torstai 7. marraskuuta 2013

Movember

Se on nyt Movember, rakkaat lukijani! (Jos teitä siellä vielä jossain on...)

EmmyAurora heitti minulle haasteen ja minä puolestani haastan teidät, rakkaat lukijani (jos teitä siellä vielä jossain on), osallistua Mammalaakson MO MAMAS-haasteeseen.

Haasteeseen osallistutaan näin:

1) Julkaise blogissasi villiäkin villimpi tai maltillisen tahdikas Movember-kuva (aihe vapaa, mutta viikset on löydyttävä) ja lyhyt kuvaus siitä, miksi haluat kannattaa juuri miesten terveyden edistämiseen keskittyvää hyväntekeväisyyskampanjaa.

2) haasta blogisi lukijat osallistumaan Mo Mamas-haasteeseen

3) jaa linkki postaukseesi Mammalaakson tarinoita FB-sivulla tai Mo Mama's Mo Space-sivulla. Haasteeseen osallistuneet postaukset linkitetään Mammalaakson sivulle.

4) halutessassi liity joukkueeseen ja/tai lahjoita Mo Mama's Mo Space-sivulla!

Mikäli et kirjoita blogia, mene suoraan kohtaan neljä kulkematta aloitusruudun kautta.

Itse haluan ehdottomasti osallistua kampanjaan, koska miesten terveyden edistäminen edistää myös meidän miesten kanssa elävien naisihmisten hyvinvointia. Meidän perheessähän akkavalta muuttuu tasavallaksi viimeistään tammikuun puolessa välissä, joten siinäkin mielessä miehenpuolten terveys on entistä lähempänä sydäntäni.

Tässä on minun äärimmäisen kuumottava Movember-kuvani.


(Lainasin kuvassa näkyvät viikset isoisoisältäni Antti Jalmarilta)



sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Mikä meitä yhdistää

Tämä kirjoitus osallistuu Ainekirjoituksen toiseen osaan. Kysymyshän on Liinan lanseeraamasta ja Leopardikuningattaren (arvan valitsemana) jatkamasta kirjoitushaasteesta, jossa bloggaajat kirjoittavat yhteisestä aiheesta kuin koulun äikäntunnilla konsanaan. Omalla kohdallani tämä tulee kuin taivaanlahjana, koska elämäntilanteestani johtuen on todella vaikea saada käännettyä päänsä ruuveja niin, että ulos tulisi jotain muutakin kuin hormonihuuruista raskauslöpinää. Ehkä olette huomanneetkin jo tämän. 

Leopardikuningatar ohjasi otsikonkäsittelyä hieman parisuhteen suuntaan, mutta se on kohdallani turhan henkilökohtainen aihe. (Sellaisiakin siis on, mikä voi tulla yllätyksenä monelle lukijalle.) Muistakin ihmissuhteista sai kirjoittaa. Tässä niistä muista.






Jo yli kymmenen vuoden ajan olen elänyt jonkinlaisessa aikavääristymässä. Kaikki alkoi siitä, kun menin töihin erääseen kulttuurialan yritykseen, jossa työntekijöiden keski-ikä oli yli viisitoista vuotta omaa ikääni korkeampi. Meitä "nuorison edustajia" (kolmekymppisiä tahi alle) oli talossa yhden käden sormin. Olin juuri muuttanut paikkakunnalle ja ihmissuhdeverkostoni muodostui varsinkin alkuun lähinnä työkavereistani. Sitten myös työkavereideni ystävistä. Ja sitten myös näiden ystävistä.

Vietin suuren osan vapaa-ajastani viisikymppisten muusikoiden, säveltäjien, kädentaitajien, opettajien kanssa. Tunsin olevani kuin pikkusisko, joka on hyväksytty mukaan suuresti ihailemiensa vanhempien sisarusten leikkeihin ja olin onnesta soikeana. Ne olivat älykkäitä ja viehättävällä tavalla sarkastisia, tunsivat aina vain lisää lahjakkaita ihmisiä ja keskustelivat ylevästi mistä tahansa musiikkiin liittyvästä. (Niiden kanssa sai väittelyn aikaiseksi vaikkapa vain Star Warsin Darth Vader-teemasta, "Imperial Marchista". Minä pidän väittelyistä.) Vuosien kuluessa en edes enää huomannut, että lähes kaikki ystäväni olivat minua viisitoista-kaksikymmentä vuotta vanhempia.

Sitten päätin itse vielä vanhoilla päivilläni vaihtaa alaa ja pyrin opiskelemaan musiikkia. Aikavääristymäni kellahti toiseen äärilaitaan. Olin keski-ikää lähestyvä täti keskellä parikymppisiä muusikon- ja musiikinopettajanalkuja. Tunsin itseni naurettavaksi. Tätä kesti kuitenkin korkeintaan pari kuukautta, sitten huomasin käkättäväni samoille idioottimaisuuksille kuin kummilasteni ikäiset opiskelutoverini. Viihdyin koulussa erinomaisesti, tunsin olevani kaikkien kanssa "samalla aaltopituudella". (En tosin tiedä, oliko tunne ihan molemminpuolinen.) Joskus oli toki ärähdettävä ja muistutettava omasta iän tuomasta "auktoriteetistä" (jos ei muille, niin itselleen), mutta pääsääntöisesti en edes muistanut olevani vähintään viisitoista vuotta vanhempi kuin muut.

Eikä tässä vielä kaikki. Aikavääristymä sai vielä uuden käänteen, kun sain esikoiseni 37 vuoden kypsässä iässä. Lähin ja luonnollisin viiteryhmäni - pienten lasten äidit - oli yhtäkkiä hieman vanhempi, mutta edelleen vähintään viisi - kymmenen vuotta itseäni nuorempi. Ja jatkoa seuraa. Odotan toista lastamme 41-vuotiaana, iässä, jolloin jotkut tulevat jo isoäideiksi. (Omani taisi olla 45, kun minä putkahdin maailmaan. Vertailun vuoksi paljastan, että isäntä on nyt 44.) En silti tunne itseäni yhtään vanhaksi vaan pidän meitä "nuorena lapsiperheenä" - ihan samanlaisena, kuin ne muutkin, joissa on leikki-ikäisiä lapsia. Häkellyin täysin, kun eräs lapsuudenystäväni, kanssani kuukaudelleen saman ikäinen, kommentoi jotain tulevasta "iltatähdestämme". Eihän se mikään iltatähti ole! Iltatähtiä tulee vanhoille ihmisille, sellaisille, joiden muut lapset jo lähentelevät aikuisuutta. Meidän omamme on vasta tarhaiässä ja me itse olemme nuoria vanhempia!

