keskiviikko 22. elokuuta 2012

Syysahdistus ja lohtua siihen

Havahduin siihen, että tätä kuuta on enää viikko jäljellä ja koulun kanssa olisi selvitettävä kaikenlaista sotkua ennen seuraavaa. Pedagogisista opinnoista vastaava instanssi pitäisi saada vakuutettua hyväksymään koottuja selityksiä jo kertaalleen sovituista asioista. Plääh ja huokaus. Kitaransoittotaitokaan ei ole edistynyt kesän aikana, vaikka ope lainasi ystävällisesti lisämateriaalia sitä tarkoitusta varten. (Enter Sandman-projektikin jumittaa edelleen siinä modulaatiokohdassa.) Lisäksi postissa tulleessa läsnäolotodistuksessa oli tylysti merkitty jäljellä olevaksi opiskeluajaksi 1.9.-31.12.2012. Opiskeluaikani on siis loppumassa! Saakohan sitä jostain lisää? Entä motivaatiota ja keskittymiskykyä? Mitäs jos ihminen haluaa vain hiissailla kotinurkissa, hoitaa lastansa ja kotoilla? Onks pakko jos ei taho?

No, lohdutuksena itselleni löysin kuitenkin onneksi tällaisen söpöisen tarjottimen, muutenhan tässä jo vaipuisikin synkkyyteen. SPR kirppiseltä ja investoida piti kokonainen euro. Vaarallinen hankinta, koska tuonhan täytyy nyt koko ajan olla keittiössä esillä eikä sitä tyhjänä voi pitää, tietenkään - siinä pitää olla suklaakonvehteja. Tai keksejä. Englanninlakuja nyt vähintäänkin. Ehkä pakollinen itsensä siirtäminen pois tarjottimen välittömästä läheisyydestä - vaikka sitten sinne kouluun - on sittenkin ihmiselle hyväksi.

Kesän aikana haaviin on muuten osunut myös tavallista enemmän ja tavallista parempia Sarah Kay-löytöjä. Niistä enemmän ehkä ensi kerralla.






tiistai 7. elokuuta 2012

Päästävedettävä

Tässä blogissa ei ikinä näe kuvia Pätkän huoneesta ja siihen on hyvä syy: Huone näyttää aina siltä, että siellä on juuri meneillään Lopunaikojen Suuri Taistelu, jonka osapuolet ovat tällä hetkellä vain hetken jossain tauolla nauttimassa virvokkeita.

Nyt tulee kuitenkin tiukka rajaus Pätkän uudesta sängystä. (Pahoittelut tavallistakin huonommasta kuvanlaadusta.) Kukin voi olla evoluutioteoriasta tahollaan kaikenlaista mieltä, mutta kyllä tämä minun ja isännän geeniyhdistelmästä syntynyt jälkeläinen ainakin on apinan huonetta ja sukua. Paitsi että se on jo ajat kavunnut pois pinnasängystään, se alkoi viime viikolla myös kiivetä takaisin sinne - arveluttavaa ja vaarallisen näköistä tyyliä soveltaen. Isojen lasten sängyn hankkiminen tuli siis viimein väistämättä eteen. Onneksi kummitädiltäni löytyi lainaan tällainen aarre.

Kun sanon "uusi sänky", liioittelen hieman - sänky on noin  satavuotias päästävedettävä, jonka on tehnyt isoisoisoisäni (rippi?)lahjaksi isoisoäidilleni. Sängyssä on käsittämättömän upeat sorvaukset. En tiedä, onko miekkonen ollut jonkinlainen puuseppä, maatalon isäntä joka tapauksessa. (Miksi, miksi, oi miksi kädentaidot eivät ole periytyneet minulle saakka?)



Nykyajassa sänkyä on hartiavoimin kunnostanut kummitätini, joka poisti siitä kaksi kerrosta huonokuntoista maalia. Vanhan puun väri on kaunis. Lisäksi sänky narisee pikantisti keijukaismaisen pienokaiseni pyöriskellessä unissaan. (Pidän tätä toistaiseksi viehättävänä ominaisuutena). Pätkä on sängystä aivan ihastuksissaan - Mammasta nyt puhumattakaan. Olisipa minullakin ollut tenavana tuollainen sänky!








maanantai 6. elokuuta 2012

Henkilökohtaasia asioota

On se muuten kumma, mitä sitä pitää "henkilökohtaisena asiana". Minä kerron täällä - ja kaikkialla muuallakin - auliisti lähes kaikesta päivän pöperöstä viimeisimpiin v...tutuksen aiheisiin, mutten esimerkiksi voi kirjoittaa auki pääinstrumentin nimeä. Että sekö se on, mistä te minut tunnistatte, se äärimmäinen salaisuus?* Se tuntuu niin henkilökohtaiselta asialta, vähän niin kuin näyttäisi oman naaman blogissa. Outoa. Eihän se ole sen kummempi asia, kuin sanoisi, mitä autoa ajaa tai mitä tupakkaa polttaa. Paitsi, että on.

Ilmeisesti se on niin minua, että siitä ei voi ikinä käydä tilittämään.

