perjantai 30. maaliskuuta 2012

Romunkerääjän niksipirkka

Patologisen romunkerääjän vinkki viikonlopun kirpputorikierrosten varalta:

Jos välttämättä haluat  tarvitset vanhan, poljettavan ompelukoneen eikä asunnossasi ole tilaa sille, hanki niitä yhden sijasta kaksi ja työnnä ne yhteen ruokapöydäksi.


Heitä "tuuki" päälle ja toivo parasta. Jos hyvin menee, puolisosi ei huomaa mitään ennen kuin voit jo vastata kysymyksiin "ai nuoko, ainahan ne on siinä olleet". *)




*) Ompelukoneiden on hyvä olla pöydän sisään taitettavaa mallia. Jos liinan alla tököttää kaksi ompelukoneen kokoista muhkuraa, on olemassa riski, että puoliso alkaa epäillä jotain.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Ilahdus

Ai niin. Veikko.

Jos nyt oletetaan että on olemassa Veikko - ja oletetaan nyt huvin vuoksi niin, muuten tässä(kään) postauksessa ei ole (taaskaan) mitään järkeä - niin hyvin hiljoksiin se on täällä elellyt viime ajat. Elonmerkkejä* ei ole ollut havaittavissa, ajoittaista vienoa sikarintuoksua lukuunottamatta. Vessan ja peilikaapin ovet ovat saaneet olla ihan rauhassa, eikä mitään muukaan ole heilunut. Pitkään, pitkään aikaan.

Eräänä iltana istuskelin kaikessa rauhassa nautiskelemassa True Blood-annostani - siinä hiljaa sohvalla, ketään häiritsemättä, niin eikö yhtäkkiä ala hirvittävä mekkalointi. Jokin paukutti ja raapi meidän makuuhuoneen ovea - juuri sillä tavalla niin kuin määrätietoinen - ja kärsimätön - kissaeläin tekee ilmaistessaan vienon toivomuksen: "Ovi auki ja sassiin!" Meidän kodin jokapäiväistä äänimaailmaa siis, enkä näin ollen heti reagoinut, vaikka volyymi olikin normaalia kovemmalla. (Koska "sieltä makkarista pääsee kyllä pois toisenkin oven kautta, herra konsultti on hyvä vaan...")

Arvaatte varmaan mitä seuraavaksi tapahtui. Juu, huomasin, että molemmat kissat pötköttävät siinä silmieni alla olohuoneessa, täydessä unessa. Isäntä veteli niin ikään hirsiä, samoin Pätkä. Minun lisäkseni ei ollut hereillä ketään eläväistä.

Ja sitten kolina ja raapiminen alkoi uudestaan: Tällä kertaa Pätkän makuuhuoneen ovelta - yhtä kovalla volyymilla.

Ensin säikähdin - kaikki karvat seisoivat päässä, niskassa ja epäilemättä muuallakin, ja sydän hakkasi kahtasataa. Sitten seurasi mitä yllättävin reaktio. Ilahduin! Jess, Veikko on tullut takaisin!!**

Olisikohan minun syytä kutsua vähän useammin ihmisiä käymään? Eläviä ihmisiä, tarkoitan.


* Huonohko sanavalinta, myönnän.
** Ajattelin, että se inhaloi palkokasvin kun otettiin sen nimi pois ovesta.



P.S. Tervetuloa, kaikki uudet lukijat!

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Sokeripohjallinen

Blogger on kyllä äärimmäisen mahtava juttu. Minä olen bloggerin suhteen myöhäisherännäinen - aivan liian kauan sähläsin kirjanmerkkien, sähköpostiin tulevien päivitysten, sun muiden lukutapojen kanssa. Vaikka kaipa se toimii, mihin tottuu.

Äärimmäistä Mahtavuutta on Pätkän käydessä päivälevolle lysähtää sohvaan, napata läppäri syliin ja teekuppi käpälään ja kirjautua sisään.