Voin siis kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, että se mikä meitä ihmisiä yhdistää, ei ole ainakaan ikä - tai edes ikäluokka. Olen ollut oudosti irrallani omastani jo pitkään, enkä silti ole huomannut minkäänlaisia erakoitumisen merkkejä. Kiinnostuksen kohteet ja elämäntilanne, ne meidät yhdistävät katsomatta siihen, mikä lukema kunkin kilometrimittarissa seisoo. Ja hyvä niin, koska jos ihmisen kanssa ei ole muuta yhteistä kuin ikä, niin se aihe on kyllä aika äkkiä keskusteltu loppuun.






perjantai 6. syyskuuta 2013

Anteeksi mutta jatkan vielä

Kyllä näkee taas tuosta eilisestä tekstistä, että raskaushormonien ja flunssaviruksen yhteisvaikutuksen alaisena, sekopäisenä ja hikimärkänä ei ikinä kannattaisi lähteä avautumaan asioista yhtään missään. Kun eihän se tosiaan mene niin, että työttömien lapset ajetaan päiväkodeista ruoskin ja lingoin, vaan niin tehdään ainoastaan vanhempainvapaalla olevien lapsille. Räikeä asiavirhe ja törkeää käytöstä ruiskukkaporukkaa kohtaan. Esittäisin pahoittelut, jos viitsisin, mutta eihän tuo sitä perusasiaa miksikään muuta, että lapset joutuvat uudistuksen myötä eriarvoiseen asemaan. Ja kyllä te jo tiedätte, että kaikkeen täällä kirjoitettuun kannattaa suhtautua aina pienellä varauksella.

No niin.

Olen nyt joka tapauksessa vihdoin hakenut kuntouttavaa päivähoitoa (=ilmaista, vammaispalvelulakiin pohjautuvaa palvelua) kehitysvammaiselle lapselleni, jotta hän saisi jatkaa päiväkodissa myös vuoden vaihteen jälkeen, jolloin - jos hyvin käy ja jumalat ovat suopeat - minä olen äitiyslomalla kotona vauvan kanssa. Ilman tätä hallituksen muutoskaavailua olisimme luultavasti kiltisti maksaneet päivähoitomaksut tulevaisuudessakin, ihan niin kuin tähänkin asti - koska pohjalainen ylpeys ei vain kerta kaikkiaan taivu joka mutkassa siihen, että oma lapsi on tässäkin asiassa erilainen ja sosiaalitapaus. Mutta nyt vedämme siis viimein esiin Keharikortin. Päivähoitopaikan menetys ei tule kysymykseenkään. Piste. Lapsen kehityksen kannalta ryhmässä toimiminen ja mallioppiminen on suorastaan elintärkeää - riippumatta siitä, mitä minä teen tai olen tekemättä päivisin. Mitä tulee vaihtoehtoisiin virikkeentarjoajiin, niistä MLL:n kerhoista ei löytyne kovinkaan montaa letkuruokinnan, kuvallisen viestinnän ja viittomakielen hanskaavaa hoitajaa, joten se laastariratkaisuista meidän kohdallamme. Emme tyydy kuin parhaaksi osoittautuneeseen - kunnalliseen päivähoitoon. Törkeästi aiomme edelleenkin viedä koko- tai puolipäiväisen hoitopaikan (mitä meille nyt sitten ikinä myönnetäänkään) joltakulta ansiotyössä käyvältä. Olemmehan sosiaalitapauksia ja meillä on näin siihen oikeus.

Jaahas, saapa nähdä, joko huomenna kuume laskee ja henki kulkee, ja voimme palata leppoisen aurinkoisiin aiheisiin.




torstai 5. syyskuuta 2013

Ja taas ketuttaa

Niin kuin näkyy, minulla ei ole ollut mitään sanottavaa (täällä) viikkokausiin. Nytkin on vain somesta poimittuja ajatushäiveitä ja epämääräistä mutinaa.

Kyllä minäkin haluan sanoa, että se subjektiivisen päivähoito-oikeuden poistaminen on p*rseestä. Pääkaupunkiseudun paikallissanomissahan siitä jo hyvin kirjoitti Elina Hirvonen(kin). Ja ympäri somen noin tuhat minua fiksumpaa.

Minä en jaksa nyt muodostaa minkäänlaista tarkemmin viilattua omaa mielipidettä asiasta, mutta tuossapa se on jo sanottu kaikki. Mikä roti siinä on, että lapsi joutuu jättämään kaverinsa ja päiväkodissa työskentelevien koulutettujen ammattilaisten (yleensä) kotiäitiin verrattuna ylivertaisen* virikkeelliset ja kehittävät kasvatusmetodit sen takia, että toinen sen vanhemmista joutuu työttömäksi? Tai vaikka molemmat. Eivätkö sen lapsen lähtökohdat jo notkahda ihan tarpeeksi alas päin perheen talouden tiukentuessa, usein dramaattisesti?

