torstai 28. kesäkuuta 2012

Sano se kakkusin

Kaltaiseni keski-ikääntyvä diabeettinen pelimanni/perheenäiti ei usein pääse kehuskelemaan kovin vauhdikkaalla elämäntyylillä. Meikäläisen todellisuudessa sex, drugs and rock'n'roll:ia vastaa lähinnä yhdistelmä sauna, tanhu ja täytekaakku*. Ei pidä yhtään väheksyä tätä jälkimmäistä kolminaisuuttakaan - se voi kuulkaa olla aivan yhtä huumaava, ja viettelevä, ja vaarallinen! Erityisesti se täytekaakku-osio.

Tyydytän täytekaakkuhäbittiäni milloin vain suinkin voin. Tänään uhmasin jälleen parhaani mukaan meillä riehuvaa taaperoikäistä luonnonvoimaa ja kokosin alla olevan  magnum opukseni. (Työnimenä on "Kun-elämä-ojentaa-sitruunan-tee-täytekaakku". Keksin jotain runollisempaa myöhemmin.)

Pohjana on kahden munan sokerikakku, jossa on muna-sokeri-vaahdon plus jauhojen lisäksi myös voita ja maitoa - koostumus on sopivan tanakka, ei höttö. Ison sitruunan raastettu kuori leikkaa liian makeuden. 

Täytteenä ja kuorrutteena on hyydytetty vadelmahillo-kerma-tuorejuusto-mousse, jossa on mukana edellä mainitun ison sitruunan mehu. Lisäksi viipaloituja tuoreita mansikoita. Tähän mennessä kaikki hyvin, mutta...

... pursotusvaiheessa kimppuuni hyökkää takaapäin paidanhelmasta repivä herhiläinen! Keskittyminen herpaantuu ja houkuttelevan hörhelöreunuksen sijasta kakun reunaan ilmestyy kiemurteleva lihava kastemato. Se näyttää myös ehtineen munia.

Epätoivoinen pelastusyritys suklaalehdillä. Niitä tulee liikaa.

Mutta. Maku on silkkaa taivasta! Juuri sopivan makea, juuri sopivan kirpeä ja juuri sopivan raikas

Kakkuorgioiden perusteena on tällä kertaa se, että rakas isi-aviomies-isäntä täyttää tänään vuosia. Samoin tekee myös rakas isinkaksossisko-käly-kummitäti, jolla - jonkin käsittämättömän sattuman kautta - on myös syntymäpäivä tänään! Hurrrrrrjasti onnea molemmille! 

Huomenna jätän aamusokerit mittaamatta.

*Lausutaan eteläpohjanmaaksi "täytekaakku". Ei täytekkaakku, niin kuin maakunnan ulkopuolelta tulleet virheellisesti tekevät. Koo ei kahdennu e:n jälkeen. Nyt tiedätte tämänkin.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Myrskyn silmässä

Nyt eletään kuin myrskyn silmässä, mitään ei tapahdu, ainoaltakaan rintamalta ei ole juuri mitään raportoitavaa. Hyvä kun jaksan pukeutua joltensakin säädyllisesti päivittäin ja hyvä kun ehdin käydä vessassa. Pätkä on siirtynyt kehitysvaiheeseen, jossa jonkun aikuisen (lue: minun) on oltava hengittämässä niskaan koko sen hereilläoloajan, tai seuraa katastrofeja ja luonnonmullistuksia. Toisin sanoen, se kävelee - ja ylettyy aivan liian korkealle. Fiksumpi ihminen varustaisi kotinsa tässä vaiheessa kaikenlaisilla turvahärpäkkeillä. (Fiksu, ja tietenkin sellainen ihminen, joka tietää, mistä niitä härpäkkeitä saa.)

Sisustusrintamalta kuitenkin sen verran, että löysin huutsikasta maailman upeimman (=vihreimmän) verhokankaan. Niin upean, että jos joskus saan kutsun linnanjuhliin, teen heti scarlett-o'harat ja verhoilen itseni vihreällä verhokankaalla. Verhot tulevat olohuoneeseen ja ensimmäinen sauma on jo ommeltu. (Kankaan hankin vasta noin kolme viikkoa sitten). Kuulette asiasta lisää, kun loputkin valmistuvat.



keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Rivien välissä

Tähän kohtaan se Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan lausahdus.

Pätkä osoittaa paheksuntaa yksivuotiaana.


Käytiin Pätkän kanssa hiekkalaatikolla - ehkä muistatte hiekkalaatikkofobiani - tässä päivänä muutamana. Yritin erheellisesti vastoin tapojani olla sosiaalinen ja änkesin läskini hiekkalaatikon reunalle toisen, paaaaaaaljon nuoremman, mannekiinia muistuttavan äityliinin seuraksi. Ylpeänä katselin juuri kävelemään oppineen* lapseni muutamaa vaappuvaa askelta ja sujuvaa konttausta. Toisen äidin kysyessä lapsukaiseni ikää, ilmoitin rehvakkaasti ipanan olevan jo kolme vuotta. Muodikkaalla mutsilla löi tyhjää, sen näki katseesta. Hän katsoi pilttiäni uudemman kerran ja huolellisesti käännettyjen suortuvien alla tehtiin silminnähden ankaraa aivotyötä, jonka tulokset jäivät minulle hieman epäselviksi. Keskustelu nimittäin loppui siihen, hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa minulle.

