samaa mieltä. Itse olin kotihoidossa ensimmäiseen koulupäivään asti maaseudulla (joten ei näkynyt muita kotiympyröissä) ja kun mää menin kouluun niin sain oikeesti shokin, kun ympärillä oli yhtäkkiä lauma lapsia. Enkä mää osannut sitten niiden muiden kanssa olla. Omani mää vein päiväkotiin pariksi tunniksi jostain neljä-vuotiaasta, vaikka olinkin kotona. Mää sain kyllä perheneuvolasta jonkun suosituksen, että en ole varma olisiko sitä paikkaa muuten kotiäitinä saanut. Ihan varmasti se on kuitenkin kyllä tehnyt lapselle hyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olin kanssa enimmäkseen kotihoidossa (josta ei tietenkään ole siitäkään valittamista), mutta lämmöllä muistelen myös lyhyttä päiväkotiuraani. Muistan, että siellä oli tosi kivaa - ja se teki varmasti hyvää sosiaalisten taitojen kehittymiselle. (Sittemmin ovat ruostuneet, kuten näkyy. :))

      Mä luulen, että vaikken opiskelisi tai olisi töissä, Pätkä saisi kehva-statuksensa puolesta kuntouttavan päivähoitopaikan. Ainakin vielä kun kaikkia palveluja ei ole leikattu minimiin.

      Poista
  3. Kirjoitat vähän mutta asiaa;D
    Mä olen "ihan itte" tullu siihen tulokseen että aika monet MEISTÄ äideistä on hieman epävarmoja omasta suoriutumistaan kyseisessä tehtävässä ja mikäpäs oliskaan helpompaa kuin peiliin katsomisen ja oman epävarmuutensa syiden miettimisen sijaan syytellä muita,hemmetin helppo tapa muuten saada itselleen kunnon cheerleader-joukkia taakseen,esittipä ehdottoman mielipiteen puolesta tai vastaan,ihan sama oikeestaan mikä asia on kyseessä,kunhan se vain liittyy äitiyteen tai lapsiin:D En mä itsekään mikään varsinainen cool-mama oo ja aika usein mietin teenkö oikein mutta kenenkään toisen ratkaisuja en kyllä ala arvostella tai miettiä,omissa on ihan tarpeeksi:)Meillä oli tyttö melkein 5-vuotias kun aloitti päiväkodissa ja samalla lailla kuin itse mainitsit tuli pienessä ajassa oikea "kehityspyrähdys" mutta oli siinä opettelemistakin,tytöllä kun ei ollut minkäänlaista kokemusta esimerkiksi siitä että joku tosiaankin saattaa haluta leikkiä samalla lelulla kuin hän,yms.yms.,ei tietenkään ollut kun oli enimmäkseen aikuisten kanssa ollut...Itse ajattelin silloin ja ajattelen edelleen että se oli oikea ja oikeanaikainen ratkaisu meille mutta muilla on muulla lailla ja sillä sipuli:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joku viisas tutkija jossain totesi, että vanhemmuus ei ole ikinä ollut tällaisen paineen ja jatkuvan tarkastelun alla kuin nykyään. Ennen riitti maalaisjärki ja rakkaus, nyt vaaditaan sen kymmenet kasvatusoppaat, kantoliinat ja kestovaipat. (Yhtäkään näistä millään tavalla dissaamatta, niistä tulee vain mukava alkusointu. :D) Ihmekö tuo, jos siinä tuntee itsensä epävarmaksi. Se pitäisi vaan tajuta, että vaikka miten huutaa kurkku ja etusormi suorana, niin se ei sitä omaa vanhemmuutta pönkitä missään muussa ulottuvuudessa kuin omassa päässä.

      Se ois just hyvä kun jokainen jaksais tuon sisäistää, että oma ratkaisu itselle parhaaksi ja "muilla on muulla lailla". Piste.

      Poista
  4. Taas puhut asiaa! Hyviä pointteja myös Kirsillä tuossa yllä.

    VastaaPoista
  5. ihana kuulla että Pätkä on viihtynyt ja päiväkoti on osottautunut noin hyväksi!! Siinä on iso kivi harteilta kun voi lapsen päivähoidon aikana oikeesti rentoutua, kun tietää että siitä pidetään huolta ja se viihtyy. Mahtavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Mäkin odotin kauheita tarhanaloitusitkuja vähintään itseltäni, mutta onneksi niitä ei ole tullut. Ainakaan vielä. :)

      Poista
  6. Hirveän hyvä teksti! Paitsi siitä olen eri mieltä, kenen päiväkoti on paras, mutta ei riidellä - meidän molempien päiväkodit voi olla :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kiitos - ja tässä "paras päiväkoti"-kiistassa meidän täytyy vain olla samaa mieltä, että olemme eri mieltä. :D

      Poista