Voin olla epäluuloinen tinahattutäti**, mutta kyllä tässä haiskahtaa - anteeksi vain - yksi ruiskukkaporukka ja niiden (huonosti peitelty) näkemys, että kansalaiset ovat hyviä kansalaisia niin kauan kuin niillä on töitä ja ne hyödyttävät yhteiskuntaa. Toisenlaisten (sellaisten työttömien) jälkikasvu ei millään tarvitse samanlaisia lähtökohtia elämään kuin yhteiskunnalle hyödyllisten ihmisten lapset. Heikompaa ainestahan ne ovat, kun vanhemmatkaan, joilta ne geeninsä perivät, eivät pysty työpaikkaansa pitämään. Niihin ei siis kannata tuhlata verorahoja, vaan ne tulee heti sysätä sivuun tuhlaamasta varhaiskasvatuksen resursseja, niin jää sitten sille paremmalle ainekselle enemmän elintilaa (ja sitä rahaa). Syrjäytyminen niillä on edessä ennemmin tai myöhemmin, yhtä hyvin ne voi syrjäyttää jo päiväkoti-iässä. Miksi lykätä väistämätöntä? Ja kuvitelkaa, miten paljon paremmin tarhatädit tästä lähin pystyvät keskittymään niihin eliitin herranterttuihin, kun sieltä on köyhälistö perattu pois jaloista pyörimästä?***

Minusta(kin) tässä kärsivät ennen kaikkea lapset. (Hiiteen aikuiset, juokoon äidit lattea jos tahtovat, ei sen pitäisi kuulua tähän asiaan eikä lapsen oikeuksiin mitenkään!) En minä sano, etteikö aivan pienten lasten paikka olisi kotona äidin helmoissa, mutta ihan oikeasti - neljävuotias?**** Kuvitelkaa, miten paljon sen ikäinen kehittyy toisista lapsista oppimalla, kuvitelkaa, miten paljon sen ikäinen tarvitsee virikkeitä, mitä kaikkea siinä iässä imetään itseensä ja opitaan. Nyt tulevaisuudessa siihen oppimiseen on oikeus vain sellaisilla, joiden (molemmat? Sekin vielä!) vanhemmat ovat tarpeeksi hyväosaisia. (Ja kyllä, se, että on töissä, tarkoittaa hyvää osaa).

Ja jotkut päiväkerhot ja muut lässynlässyratkaisut - laastareita, sanon minä. Tähän vekkiin ei laastarit auta, niin suuresta epätasa-arvosta ja huutavasta vääryydestä tässä on nyt kuulkaa kysymys.

Ja tämä flunssakin vituttaa.


* Viittaan tässä kotiäideillä ennen kaikkea itseeni. Minun kasvatusmetodini häviävät virikkeellisyydessä paitsi ammattikasvattajille, myös muille kotiäideille.
** Vrt. kukkahattutäti. Näillä ei ole mitään tekemistä tinahattutätien kanssa. Tinahattutäti on kyyninen ämmä, joka epäilee kaikkia ja kaikkea, ja näkee salaliittoteorioita joka puskassa. Vaiva pahenee iän myötä.
*** Kärjistys, joo joo. Onhan siellä duunarienkin lapsia. Mutta tässä maailmantilanteessa sellaiset duunaritkin, joilla on töitä, voivat melkein katsoa kuuluvansa eliittiin. Ainakin heillä on hopealusikka paljon tiukemmin hampaiden välissä kuin aika monella muulla.
**** Nimim. En millään keksi tarpeeksi kehittäviä virikkeitä, ja omani on sentään kehitysvammainen. 

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Vastahakoinen uneksija

En ole koskaan ollut omakotitaloihminen. Olen laiska ajamaan nurmikkoa ja kasvini kuolevat poikkeuksetta, mikä nyt ei niin haittaa sisätiloissa, mutta pihamaalla se on noloa. Eikä isäntäkään viitsi koskaan naputella vasaralla mitään. (Edellisessä omistusasunnossa, jossa asuimme neljä vuotta, se sai olohuoneen kynnyksen paikalleen viikkoa ennen myyntiä). Kerrostalo-osake, jossa ongelmista soitetaan huoltomiehelle ja jossa lumet lapioi joku muu, on siis meille ihanteellinen ratkaisu.

Kerrostaloasumisessa on minun kannaltani vain yksi* (erittäin) hankala aspekti. Olen (erittäin) kovaääninen ihminen. Se on sukuvika eikä sille mitään voi, toisilla nyt vain on (yli)kehittyneemmät äänijänteet kuin toisilla. (Hyvä esimerkki tästä sukumme vitsauksesta on se, että kun keskutelemme sulassa sovussa esim. Kitaraa Soittavan Lähisukulaisen kanssa, keskustelua kuuntelevat paikallaolijat usein käskevät meitä olemaan huutamatta ja riitelemättä. Emme me riitele - vaikka se puhuukin ihmisten päälle ja on aina väärässä. Toisin kuin minä.)

Tämä vitsaukseni ei kerrostaloasumisessakaan ihan niin paljoa haittaisi, ellei residenssimme yhdistetty vessa-kylpyhuone-osasto (yht. 2,5 m2) sijaitsisi aivan ulko-ovemme vieressä. Nyt onkin ilmeisesti niin, että naapurimme pääsevät rapussa kulkiessaan aitopaikalta seuraamaan perheemme aamu- ja iltarutiinien etenemistä: "ÄITI KÄY ENSIN KAKKALLA!!"  "KYLLÄ TULI HIENOT PISSAT!" "PESE PYLLY! HIENOSTI PÄTKÄ PESI PYLLYN!"

Naapurisuhteille hieman vähempi informaatio voisi olla hyväksi. Mieleeni on siis juolahtanut, että omakotitalossa saattaisi sittenkin olla mukava asua. Äänijänteideni tuotokset eivät ehkä kantaisi sisätiloista seuraavalle tontille asti ja jonkinlainen yksityisyys olisi mahdollista säilyttää. Vastahakoisesti olenkin alkanut haaveilla pienestä omakotitalosta. (Johon meillä tuskin koskaan tulee olemaan varaa, mutta haaveillahan saa, vastahakoisestikin.)

Ai niin. Edellisessä yhtiökokouksessa vastapäinen naapurimme ehdotti - minua merkitsevästi silmäillen - tuplaovien hankkimista kaikkiin asuntoihin.

* Toinen on tietysti se, että jos meille tulee toinen lapsi, täällä tulee ahdasta.