Tuulestani riippuen blogien lukujärjestys vaihtelee. Joskus olen erityislapsenäitituulella ja luen vain siihen aihealueeseen liittyvät päivitykset. Muut luen myöhemmin. Sekin on bloggerissa niin äärimmäisen mahtavaa, että kaikki pysyy järjestyksessä, "laatikossa" odottamassa lukemista eikä tarvi plarata nettiä ees ja taas.

Toisina päivinä luen vain sisustusta ja käsitöitä.

Tiettyjen blogien päivitykset säästelen päivästä riippumatta aina viimeiseksi, sokeriksi pohjalle. Tämän yhden aivan vihoviimeiseksi, joka ikinen kerta.

Voisin viettää täällä kokonaisen päivän. Tai kaksi. (Käy sisään omalla vastuulla...)

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Ja palkinnon saa...

[Ajankohta: Ilta, noin kymmenen minuuttia sitten. Tapahtumapaikka:1940-luvun narisevalattiainen kerrostalokolmio, laitakaupunki. Nainen leikkelee paperilappuja keittiössä. Mies katsoo naista ihmettelevä ilme kasvoillaan].

- Mitä sä teet?
- Leikkaan arpajaislappuja.
- Miks?
- Mä järjestän blogiarvonnan.
- Kelle?
- No, niille, jotka siihen on osallistuneet.
- Miks?
- No, kun se on hauskaa.
- Ketä siihen muka on osallistunut?
- No, on siihen osallistunut ihmisiä, jotka lukee mun blogia.
- Miks?
- NO, KUN SE ON KIVAA.
[hetken hiljaisuus]
- Haluatsä toimia Onnettarena?
- Joo.



Mamman omakätisesti tuunaaman tyynynpäällisen ja sille kuuluvien kylkiäisten arvonta on nyt suoritettu isännän karvaisin pikku kätösin. (Virallinen valvoja on valitettavasti jo nukkumassa.)

Ja voittaja on:


Onneksi olkoon! Aplodeja! Kunniafanfaari!

Laitatko, Laura, osoitteesi sähköpostiin aiti.aurinkoinen (ÄT) gmail.com niin posti kiidättää sinulle varmasti jo kiihkeästi odottamasi palkinnon.

Hurjasti kiitoksia kaikille osallistuneille. Nyt se on sitten on tässäkin blogissa arvottu.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Voiko kotoiluun kuolla?

Epäilemättä voi. Eritoten, jos on leipova diabeetikko, joka leipoo erityisesti - ja paljon - silloin kun tuntee olonsa onnelliseksi omassa kodissaan ja on hyvällä tuulella. Aivan erityisen eritoten, jos on vaikutuksille altis, blogistaniassa ympäriinsä hyppelehtivä diabeetikko, joka ei voi ohittaa meheviä leivonnaisohjeita.

Niin kuin nyt esimerkiksi tätä ohjetta Talo maalla-blogissa. Näitä leivoin viime viikonloppuna* - ja näistä ruokavalioni koostui seuraavat kolme päivää. (Talo maalla-blogin Minna sanoi, ettei kyseisiä paakkelsseja voi syödä kovin montaa. Hän oli kyllä oikeassa - minäkin söin vain kymmenen, sitten ne loppuivat. Kesken.)


Epäonnekseni hyvä tuuleni jatkui koko viikon ja muffinidieetti sai jatkoa munkkidieetistä

Viihdyn tässä asunnossa vaarallisen hyvin.




*Tarkkasilmäisimmät lukijat päättelevät tästä - ja aivan oikein - että se kahden viikon reissu Pätkän kanssa meni pieleen ja tulimme maitojunalla kotiin jo ennen aikojamme. Olen yrittänyt olla asiasta hiirenhiljaa ja teeskennellä poissaolevaa, ettei esim. soitonopettajani huomaisi minun olevan taas maisemissa. Oho, paljastuin!


P.S. Tervetuloa lukijaksi, Maija!