Minulla on paha tapa lukea rivien väliin asioita silloinkin kun siellä ei ole paljon tilaa. Tässä tilanteessa, jossa viimeinen rivi jäi kokonaan tulematta, sinne mahtuu vaikka mitä.

Esimerkiksi:

"Iik, kehitysvammainen lapsi, tarttuukohan se, äkkiä pois!!" tai
"Miten tuo kehtaa tuoda tuollaisen tänne?" tai
"Mitä tässäkin tilanteessa nyt sitten pitäisi sanoa? Tuo nainen on varmasti hyvin, hyvin onneton ihminen" tai
"Minua kiinnostaisi tietää, miksei tuo tenava kävele tuon paremmin, mutten millään kehtaa kysyä".

Tai mitä tahansa muuta. Emme saa koskaan tietää.

Vikaa on minussakin, en jatkanut keskustelua kysymällä "Entäs sinun lapsesi?" tai kommentoimalla muodikkaasti puetun lapsukaisen asukokonaisuutta, mutta suoraan sanottuna potutti sen verran, että päätin antaa nuoren rouvan muhia omassa kiusaantuneessa liemessään. Noin parin minuutin kuluttua hän poistuikin takavasemmalle lapsineen.

Jokin aika sitten muutamassa blogissa neuvottiin, miten suhtautua esim. adoptoituihin lapsiin tai keskoslapsiin. (Pahoittelen, ettei linkkejä tule juuri nyt, koska luen niin paljon - liikaa - blogeja, enkä tarkalleen muista missä nimenomaisissa blogeissa tätä keskustelua käytiin. Huutakaa hep, jos tunnistatte itsenne.) Minulle on aivan sama, miten minuun ja downiaiseeni suhtaudutaan - mutta suhtautukaa nyt Herran jumala jotenkin! Ja ilmaiskaa se.

Koska jos vastuu jää minulle, niin sinne rivien väliin ei lueta mitään kaunista. Nih.

* Olen päättänyt, että nyt se "osaa kävellä". Se tekee sitä vähikseen jo kengät jalassa ulkonakin, vaikka tupsahduksia tapahtuukin koko ajan.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Versatiili blogeroitsija

Ihanalle Lauralle kiitos tunnustuksesta! (Ja pahoittelut, että saan aikaiseksi palata aiheeseen vasta nyt.)

Nyt täytyy kyllä sanoa yhtään turhia kehuskelematta, että tämä tunnustus tuli aivan oikeaan osoitteeseen. "Versatile":han tarkoittaa monipuolinen, mukautuva, muuttuvainen, monikäyttöinen, ja vaihteleva (sanakirja.org). Mikä olisikaan osuvampi lätkä blogiin, jonka pääasiallinen aihepiiri on yhä, yli vuoden jälkeen arvoitus ja mysteeri jopa blogin kirjoittajallekin? Tämän versatiilimpaa saa kyllä hakea! Eikä välttämättä edes löydä!

Tunnustuksen säännöt menevät näin:
Kiitä bloggaajaa, jolta sait tunnustuksen. (Tehty).
Lisää The Versatile Blogger Award-kuva postaukseesi. (Tuossa se on alla.)
Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäsi. (Jos vähän odotat.)
Nimeä 15 bloggaajaa ja kerro heille tunnustuksesta. (No, en minäkään taida niin montaa kyllä.)


1. Minulla on vakava hiekkalaatikkofobia. En keksi ikinä mitään puhuttavaa toisille äideille, en vaikka kuinka yritän, kaikki yritykset päättyvät väkinäiseen mutinaan ja vaivautuneeseen painon vaihteluun jalalta toiselle. En osaa puhua äitijuttuja. Olen äijä, ukkeli, setä ja papparainen äidin vaatteissa. Miksei ukkeleita näy hiekkalaatikoilla? (Lapsen kanssa, tietenkin, muutenhan se nyt olisikin vähän epäilyttävää.)

2. Edellisestä poiketen, elokuvamakuni on sitten 13-vuotiaan varhaisteini-ikäisen pojan. Elokuvia ahkerasti katsovat lähisukulaiseni kuvailevat äärimmäisen korneja ja mahtipontisia mäiskintäpätkiä määreellä "mamma-varmasti-tykkäisi-siitä." (Määre ei ole positiivinen.) Tiedostan asian, mutten aio kehittää makuani. Tässä iässä ei enää tarvitse.

3. Edelliseen viitaten, uskon saavuttaneeni tietynlaisen kypsyysasteen - en jaksa, viitsi tai edes koe tarpeelliseksi pitää enää minkäänlaista roolipeliä tai näytöstä elämässäni. En esitä fiksumpaa enkä tyhmempää kuin olen. En kohteliaampaa enkä hävyttömämpää, en ahkerampaa enkä laiskempaa. En reippaampaa, en iloisempaa enkä surullisempaa. Mitä näkyy, sitä tulee.