Lapsraukalla on äänekäs äiti.




keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Nyykaappi

Jos jostain syystä on jo törsännyt kesälomamatkaan tarkoittamansa rahat, ja haluaa käyttää siihen esimerkiksi vain 11,50 yhteensä kolmelta hengeltä (+bensat), niin silloin kannattaa pakata eväät ja lähteä Uuteenkaarlepyyhyn. Se on epäilemättä Pohjanmaan rannikon ilmaisimpia matkakohteita, ja siellä on esimerkiksi...


... Kuddnäsin kartano*


Tämä on Sakari Topeliuksen (vai oliko se jonkun muun ruåtsinkielisen isänmaan toivon?) syntymäkoti. Tässä kehdossa se nukkui vauvana.


Kartanon pihapiiri on kertakaikkiaan lutunen. 





Ja sisällä on raukea menneen maailman tunnelma - ynnä ihanaa romua antiikkia.







Ja Pätkän mielestä mikä tahansa on hyvä matkakohde, jos siellä voi Laittaa Soraa Juttujen Päälle.





Kuddnäsin kartanon lisäksi Uudestakaarlepyystä löytyy...


... jossa voi ilmaiseksi katsella tätä fallista muistomerkkiä. Se on pystytetty jollekulle äijälle, joka kävi siellä kavereidensa kanssa huitomassa miekalla (ampumassa tuliaseella? Sotahistoria on hieman ruosteessa asekehityksen osalta.) joskus 1800-luvun alussa. (Suomen sota.)


Lopuksi kannattaa vielä käydä vesitornissa, johon on tehty näköalakahvila. Hyvää kahvia - ja halpaa - ja sisäänpääsy ilman eestä.



Hissimatka kestää kaaaaaauuuuuaaan.


Nyykaapin taajama levittäytyy allamme kaikessa söpöydessään. Muutan ehkä asumaan tuohon valkoiseen mansardikattoiseen taloon.


Kuka vielä väittää, että Suomi on kallis maa? Kyllä ei ole.



* Kartanon päärakennus on tavallisen pohjalaistalon kokoinen, mutta ei kolmen euron sisäänpääsymaksukaan huimaa. Pieni on kaunista.


torstai 11. heinäkuuta 2013

Lainahöyhenissä eli Himoshoppaajan lähisukulaisen salaiset unelmat

Naispuolinen lähisukulaiseni on lomamatkalla, ja minulla on erinäisistä syistä pääsy osalle hänen vaatekaappiaan. Tämä on henkilö, joka käy kampaajalla kerran ja vaateostoksilla vähintään - vähintään - kaksi kertaa kuukaudessa. Tällainen itseensäpanostaminen on kaltaiselleni perheenäidille täysin kuvittelemattomissa sekä taloudellisesti että ajankäytöllisesti, ja tässä suhteessa olemmekin kuin yö ja päivä, ulkoisista samankaltaisuuksistamme huolimatta.

Lähisukulainen on minun kaltaiseni muhkea täti, ja jopa itseäni sen verran muhkeampi, että mahdun hänen vaatteisiinsa pömppämahoineni kaikkineni.

Voitteko kuvitella, millainen maailma avautuu ihmiselle, jonka koko puvusto koostuu muutamasta teltankokoisesta tunikasta ja yksistä farkuista, kun se pääsee tuollaisen ihmisen vaatekaappiin, tai edes osaan siitä? Siinä jää kuulkaa Narnia kakkoseksi. Tieto siitä, että voi pukeutua mihin huvittaa, ei mihin on pakko, voi nimittäin näköjään muuttaa ihmistä perin juurin.

Ottakaamme esimerkiksi yksinkertainen ruokakaupassa käynti. Normaalitilanteessahan kiskaisen makuuhuoneen nurkasta päälleni eiliset vaatteet, ja jos olen oikein onnekas, löydän rintaliivitkin. Päähän ukkolätsä ja jalkaan ikityylikkäät Crocsit, vähän dödöä kainaloon, asusteeksi kärryihin istutettu muksu, ja menoksi.

Siinä rinnakkaistodellisuudessa sen sijaan, jossa olen nyt elänyt muutaman päivän, olen Mamma, joka eilen kauppaan lähtiessään:

- pesi hiukset, föönäsi ja kiharsi ne
- meikkasi, silmiin smokey eye-meikki
- puki päälleen (lähisukulaisen) sikakalliit ja täydellisesti istuvat rintsikat, (lähisukulaisen) mustan topin ja ruusukuviollisen tunikan, legginsit ja jalkoihin (toisen lähisukulaisen) mustat avokkaat.

Kuulen jo korvissani lukijoiden kannustavat kommentit "Hyvä, hyvä, jatka samaa rataa! Olet sen arvoinen!" ja ajatus juolahti omaan mieleenikin eilen - olisipa kiva elää tällä tavalla ihan oikeasti. 

Jalkani palautuivat kuitenkin nopeasti maan pinnalle tehdessäni surkean yrityksen vaateostosten suuntaan ja muistin taas, miksi minä en käy vaateostoksilla (vaan tilaan teltankokoiset tunikat ja navetankokoiset farkut postimyyntiluetteloista). Kävin ihan samoissa kaupoissa kuin Shoppaileva Lähisukulainen, joka siis, kuten sanottu, on samaa kaliiberia kanssani. En tiedä millaisella vihikoiran vainulla kyseinen ihminen on varustettu, tai millainen shoppaajan silmä/haalijan harjaannus minulta puuttuu, mutta vaikka kuinka tsemppasin itseäni: "Nyt kokeilen ennakkoluulottomasti vaatteita" ja "Jos Shoppaileva Lähisukulainenkin löytää näistä kaupoista sopivia ja kauniita vaatteita, niin miksen minäkin löytäisi", niin kyllä meni persiilleen se reissu. Mikään ei ollut muuttunut! Edelleenkään ei minun kokoisilleni ihmisille ole kaupoissa mitään päällepantavaa. 

(Tai sitten Shoppaileva Lähisukulainen on ostanut jo kaiken.)