Ai, mistäkö tämä tuli mieleen? No, siitä kun luin Äidin blogista voimaannuttavasta valokuvauksesta (mielenkiintoinen kirjoitus, kannattaa tutustua). Ja siitä harhaili ajatus omaan omimpaan juttuun, eli soittamiseen. Josta ei muuten ollut kakankaan apua silloin kun Pätkällä oli rankat ajat ja itse olin hermoraunio. Päinvastoin, soittaminen tuntui suorastaan vastenmieliseltä, pelkäsin, että jos päästän äänenkään instrumentista, sieltä alkaa vuotaa joko a) sellaista pastaa, ettei sitä kuuntele kukaan tai b) sellaista vuodatusta ja ruikutusta, ettei sitä kuuntele kukaan - kaikkein vähiten minä itse. Pelkkä ajatus soittamisesta sai aikaan lähes fyysisen pahoinvoinnin.** Vasta pikkuhiljaa, elämän muidenkin osa-alueiden normalisoituessa vähitellen, aloin olla kykeneväinen edes jonkinasteiseen vaatimattomaan soitteluun silloin tällöin.

Ja näistä muisteloista harhaili ajatus edelleen musiikkiterapiaan - siinä kontekstissa, kun sitä käytetään jostain "toipumiseen". Että voiko sitä käyttää, jos musiikki on jotain, mitä ihminen muutenkin tekee normaalissa arkielämässään? Mitäs jos se alue ei toimi ihmisessä sen kummemmin kuin suu-sanallinen ilmaisukaan? Pitäisikö silloin odottaa, että ihminen on jollain muulla konstilla päässyt eheytymään sen verran, ettei ole aivan vereslihalla - siihen pisteeseen, jossa pystyy jo puhumaankin asioista? Jos terapia toimii viemällä ajatukset pois kriisitilanteesta, auttaako se silloin, jos oma kykenemättömyys soittaa on osa (vaikkakin suorastaan mikroskooppinen osa) kriisiä? Mitä jos jossain takaraivossaan nakuttaa ääni, joka sanoo: "Sinä olet rikki. Sinä olet rampa. Sinusta ei ole enää koskaan mihinkään."

Mutta sitten mieleni harharetket johtivat taas sellaisiin ihmisiin, jotka kriisissä uppoutuvat täysin, suorastaan pakenevat vallitsevaa todellisuutta siihen luovuuden alueeseen, mikä on heidän omintaan - kuvataiteisiin, musiikkiin, kirjoittamiseen, käsitöihin, tanssimiseen. Ehkä minun kohdallani kaikki johtuu vain siitä, etten ole taiteilija, paremminkin duunari. Ehkä musiikki ei tule minusta luonnostaan vaan vaatii jotakin sellaista panostusta, johon en kriisitilanteessa kykene.*** Kriisitilanteissa minä ilmaisen itseäni syömällä ja lihomalla hämmästyttävästi. (Taito sekin toki.)

Höh, taas vuodin. Pitää ilmeisesti perustaa sitten erillinen vuodatusblogi, jos tämä suuntaus vielä kauankin jatkuu.

* Ja varsinkin, kun ei kuulu edes oman marginaaligenren "julkimoihin" kyseisessä instrumentissa vaan ruohonjuuritason - ehkä jopa alkiotason - pieniin puurtajiin.
** Jaksan edelleen ihmetellä, miten olen päässyt tähän pisteeseen. Edelleenkään en jaksa tehdä  murto-osaa Pätkää edeltäneestä panostuksesta, mutta pystyn jo jotenkin toimimaan tälläkin elämän osa-alueella.
*** "Ehkä?" Ha-ha-ha-ha-ha-ha-ha! "EHKÄ??"



keskiviikko 1. elokuuta 2012

Jurottavat esteetikot

Vaikka kävin täällä joskus syntymässä, ei tämä ole koskaan ollut minulle kotikaupunki. Se heimo, joka tätä asuttaa, ei ole minun. Muualla kasvaneena en istu tänne, en osaa puhua näiden kieltä (kumpaakaan), en osaa lukea vihjeitä, lähden keskusteluissa väärään suuntaan, eksyn umpikujiin. Minusta nämä ovat kyräileviä jurottajia, jotka eivät ikinä saa sanottua asioita suoraan. (Mikä siinä voi olla niin halkatun vaikeaa??)  Näiden mielestä minä - ja meikäläiset - ovat itseään täynnä olevia kehuskelijoita. Se, mitä ne eivät tiedä, eivätkä ehkä koskaan ymmärrä, on se, että minun - ja meikäläisten - puhuessa vastuu siirtyy kuulijalle. Ne eivät huomaa kieltä poskessa, vaikka se melkein poikkeuksetta sinne päin osoittaakin.

Mutta tällaisena päivänä, elokuun ensimmäisenä, kun aurinko paistaa sopivasti ja tuulee etelästä, kun lapsen terveys sallii taas kävelyt, pitkätkin - tällaisena päivänä en haluaisi asua missään muualla! Tämä heimo - kyräilijöiden ja jurottajien - on nimittäin esteetikkoja vailla vertaansa. Sittenkin minun kaltaisiani, romuromantikkoja, haalijoita, vanhaa rojua rakastavia, oudokkeita. Tällaisena päivänä minä kuulun tänne. Tällaisena päivänä täällä on välillä niin nättiä, että vähän itkettää. (Tai sitten ne ovat taas ne halvatun hormoonit...)