4. Ja kun nyt ollaan näin tyhjennys-avoimuus-linjalla, niin kerron senkin, että Pätkäähän "tehtiin" kymmenen vuotta. (Siinä vaiheessa kun se vihdoin päätti tulla, yritys oli tosin lopetettu jo aikoja sitten.) Olimme jo käyneet ensimmäistä kertaa adoptioneuvonnassakin, vedin siellä oikein kunnon alkuraskauden hysteeriset hormoonivollotukset. (En tiennyt vielä olevani raskaana.) Jostain syystä täti kuulosti helpottuneelta, kun sitten kerroin puhelimessa tilastani ja ettemme tulisikaan heidän asiakkaikseen. Pitiköhän se minua jotenkin tasapainottomana? (Mitä???!! Minuako???!!!!)

5. Ja yhä jatketaan samalla linjalla: Pätkän sairaalavuosi, läheltä-piti-tilanteet sekä jatkuvat isommat ja pienemmät "töllön työt" tekivät minut aavistuksen kyyniseksi lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa kohtaan - ja ennen kaikkea tiedonkulua kohtaan em. ihmisten sekä eri sairaaloiden välillä. Luottamuksen rakentaminen on edelleen käynnissä. Haluaisin palavasti pystyä luottamaan jälleen alan asiantuntijoiden alansa asiantuntijuuteen, mutta se ei tunnu täysin onnistuvan. 

6. Kevyempiin aiheisiin: Olen huomannut, että meidän huushollissa on mahdotonta kuunnella musiikkia rauhassa. Siitä pitää huolen kaksi musiikkinautinnon turmelijaa, toinen pitkä ja toinen Pätkä. Pitkän mielestä ainoa sovelias taustaääni arkielämälle on Urheiluruutu tai lentoturmatutkintadokumentit, Pätkän mielestä Teletapit tai lastenlaulut. Tai oma ääni, täydellä volyymillä. Musiikin kuunteluyritykset katkeavat poikkeuksetta johonkin näistä äänistä. En liioitellut kun aiemmin kerroin, etten juuri ikinä pysty kuuntelemaan kokonaista levyä loppuun. Ostin suurin toivein kolmen CD:n paketin gregoriaanista kirkkolaulua, pidän siitä kovasti( ja se rauhoittaa hermojani). Tämä tapahtui noin viikko sitten. Ensimmäisellä levyllä on 21 raitaa. Olen viikossa päässyt kyseisen levyn raitaan numero 18.

7. Muistatteko kun tein uuden vuoden lupauksen ja sanoin pudottavani 20 kg? Joo, ei tule onnistumaan, ei tänä vuonna. En pysty laihduttamaan ja toimimaan 24 h sairaanhoitajana samaan aikaan - vaikka tiedän kyllä sairaanhoitajienkin laihduttavan tämän tästä. Olen saamaton ihminen. Positiivista tässä on, että ensi vuodeksi ei tarvitse keksiä uutta uuden vuoden lupausta vaan voi käyttää tätä tältä vuodelta käyttämättä (täyttämättä) jäänyttä.

Siinäpä tyhjennys, toivottavasti ei tullut liikaa informaatiota. 

Minä jaan tämän puolestani eteenpäin aina yhtä versatiilille Vinkeälle Väkkyrälle. (Ellei tämä ole jo sinne matkannut.)









tiistai 5. kesäkuuta 2012

Viihdyttäjä

Haluatteko kuulla jälleen yhden potentiaalisesti aavemaisen jutun meidän kämpästä? Ei se mitään, kerron silti, koska ei täällä mitään muutakaan ole tapahtunut.

Pätkähän on perustyytyväinen tenava, ei turhia kitise - mutta ei se myöskään mikään tyhjännauraja ole. Kunnon kikatukset siitä lähtee vain kunnon aiheesta ja aina jonkun toisen ihmisen laukaisemana. (Paras tässä hommassa on ehdottomasti Kolmevuotias Sukulaispoika, joka saa neidin tikahduksiin ihan vain juoksemalla ympyrää.) Itsekseen se ei ikinä ole hörötellyt. (Paitsi tv-ohjelmille.)

No, eilen laitoin sen taas "päiväunille" - joita se ei nuku, lepäilee vaan sängyssä jonkin aikaa - yksikseen omaan huoneeseensa. (Sinne, jossa tuoksahtelee välillä sikari ja jonka ovi piti raapivaa ääntä tässä joskus muinoin.) Ensin kuului normaalia ähinää ja touhuamista ynnä itsekseen höpöttelyä - kunnes tuli äkkiä hiljaista. Sitten alkoi kikatus. Juuri sellainen kikatus, mikä on osoitettu jollekin ihmiselle, joka tekee jotakin äärimmäisen hassua. (Esim. juoksee ympyrää.) Sellainen kikatus, jota ipanasta ei sen yksin ollessa lähde.

Ihan niin kuin sillä olisi ollut seuraa siellä. En tosin uskaltanut mennä katsomaan.