Parin päivän kuluttua minua odottaa paluu rynttyisiin tunikoihin ja niihin yksiin farkkuihin. Sitä ennen keikistelen vielä vähän aikaa lainahöyhenissä, ja leikin, että olen nainen.


perjantai 28. kesäkuuta 2013

Mestarikuvaaja iskee jälleen

Tänään päätin kuvata isännän syntymäpäivälahjan ilta-auringossa:


Sekä "leipomani" syntymäpäiväkakun*:


Kakku on juuri niin karu kuin mitä kuva antaa ymmärtää, se kuva onnistui siis täydellisesti. Lahjakuvasta ei oikein saa selvää, joten katsoin parhaaksi selventää verbaalisesti sen kuvaamat objektit.

Kohta keitämme kahvit ja sitten mökkisaunaan. Näin hurjat ovat nimittäin keski-iän saavuttaneen mieshenkilön synttäribileet.

Aurinkoista viikonloppua.

* Juustokakun, joka on makeutettu aspartaamilla. Pahinta tässä mallioppilaana olemisessa on se, ettei voi edes leipoa - saatika syödä - oikeita täytekaakkuja.


torstai 27. kesäkuuta 2013

Uusi blogi

Elämäntilanteeni on nyt ollut vähän aikaa sellainen, että kirjoitettavaa olisi aiheesta, mikä ei mitenkään tähän blogiin sovi.

En tiedä, miten kauan uusi blogi jatkuu, sitä ei tiedä tällä hetkellä kukaan - se voi loppua nopeastikin. Mutta asiasta kiinnostuneille tässä on linkki.

Pyyntö vielä anonymiteetin säilyttämiseksi: Jos tunnet minut, ja tämä asia on sinulle uutinen - ole kiltti ja pidä se edelleen IRL-salaisuutena. Asiasta tiedottamisen haluan siirtää myöhemmäksi ja siihen on olemassa hyvät syyt, kuten kaikki varmasti ymmärtävät.

Käsittelen asioita kirjoittamalla ja olen kirjoittanut uutta blogia itselleni päiväkirjaksi. Mutta hei haloo - eihän sellaista kukaan oikeasti ikuisesti jaksa!

Joten menköön.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Mallioppilas


Tuossa on nyt kahden viikon aikana mittaamieni verensokereiden keskiarvo. En tiedä, onko se vieläkään mitenkään ihanteellinen - mutta sen tiedän, että parempi se on kuin tämän "elämäntaparemontin"* alkuvaiheessa (6,4).

Kiloja on tippunut yhteensä kuusi, niistä osa tosin jo aiemmin talvella. Minulla on koko ajan nälkä. Elän pakosta vähähiilihydraattisella ruokavaliolla, koska insuliinista huolimatta - kyllä, olen nyt insuliinihoitoinen diabeetikko - elimistöni ei kestä juuri lainkaan hiilihydraattia. Toisinaan yritän temppua "Hämmästyttävä Mamma syö yli 20** grammaa hiilihydraattia samalla aterialla!" - ja seuraus lähes poikkeuksetta on liian korkea aterianjälkeinen verensokeri.

Sekin on hassu piirre tässä taudissa, että minulla on Maha. Sen huomaa erityisesti nyt, kun muualta on lähtenyt kiloja - mutta ei siitä Mahasta. Diabetesmaha. Näytän siltä, kuin olisin lähdössä synnyttämään ihan minä hetkenä hyvänsä.

Odotan tilanteen hieman helpottavan, jahka niitä kiloja tippuu vielä lisää. Mikä tässä rääkissä on sitten palkintona? Muutama elinvuosi lisää, ehkä?

Jos keksin aikakoneen, matkustan menneisyyteen ja syön muutaman karkin vähemmän.

* Kesto noin 1 kk.
** 20 g hiilihydraattia = esim. ruisleipäviipale ja lasi maitoa.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Ei onnistunut sekään

Nyt vaivaa masennus ja angsti.

Se on kyllä niin, että kaikenlaiset uudenvuodenlupaukset jätän tästä lähin lausumatta. Tänä vuonnahan tavoitteeni oli pysyä vuodenvaihteisessa elopainossani, joka oli siis viisi kiloa enemmän kuin edellisvuodenvaihteinen sellainen. (Huolimatta siitä, että edellisvuodenvaihteinen lupaukseni oli painaa 20 kg vähemmän, ei suinkaan 5 kg enemmän.)

Nyt on vuosi puolessa välissä, ja on todettava, että todennäköisesti tämänvuotinen lupauksenikin menee pyllylleen.

On nimittäin käynyt niin, että olen kadottanut johonkin ne viisi kiloa, jotka karttuivat viime vuonna - en löydä niitä mistään. Näin ollen olen surkeasti epäonnistumassa uudenvuodenlupaukseni lunastamisessa! Näyttää siltä, että elopainoni kehityksen ennustaminen vuodenkaan eteenpäin on minulle täysin mahdotonta. Yhtä vähän näyttää sen kehitys olevan hallinnassani.

Mikä nyt neuvoksi? Lieneekö Jutalla olemassa puolen vuoden superdieettejä, joilla kadonneet kilot saadaan takaisin? Ilmoittaudunko ohjelmaan Rakas, sinusta on tullut rimpula?

Yksi asia on varma: Tämä oli viimeinen painoani koskeva uudenvuodenlupaus. Ei onnistunut senkään pitäminen.

Kuvassa oleva henkilö ei liity juttuun mitenkään. Onpahan vain kirmaamassa kesälaitumille viimeisenä tarhapäivänä, yllään upouusi Sarah Kay-tunika á la Ti. (Puss o kram!)

tiistai 4. kesäkuuta 2013

31 biisiä, vol. 27-31: Vihdoinkin loppu!

Periaatteessahan tämä koko postaussarja olisi pitänyt olla käsitelty kuukaudessa. Aloitin tämän huhtikuussa, ennen päättökonserttia, välttyäkseni harjoittelulta. Jos tämä meno jatkuu, olen saanut opinnäytetyönkin valmiiksi ennen kuin tämän tyhjänpäiväisen lätinärupeaman. Tähän tulee nyt loppu. Rutistan tämän loppuun vaikka väkisin!