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Superkyttä

Muistatteko meidän naapuritalon ja naapurit, joita kyttäsin aina meidän makuuhuoneen ikkunasta? Ne, jotka lähtivät livohkaan? (Ehkä niillä oli kyttäyksen lisäksi jokin muukin syy muuttoonsa. Toivottavasti.) Nyt siihen taloon on muuttanut uusi tyyppi - ja voin kertoa, että tällä kertaa minäkin jään kyttäyksessä kakkoseksi! Heppu saattaa istua puoli tuntiakin ikkunassa ja kytätä ihan häpeilemättä. Katua - ja meidän taloa. Otin siitä valokuvankin. (Kuvan julkaiseminen täällä on varmaan törkeä yksityisyyden loukkaus - hullu mamma kuvailee ihmisten ikkunoista sisään - mutta itsepä kerjäsi. Sitäpaitsi se vaikuttaa niin yksinkertaiselta, että epäilen, osaako edes kirjoittaa. Ei sellainen saa tehtyä ilmoitusta poliisille. Hahhahhaa!)

Kyttäilyhommissaan kaveri valpastuu aina erityisesti, jos jompikumpi meidän kissoistamme istuu ikkunalla tai kulkee ulkona taluttimessa. Se on taatusti jokin kissavihaaja. Olen omin silmin nähnyt, kun se kylvää outoja ruskeita kokkareita puutarhaansa - varmaan tarkoituksena myrkyttää vapaana kulkevia kissoja. Sen kanssa taloon muuttanut naisihminen sitten keräilee niitä vaivihkaa pois - minä olen kyllä nähnyt.

Muutenkin hepun käytös on välillä todella outoa. Se saattaa pelailla itsekseen palloa pihamaalla vaikka kuinka kauan. Ja lapsista se on epäilyttävän kiinnostunut - kun niitä kulkee kadulla, se huutelee perään.

Sitäpaitsi - ja tätä ette kyllä usko: Tyyppi hilluu usein siinä pihalla kaiken kansan näkösällä pukeutuneena pelkkään bandanahuiviin. Että sellainen naapuri meillä!

Herra konsultti kyttää takaisin. Tätä peliä voi pelata kaksikin.

Siinä se kyttää!

P.S. Tervetuloa lukijoiksi Regina, Salaisen puutarhan emäntä ja Mallamoija!

torstai 8. maaliskuuta 2012

Virvon arvon tuoreeks terveeks!

Olen aina halunnut järjestää blogiarpajaiset, mutta minulla ei ole koskaan aikaisemmin ollut mitään arvottavaa. Nyt huomasin, että tilanne "kaksi tyynynpäällistä, yksi oikeankokoinen tyyny" johtaa tilanteeseen "yksi ylimääräinen tyynynpäällinen". Ja yksi ylimääräinen tyynynpäällinenhän on mitä mainioin arpajaisvoitto!

(Sisällä oleva tyyny ei kuulu voittoon, ja se olisi liian hankala lähetettäväkin. Tyynynpäällisen koko on n. 45x46)

Tyynynpäällinen on omin kätösin tuunattu - rakkaudella, vaivaa ja ärräpäitä säästelemättä. Vaikeasti jäljiteltävä ekaluokkalaisen-käsityötä-muistuttava rouhea maalaisromanttinen/shabby chic look syntyi näin:

1. Tulostin vanhan vintagekuvan pellavajäljitelmälle. (Idea Tylsän Mörököllin ei-ollenkaan-tylsästä blogista). Jouduin suurentamaan kuvaa aika paljon, joten jälki on hieman epäselvä  tarkoituksella rouhea. Tämä on alkuperäinen (Kuva täältä).:


2. Ompelin kuvan aiemmin vihreäksi värjäämääni tyynynpäälliseen sekä kirjoin ähisten ja epätasaista jälkeä kiroillen, viitsimättä kuitenkaan purkaa rouheaa jälkeä tavoitellen vaaleanpunaisen raidan sen viereen. Lopuksi ompelin vielä muutaman mintunvärisen pitsikukan koristeeksi. 

Nyt on siis hyvä tilaisuus voittaa itselleen pala Äiti Aurinkoinen-blogin historiaa - Mamman (lähes) itsetekemä (lähes) käsityö! 

Arpajaisvoittoon kuuluu myös Sarah Kay-aiheinen jääkaappimagneetti, jonka myös tulostin netistä magneettipaperille itse askartelin



sekä sivupersoonani Kodinlaittajan palkintopakettiin mukaan vaatima Taikasieni-liina.



