perjantai 30. marraskuuta 2012

Tahroja paperilla

Keittiön kaappien edellisen postaukseni "paperiovet" saivat vielä koristeekseen netistä löytynyttä vanhahtavaa joulukuvamateriaalia, jota tulostin paperille. Minä sitten tykkään paperista. Päässäni pyöri myös ajatus jonkinlaisen paperikuusen kyhäämisestä keittiön vapaahkolle* seinälle, mutta päätin, että elämme jo nyt melko paperisessa todellisuudessa ja ehkä liika on kuitenkin liikaa. Kohta on olo kuin Liisalla Ihmemaassa, ei tiedä mikä on aitoa, mikä paperia.


Keittiön kaapinovien paperipinnassa on tietysti se ongelma, että niiden puhdistaminen on hankalaa, ellei mahdotonta. Tähänkin minulla on ratkaisu - en puhdista niitä. Jos paperit tahraantuvat liikaa omalle mielenrauhalle**, ne voi vaihtaa ja saa taas leikata, silputa ja sommitella sydämensä kyllyydestä.

Nyt menen itse tahrimaan (nuotti)paperia, mutta sitä ennen kerron vielä, että sain ihanat tunnustukset Kikiltä ja Eliisalta. Näihin palaan aivan lähimmässä tulevaisuudessa.

Tässä linkki Keltainen talo rannalla-sisustusblogiin, postaukseen, jossa on paperisiakin sisustusideoita jouluksi, myös sellainen paperikuusi. (Ihan alhaalla, Elle Interiör-lehdestä.)

* Keittiömmehän vastaa kooltaan fanipalaa, joten kokonaista vapaata seinää sieltä ei löydy.
** Itselleni ei ole näin vielä käynyt - mielenrauhani sietää hyvin tahroja paperilla.



torstai 22. marraskuuta 2012

Hukassa

Universumin hallitsevat voimat sabotoivat opiskelumenestystäni. Vai mitä sanotte seuraavasta?

- Yritin kirjautua oppimisympäristöön (alustaan? jutskaan? Täti ei nyt oikein hallitse näitä nykyajan opiskelutermejä.), mutta tunnukseni ovat hukassa.
- Yritin tilata uudet tunnukset, mutta niitä jakava henkilö on hukassa.
- Yritin henkilön löytymistä odotellessani tehdä sovituksia opintoihin kuuluvaan sovituskonserttiin, mutta nuottipaperi on hukassa.
- Yritin tulostaa netistä tyhjää nuottipaperia, mutta muste on hukassa.
- Yritin edes skannata nuotteja koneelle palatakseni niihin myöhemmin, mutta skannerin toimintakyky on hukassa.

Lisäksi en osaa lukea yhden sovittamani* kappaleen nimeä että voisin edes kirjoittaa sen konsertin ohjelmaan - jostainhan sitä täytyy aloittaa - koska kyrillisten kirjainten lukutaito on hukassa.**

Olen hukassa.


* Tai enhän minä sitä vielä ole sovittanut. (Ks. edellä).
** Apua? Joku? Kuka vaan?



perjantai 16. marraskuuta 2012

Vaisu murahdus sairastuvalta

Mamma täällä taas, hei. Tulinpahan vain näyttäytymään, ettette luule hengen minusta lähteneen. (Ei se kyllä kaukana ole, hengittäminen on ollut tietynasteinen haaste viimeisen viikon ajan - keuhkojani nimittäin asuttaa limaetanoiden yhdyskunta).

Vaikka aivoni polkevatkin tyhjää, aion silti yrittää tänään jonkinlaista kannanottoa. Luvassa on siis taas tyhjennystä, ei positriviaa, vaikkakin todennäköisesti melko sekavin sanakääntein. No niin, nyt lähtee.

Se kun on se päivähoitoasia. Aiheesta luin viimeksi oivat kirjoitukset Liinan ja Valeäidin blogeista ja kyllä se on nyt kuulkaa niin, että minäkin koen haluavani sanoa tästä asiasta jotakin.

Sanon "murr"! Mikä siinä voi olla, että ihmiset - aikuiset? (lapsiakin jo tehtynä) - eivät voi millään uskoa sitä tosiasiaa, että ihmisillä - lapsilla - voi olla erilaisia elämäntilanteita? Mikä saa ihmisen - äidin - nostamaan totuuden torven huulilleen ja suoltavan ilmoille absoluuttista totuutta, jonka pitää pätemän universaalisti jokaikiseen taaperoon ja oleman ainoa oikea ja hyväksyttävä, se hyväätekevin hoitomuoto?

En vedä suuria linjoja, en tee ensimmäistäkään yleistystä, vaan esitän yhden ainoan esimerkin siitä, että lapsen on - aikuisten oikeesti - parempi päästä päiväkotiin oli se äiti sitten kotona tahi ei, pikkukakkosen kanssa tai ilman, työttömänä, kotiäitinä, kotona opiskelevana tai muuna turhakkeena*.

Minun mukulani on pitkästi yli kolmen ja vasta aloittanut päivähoidon, mutta uskokaa pois, jos se olisi terveydellisten syiden puolesta ollut mahdollista, se olisi aloittanut sen viimeistään kaksivuotiaana, todennäköisesti aiemminkin. Ei sen takia, että minun tilanteeni sitä vaatii vaan sen takia, että kyseinen mukelo siitä olisi hyötynyt. Se on ainoa lapsi, vietti ensimmäisen vuotensa sairaalassa 3x4 metrin kopperossa ilman muita ihmiskontakteja kuin vanhemmat, hoitajat ja lääkärit. Kaksi seuraavaa vuotta meni neljän seinän sisällä kotona jatkuvien infektioiden takia. Mikähän on, mitä arvelette, mukelon tähän elämänvaiheeseen mennessä kartuttama mallioppimisen määrä? Ei aivan huikea tai päätähuimaava.

Nyt, kuukauden päiväkodissa vietettyään, se on kehittynyt enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana kotona. Se rakastaa päiväkotipäiviä, se alkaa laulaa ja kujertaa kun auto kaartaa tarhan pihaan. Iltapäivisin, kun menen hakemaan mukeloa kotiin, siellä odottaa onnellinen tenava. Mukelon ryhmässä on upeita tarhatätejä, loistavia avustajia ja viidentoista muun tenavan verran malliopettajia**. Niitä kaikkein parhaita puhe-, fysio- ja toimintaterapeutteja. 

Kun puhutaan subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, niin minä ainakin ymmärrän asian siten, että se on nimenomaan lapsen subjektiivinen oikeus päästä kehittymään ja oppimaan taitoja ryhmässä. Riippumatta siitä, mitä kyseisen lapsen vanhemmat tekevät päivisin***. Kaikilla ei ole kahta, kolmea sisarusta kotona, joten yhteiskunnan järjestämät vertaiset tulevat kipeään tarpeeseen.

Ugh.

"Apua! Päästäkää mut ihmisten ilmoille!"


* Sarkasmia.
**Ja parasta tässä on se, että vaikka ryhmä on suuri, suurin osa päivästä vietetään pienryhmissä. Meidän päiväkoti nyt vaan on ihan paras.
*** En edes lähde puhumaan vanhempien jaksamisesta ja erilaisista elämäntilanteista, koska niiden ymmärtäminen nyt pitäisi vähintään olla itsestäänselvää.