Sarjassa 31 biisiä tänään käymme läpi vielä seuraavat viimeiset kohdat:

27 - Rakastuneena. Scandinavian Music Group: Hölmö rakkaus. Tämä on minusta kaikkien teinirakkauksien muistelulaulun arkkityyppi, varsinkin kertosäkeen osalta. SMG on jotenkin kesäbändi - viileä, tyylikäs, kuulas ja makea - vähän niin kuin italialainen jäätelö. Tunnen SMG:n kuuntelukauden olevan taas alkamaisillaan.

28 - Lohdutus. Lynyrd Skynyrd: Simple man. Tämä kappale toimii lohdutuksena oman lapsen kehitysvammaisuutta sulatellessa ja käsitellessä (vaikkei "simple" tässä ihan sitä varmasti tarkoitakaan). Paitsi että biisi kokonaisuutena on hieno, sen teksti tuntuu kolisevan juuri siihen kohtaan, mikä kehitysvammaisen lapsen vanhempana on ehkä monellakin se kipein: Millainen elämä lasta odottaa? Miten se löytää paikkansa maailmassa? Mitä on hyvä elämä, mitä siihen vaaditaan? Tässä on läpikotaisin viisaat sanat. "All that you need is in your soul" - siinähän se on, pähkinänkuoressa.

29 - Laulu lapsuudestani. José Feliciano: Rain. Tämä oli jollain isäni c-kasetilla, ja minä pidin tästä kovasti.

30 - Tätä kuuntelin tähän aikaan viime vuonna. Ei hajuakaan! Mistä minä voisin muistaa vuoden takaisia asioita? Heitän nyt lonkalta tämän, ei se kovin kauas varmasti mene - kuitenkin kesä alkamassa ja kansanmusiikkifestivaalit lähestymässä. (Ja Frigg nyt on aika varma arvaus kysyttäessä mitä olen kuunnellut, ylipäätään ihan milloin tahansa.) Siispä Frigg, vaikkei tätä kyseistä ollut vielä julkaistu tasan vuosi sitten.

31 - Inspiraation lähde. Pääinstrumentissa (aka Peffainstrumentissa) on se tunnettu vika, että se kuulostaa juntilta. Ei sitä käy kieltäminen. Koko suomalainen peffainstrumenttikulttuurihan istuu vankasti matalien äänikertojen, h*lvetillisen rynkytyksen ja raskaiden sointuklustereiden päällä, ynnä sellaisen koko hammasrivistön paljastavan nk. viihdeharmonikkahymyn päällä, yhtä vankasti kuin ihminen persuksillaan. Mutta sitten on onneksi tällaisia mariakalaniemiä, joiden peffainstrumentti ei kuulosta yhtään juntilta*. (Eikä ne virnuile pahemmin yleisöllekään.) Inspiraation lähteenäni toimii aina tämä ja mikä tahansa muukin Maria Kalaniemen soite.


(Ei kyllä kuulosta minun openkaan, jonka opena puolestaan kyseinen taiteilijaprofessori oli. Minunhan pitäisi periä tyyli siis suoraan alenevassa polvessa. Jaksan vieläkin uskoa, että kun soitan/kuuntelen tarpeeksi, niin minunkaan peffainstrumentti ei enää juntahda.)

torstai 30. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol. 26: Laittaa mestat palaan taas

Ja vielä toinen.

Tässä kohdassa on todettava, että minä olen kyllä toooodella kaavoihin kangistunut ihminen. Seuraava kohta 31 biisiä sarjassa olisi

26-  Tätä en voinut ennen sietää, mutta nykyään rakastan. 

Nythän on ilmeisesti niin, että kun muodostan mielipiteeni jostakin asiasta/henkilöstä/kappaleesta/ruoasta/vaatteesta/autosta, niin se ei kyllä sitten enää juurikaan muutu.

Aivan tosissaan sai miettiä, että mikä nyt mahdollisesti voisi olla sellainen ennen sietämätön kappale, jota nykyään vallan rakastaisin. Ei mikään.

Sellainen artisti kyllä on, no, "rakastaa" nyt on hieman vahva termi tähän kohtaan, mutta menköön.

Kuten aikaisemminkin jo kerroin, iskelmämusiikki ei ole ollut sydäntäni kovinkaan lähellä. Sen takia myöskään Jari Sillanpää ei ole ylittänyt koskaan uutiskynnystäni hänen ansaitsemallaan tavalla. Sitten viime syksynä katsoin - ja luonnollisesti nyyhkin ja vollotin - läpi koko Vain elämää-sarjan. Ja niin vain kävi, että jopa minä umpikuuro puukorva käsitin vihdoin ja viimein, miten monipuolinen ja lahjakas artisti "Siltsu" on. En edelleenkään pidä hänen musiikistaan ollenkaan, mutta eihän sellaista karismaa, lahjakkuutta ja draivia voi olla ihailematta. Fantastinen tyyppi.






31 biisiä, vol. 25: Tuhannen kahden sadan laulutunnit

Nyt, hyvät ihmiset, on hieman poikettava päivän agendasta ja kerrottava, että tämä kolahti postilaatikkoomme eilen!

(Kaikenlaiset juonipaljastukset on ehdottomasti kielletty! Olen säästänyt itseäni tätä hetkeä varten. En ole katsonut ainoatakaan jaksoa, olen pysytellyt pois nettiosoitteista, joissa voi törmätä viitos- ja kuutoskautta koskeviin kommentteihin. Olen täysin neitseellisessä tilassa ja valmis. Maratoni odottaa viikonloppuna - mikä nautinto!)

Tänään tätä mammaa naurattaa kaikki. Mutta varsinaiseen asiaan. Sarjan 31 biisiä päiväjärjestyksessä on kohta

25 - Naurattaa. Sweet Child of Mine elokuvasta Velipuolet. "Twelve-hundred dollars a week for voice lessons and this is what I get?!" Tämä toimii, ah, niin monella tasolla, ettei vanhene kyllä ikinä. (Elokuva itsessäänkin on mainio.)

maanantai 27. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol. 24: Mullan alla

Ja laitetaan toinen vielä, kun vauhtiin päästiin.