Arvontaan voivat osallistua kaikki kommentoimalla tätä postausta. Lukijoiksi kirjautuneet saavat kaksi arpaa, muut yhden. Jos et ole blogger-jäsen, keksi itsellesi nimimerkki mahdollisten anonyymien sekaantumisen välttämiseksi. Ja jos joku haluaa vielä linkittääkin arvonnan omaan blogiinsa, siitä saa vielä yhden ylimääräisen arvan.

Arvonta suoritetaan 25.3. (Olemme Pätkän kanssa muissa maisemissa seuraavat kaksi viikkoa, ja sinä aikana blogi päivittyy vähän harvempaan tahtiin.)

Hyvää naistenpäivää ja onnea arvontaan! (Nyt on jännät paikat.) 

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

K-sana

Vähän raskasaiheisempi postaus tähän väliin. (Aurinko porottaa niin komeasti, että uskaltaa luovia vähän syvemmissäkin vesissä tänään, eksymistä pelkäämättä.) Pahoittelut aihepiiristä (niin mistä aihepiiristä?) poikkeavasta paasauksesta - palaan keveämpään ruotuun heti ensi kerralla.

Anna-Kaisa julkaisi ihanassa blogissaan tämän videon ja muistutti v-sanan (ei sen v-sanan, mitä juuri nyt ajattelette) väärinkäytön välttämisestä. Video on kaunis ja liikuttava, siinä kehitysvammaisten läheiset vetoavat ihmisiin ja pyytävät heitä olemaan käyttämättä "r-word"'ia, siis "retard"- tai "retarded"-sanaa. Suomessa vastaava video voisi vedota "vammainen"-sanan käytön tarkempaan miettimiseen. Tai ehkä "keharin".

Pysähdyin miettimään. Käytän "kehari"-sanaa melkein päivittäin. Onko minulla siihen oikeus? ("Keharin" äitinä, päivittäisessä kielenkäytössä kehitysvammaisten asioista puhuvana?) Ensimmäinen reaktio on huutaa karvat pystyssä ja kitapurje heiluen, että minullahan on oikeus käyttää mitä sanaa minä haluan! Että ihminen ja konteksti määrittelee sanan sisällön ja merkityksen, ja sanan käytön kieltäminen kaikissa konteksteissa on silkkaa sensuuria. (Kuolema sensuurille! Viva Zapata! El pueblo unido jamas sera vencido ... Ja niin ees päin. Sisäinen viherpunikkini käy ylikierroksilla.)

Rauhoituttuani aloin miettiä, syyllistynkö samanlaiseen verbaalikeikarointiin ja semanttisten lillukanvarsien seassa piileskelyyn kuin suosikkipersuni Hallis, joka ei ole kuuna kullanvalkiana kirjoittanut mitään vihamielistä kenestäkään tahi lietsonut yhtään mitään ketään kohtaan koskaan - hänet on vain aina ymmärretty väärin. Koska mitä tahansa saa sanoa (mitä tahansa sanaa saa käyttää?) jos sen tekee sarkasmin ja ironian hassunhauskassa ja humoristisessa hengessä. Tai - kuten minä - halutessaan välttää hengästymistä puhuessaan "kehitysvammaisista". (Joka on aika pitkä sana, se on jokaisen myönnettävä.)

Ei näin. En halua assosioitua herra H:n kanssa missään yhteydessä, joten lopetan "kehari"-sanan käytön tähän.  (Ihan sama mitä mieltä olen henkilökohtaisesti sanojen käytön kieltämisestä.) Tämä on lupaus.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Mikäs se siinä?



Taivas varjele, mikä se tämä on?! Ei enempää eikä vähempää kuin Mamman omin pullein pikku kätösin tuunaama tyynynpäällinen! Muistatte ehkä tyynynpäällisen hämärän menneisyyden, sekä virkkausvamman, jonka se ehti aiheuttaa allekirjoittaneelle pelkällä rumuudellaan. (Ts. se oli niin ruma, että rumuuden laukaisemassa mielenhäiriössä koin tarpeelliseksi alkaa itse virkata siihen koristeeksi "jotakin kivaa".)