Häät on nyt käsitelty, seuraavaksi ovat vuorossa hautajaiset.

24 - Tämän haluaisin soivan hautajaisissani. Blue Oyster Cult: (Don't fear) The Reaper. (Eh-he-he.)

Sitten kun poistun tästä ulottuvuudesta, noin yhdeksänkymmentäyhdeksänvuotiaana, tämä hieno kappale varmasti lohduttaa kaksikymmentäviisivuotiasta leskeäni (ellei isäntä, silloin 102-vuotias, ole edelleen remmissä) sekä muita suremaan jääviä.

31 biisiä, vol. 23: Räkä poskella

Ystäväni esitti tämän laulun häissämme yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja minä vollotin. (Ei mitään kainoa kyynelehtimistä, vaan juhlakansan iloksi ja hämmästykseksi ihan kunnon ulvontaa räkä ja meikit poskilla. Olin kyllä jo vähän väsynytkin siinä vaiheessa iltaa.) Ihme kyllä, olin välttynyt kuulemasta tätä aikaisemmin. Laulun tekemä vaikutus oli niin suuri, että kun viisitoista vuotta myöhemmin päätin pyrkiä nykyiseen opinahjooni, sain edellisenä iltana päähäni esittää juuri tämän. Loogisesti luulin tätä joksikin englantilaiseksi kansansävelmäksi, ja siten oikein sopivaksi pääsykokeeseen, mutta tämähän on sävelletty, Australiasta eikä edes mikään ikivanha. (Se, että tästä on olemassa noin triljoona cover-versiota hämäsi päättelykykyni.)

Ystäväni opetti tämän minullle puhelimessa, koska nuotteja ja sanoja oli myöhäistä ruveta etsimään siinä vaiheessa. (En silloinkaan jättänyt mitään viime tippaan).

Ihana, ihana biisi.

23 - Tämä soisi häissämme. Tai tässä tapauksessa: Tämä soi häissämme.

Jon Englishin Six Ribbons, tässä norjalaisen Green Carnation-yhtyeen esittämänä.




perjantai 24. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol. 22: Olen torafani

Niin kauan kuin muistan, minulla on ollut jokin sairas fiksaatio vampyyreihin. Lapsuudestani muistan elokuvayhtiö Hammerin Dracula-elokuvat, joita onnistuin katsomaan salaa hämmästyttävän usein - ne olivat pelottavinta - ja parasta! - viihdettä ikinä. Christopher Leen kulmahampaisiin kulminoitui koko maailman kaiken seksin ja väkivallan lupaus (uhkaus), niin että oikeastaan kovin paljon muita elementtejä tarvittu - varsinkaan jos katsoja on seitsemän vuotta vanha.

Jo lapsena ahmin kirjoja vanhoista taruista ja legendoista, ja kaikkein karmein oli aina se, jossa kuolleeksi luultu (=kuollut) sulho palaa kopistelemaan morsiamen ikkunan taakse kalpeana ja janoisena. Sama aihe toistuu ympäri maapallon, miettikääpä sitä. (Ei savua ilman tulta. Niin.)

Pelkäsin mennä autotalliimme, koska olin vakuuttunut, että siellä asusti verta imevä kalmo. Vielä tänä päivänäkään en voi antaa kenenkään tulla suunsa kanssa kaulalleni, jo pelkkä ajatus kaulasuudelmasta heikottaa. (Isäntä tietää tämän, eikä mikään ole siitä niin hauskaa kuin yllättää nojatuolissa istuva vaimo hyökkäämällä kaulalle takaapäin - seuraa vertahyytävää kiljuntaa ehtaan Hammer-tyyliin.) Kun teini-ikäisenä kuljin kesäöisin discosta kotiin, minulla roikkui korvissa valkosipulikorvakorut.

Ei tässä vielä kaikki. Aikuisiällä jatkoin tietenkin vampyyrielokuvien tapitusta, yliopistossa erikoistuin äärimmäisen tärkeään ja kotimaan työmarkkinoilla hyödylliseen aiheeseen, anglo-amerikkalaiseen kirjallisuuteen, ja kirjoitin graduni Anne Ricen kirjoista. (Kyllä niin voi tehdä!) Haaveilin vampyrologisesta tiedekunnasta, jossa voisi opiskella oikeita ja hyödyllisiä asioita ja jossa minäkin menestyisin varmasti.

Tänä päivänä olen koukussa True Bloodiin, niin koukussa, ettei "koukussa" edes riitä kuvailemaan tilaani.

Mihin tämä kaikki liittyy? No, siihen että sarjassa 31 biisiä seuraava kohta on

22 - Laulattaa. Siis pakko laulaa mukana. Jace Everett: Bad Things

 

Kyllä alkaa laulattaa, kun tämä biisi kuuluu! (Olenkohan muuten ainoa, jonka mieleen tulee tästä Doorsin "People are strange"? Joka muuten sekin on vampyyritunnari, elokuvasta Lost Boys kultaiselta kahdeksankymmenluvulta.)

torstai 23. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol 21: Heiluvat renkahat korviisi

En edes muista, milloin olisin ollut niin sanotusti "viihtellä". Veikkaisin, että ehkä noin viime heinäkuussa, siis vajaa vuosi sitten. Istuimme keikan jälkeisessä euforiassa fiilistelemässä erään festivaalin A-oikeuksin varustetussa esiintymisteltassa ja lavalle kapusivat nämä tyypit ja vetivät aivan henkeäsalpaavan setin. Tunsimme vastustamatonta halua taputtaa ja hurrata aina kun laulu- ja soittosuoritus osui juuri kohdalleen (eli tauotta), ja ihmettelimme, mikseivät tyypit tuuleta  - tuulettavathan jalkapalloilijatkin aina maaliin osuessaan.

21 - Tätä kuunnellaan kun lähdetään viihteelle. Freija: Emma (Tässä tapauksessa: Tätä kuunneltiin kun viimeksi päästiin viihteelle.)