Ennen kuin erehdytte luulemaan, että tyynyssa näkyvä kukkakuvio on minun tekemäni, korjaan heti, että se on säälipitsiä. (Ts. pitsiä, jota minua virkkuutaidotonta säälivät sukulaiset lahjoittivat kahmalokaupalla, ilmeisesti luettuaan kyseisen postauksen).

Ennen kuin pakahdun ylpeydestä aikaansaannokseeni, kerron teille, kuinka tämä suuritöinen ja vaativa luomus syntyi:

1. Otetaan kaksi epämääräisen väristä tyynynpäällistä, muka "sammalenvihreää". Pah!

2. Värjätään pesukoneessa epämääräisen väriset (muka "sammalenvihreät", pah!) tyynynpäälliset värillä "Kaktus".

3. Ommellaan säälipitsi nyt kauniin vihreäksi muuttuneeseen tyynynpäälliseen.

Kuten tarkkasilmäisimmät katsojat havaitsivatkin, näitä tyynynpäällisiä on siis kaksi. Mitä sille toiselle tapahtuu, siitä kuulette ensi kerralla.

Yhtäältä ja toisaalta eli Hyvän mielen haaste

p i l v i t e h t a a m o n Ti antoi minulle Hyvän mielen haasteen. (Ehkä se arvasi, että Mamma tarvitsee hieman töytäisyä siihen suuntaan...) Voin kertoa, että haaste ei mennyt ollenkaan hukkaan, sillä pähkäillessäni kymmentä juuri minulle iloa tuottavaa asiaa huomasin, että näitähän riittää. Melkein aina molempi parempi. Pannahinen! Miten monessa asiassa oli niin tai näin, niin elämä ei ole sittenkään hassumpaa. (Pahoittelut edellisestä lauseesta korvamadoista kärsiville, itselleni Elämä ei ole hassumpaa aiheuttaa Risto Räppääjä-korvamadon päiviksi kerrallaan.) Hyvän mielen vaikutus alkoi välittömästi.



Nämä kymmenen asiaa saavat kohdalle sattuessaan Mammassa aikaan hyvän mielen ryöpsähdyksiä. (Järjestys satunnainen.)

Yhtäältä: Lähteminen pois, se (valheellinen) vapauden tunne ja vaihtuvat maisemat...
ja toisaalta: Paluu, aina yhtä ihana oma koti sekä Pätkän lämpimät tervetulotoivotukset.

Yhtäältä: Pienet, sievät ruotsinkieliset kyläidyllit hyvin hoidettuine pohjalaistaloineen ja kauniine pihapiireineen ...
ja toisaalta: Se, kun tienviitat muuttuvat suomenkielisiksi ja ihmisten puheeseen ilmestyy tuttu leveänrouhea "komia" klangi.


Yhtäältä: Se, kun soittotunti peruuntuu, oli syy mikä hyvänsä...
ja toisaalta: Soittaminen tuntikausia, yhdessä tuttujen ihmisten kanssa, oman mukavuusalueen musiikkia, sitä, mikä tulee selkärangasta eikä välttämättä vaadi edes hereillä olemista.

Yhtäältä: Se, kun televisiosta tulee hyviä elokuvia koko illan ...
ja toisaalta: Se, kun televisiosta ei tule yhtään mitään ja voi hyvällä omallatunnolla (=pitämättä itseään kovin outona) syventyä True Blood'in vielä katsomatta oleviin jaksoihin.

Yhtäältä: Se, että talvella saa kaivautua kodin lämpöön viikonloppuisin ilman paineita siitä, että pitäisi varsinaisesti tehdä mitään...
ja toisaalta: Se, että kohta riittää tekemistä viikonloppuisin, koska mökkikausi on pian alkamassa!!!

Tämä haaste tuottaa tehokkaasti hyvää mieltä jo pelkällä aihepiirillään, joten minä jätän sen jakamatta eteenpäin kenellekään tietylle - jaan sen sitä vastoin eteenpäin kaikille. Miettikää tekin näitä päissänne (eh-he-hee-hee) tahi blogeissanne. Mikäli jälkimmäisissä, niin vinkatkaahan minullekin. Jakakaa siinä tapauksessa myös eteenpäin.

Aurinkoista ja hyväntuulista viikonalkua kaikille!

Hyvää mieltä tuo tämäkin: Maaliskuu maata näyttää - jopa täällä! Vih-doin-kin!

P.S. Terveuloa lukijoiksi, Anu ja Paula!

torstai 1. maaliskuuta 2012

Pakkosyöttö

Jotkut ehkä muistavat/tietävät, että oikeastaan ainoa Down-lapsen kehitykseen suotuisasti vaikuttava harjoite, johon oma alhainen energiatasoni riittää, on jonkinlainen päivittäinen varhaisiän musiikkikasvatusrupsu. Ei ihan sitä ihteään, eikä varsin edes kunnon paukku, mutta sellainen vähän sinne päin, siis rupsu. (Pari lastenlaulua epävireisesti esitettynä ja jos oikein tuntee itsensä energiseksi niin vähän vielä rummun taputtelua päälle. Yleensä tyydyn laittamaan musiikkia soimaan.) Sairaala-aikana Pätkä kuunteli musiikkia ihan koko ajan. Ihan. Koko. Ajan. Välillä jopa päiväunilla, jos sairaalassa oli liikaa meteliä ja melskettä, laitteiden piippausta ja toisten lasten itkua, niin sitä yritettiin suodattaa klassisin sulosoinnuin, että uni tulisi paremmin.

Tästä oli mielettömästi hyötyä. Pätkällä oli (puheen aiemmin estäneestä henkitorviavanteesta huolimatta) aikamoinen puhuttu sanavarasto - yksittäisiä sanoja, joista (tuttu) ihminen saa selvää - jo alle kaksivuotiaana. (Tutkimuksethan ovat osoittaneet, että on havaittavissa jonkinlainen linkki musiikin ja kielen välillä ihmisen aivoissa. Älkää kysykö, mitkä tutkimukset. Tapani mukaan esitän vankkaa toisen käden tietoa faktana, enkä tingi tästä käytännöstä.)

Luulin jo välttyväni kaikenlaiselta stressiltä lapsen puhumaanoppimisen suhteen (Ja laiska minäni hurrasi sitä, ettei viittomia varmaankaan tarvitsisi hirveästi opetella.) Viime aikoina - syksystä lähtien - on tullut hirvittävää takapakkia, mikä harmittaa aivan vietävästi. Nykyinen sanavarasto kattaa perusasiat: kakka, nälkä, muumipeikko, muumipappa, nipsu. En tiedä, mistä karmaiseva taantuminen johtuu, ehkä kävelemään opettelun akuutista vaiheesta. (Down-heimon jäsenillä voi joku asia unohtua väliaikaisesti, jos jonkin toisen asian opettelu vie paljon kapasiteettia.) Ehkä siitä, että musiikkirupsut ovat viime aikoina jääneet aivan liian vähälle.

Portaiden nouseminen sujuu, puhuminen ei.

Aloitin klassisen musiikin kuunteluttamisen uudelleen tarkoituksena hieroa kielinystyröitä ja elvyttää lapsukaiseni puheenkehitystä. Mutta klasarimusapa ei enää tenavaa kiinnostakaan. Varhaisteini-ikä on selvästi koittanut, nyt pitäisi olla vain Fröbelin Palikoita, Paukkumaissia ja Herra Heinämäen lato-orkesteria. Kun YLE klassinen kilahtaa päälle, nappula nostaa kytkintä. Minä puolestani nostan volyymia niin, että varmasti kuuluu sen omaan huoneeseen asti. (Sinne se yleensä pakenee, niin kuin muutkin teini-ikäiset). Ja naapureille. Pakkosyötän kaikki klasarimusalla. Kyllä on kohta meidän talo täynnä kielellisesti lahjakkaita ihmisiä, sanokaa minun sanoneen. (Ellei poliisi puutu sitä ennen asiaan.)

P.S. Tervetuloa lukijaksi, Veera!