Tästä lähtien kuuntelen viihteelle lähtiessäni aina tätä. Ehkä jo ensi kesänä, jos oikein hurjaksi äidyn.

tiistai 21. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol. 20: Mitä sitte?

Minä olen luonteeltani lempeä ja tasainen, enkä suutu juuri koskaan, mutta jos niin joskus sattuu käymään, tämä kappaleen kuunteleminen on hyvin terapeuttista. (Suosittelen lämpimästi kaikille.)

Sarjassa 31 biisiä tänään

20 -  Vihapäissäni. Metallica: So What?


maanantai 20. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol. 19: Nuorna vitsa väännettävä

Näistä päivityksistä tulee lyhyitä, on niin kiire muuanneiden*  kirjallisten tehtävien kanssa.

Sitä minä vaan tulin sanomaan, että näin kesän ja musiikkileirien lähestyessä - varoituksen sana. Äidit, jos ette halua tyttärienne pussailevan kaiken maailman muusikonrentunalkujen kanssa, teini-ikää lähestyvät tyttäret kannattaa jättää ilmoittamatta, niin hyödylliseltä ja kehittävältä kesälomanviettotavalta kuin musiikkileiri saattaakin vaikuttaa. Kiitätte minua myöhemmin, kun pidätte tämän neuvon mielessä.

Tänään sarjassa 31 biisiä

19 - Tämän tahtiin suutelin ensi kerran. Hurriganes: I will stay. (Tai ei tämä silloin juuri sillä hetkellä soinut, ei soinut mikään muukaan biisi, mutta se hontelo, minua pari vuotta vanhempi kitaristipoika soitti tätä leirin rockyhtyeessä. Silloin siis, kun ei pussaillut ketään.)

*) muuansien? Mikä on "muuan" sanan monikko? Onko sillä monikkoa? Onko muuan tuomittu elämään ikuisesti yksin, ilman muita muita?

lauantai 18. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol. 18: Mökkimusiikkia

Istun mökillä aamiaispöydässä (kyllä, kello kymmenen - tästä voidaankin päätellä, että Pätkä on mummulassa viikonloppua viettämässä, ei täällä) ja kuuntelen radiota. Vaikken muuten toosaa juuri koskaan avaa, niin mökkeilyyn se kuuluu yhtä kiinteästi kuin mustapää teini-ikäisen hipiään. Mökillä kuuntelen yleensä Yle Puhetta, koska radiosta ei tulee kovin paljon mökkielämään soveltuvaa musiikkia.

Millaista se sitten olisi? Sellaista, jota kuuntelemalla voi varmistaa sen, ettei arki tule mieleen. Sellaista, joka ei ole millään tavalla kytköksissä mökinulkopuoliseen elämään. Tyystin harmitonta, mutta kuitenkin tyylikästä. Sellaista hyvää mökkimusiikkia, mieluiten menneiltä vuosisadoiltakymmeniltä.

Sarjassa 31 biisiä tänään

18 - Soisipa tämä radiossa. (useammin?) Ramblers - Unelmissain oot mun Tämä olisi täydellistä mökkiradiosta kuunneltavaksi.

torstai 16. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol. 10-17: Pikakurssi levyhyllyyni

Unohduin näköjään päiväkausiksi helatorstaiseen oleskeluun ja virtuaalikelluntaan, niin että olen tyystin unohtanut koko blogin olemassaolon ja päivittämisen. Kaikki ovat tietenkin tuskastuneina odotelleet sarjan 31 biisiä seuraavia osia, joten otetaan tässä nyt oikea megarutistus, niin päästään kiinni päiväjärjestykseen.

Täältä pesee, yrittäkää pysyä mukana.

10 - Tämän kanssa tulee uni. Saint-Saensin "Joutsen". Tämä sulostuttaa monia lasten unimusiikkilevyjä, myös Pätkän omistamia, ja uni tulee väkisin mammallekin. Niin rauhoittava, niin kaunis.

11 - Tämän olen kuullut livenä. Koska olen noin satavuotias, olen kuullut livenä melkein kaiken*. Tämän kuulin livenä Lahdessa jonain muinaisena juhannuksena, ja tästä olin kovasti innoissani - tämä oli silloin nimittäin hitti. The Offspring: Self-esteem

12 - Kesähitti. Tämä on todella vaikea, koska a) en kuuntele radiota enkä b) katso musiikkikanavia. Viime vuosikymmenien kesähitit ovat siis menneet ohi. Ehkä joku Lauri Tähkän biisi? Eikös niitä kuunnella juhannuksena? (Ainakin pienessä sievässä, geenistöltään pohjalaisessa seurassa.) Lauri Tähkä: Suudellaan

13 - Arvelluttava, likainen, salainen musiikkinautinto. En kehtaisi edes tunnustaa, mutta Klamydia: Pohjanmaalla

14 - Jotakin sellaista, mistä kukaan ei olisi uskonut minun pitävän. Iskelmämusiikki ei ole lähellä sydäntäni, enkä usko, että kukaan uskoisi minun pitävän Suvi Teräsniskan Hennosta kuiskauksesta. En minä siitä muuten, mutta se kertosäe. (Kappale voisi mennä myös kohtaan 13.)

15 - Tämän voisi luulla kertovan minusta. Klamydia: Ei enää euroviisuihin. Tämä ei kaipaa mitään selityksiä.

16 - Rakastin tätä, kunnes se ylensoitettiin. 3 Doors Down: Kryptonite Tämä voisi olla se Kesähittikin, sillä tämä soi yhtenä kesänä Radio Cityssä jatkuvasti, silloin kun kukaan ei vielä tiennyt edes, että mikä ihmeen thriidoorsdaun. (Ainakin Helsingin seudun läpimurrostaan saa yhtye kiittää kyseistä radiokanavaa.) Erään kaverini oli aina pakko pysäyttää auto tien viereen moshausta ja laulamista varten kun tämä alkoi soida. Sitten kun ne tuli talvella Tavastialle, niin arvioisin, että me oltiin lähes ainoita, jotka osasivat koko levyn biisit ulkoa. (Tämä on pakollinen snobisteluosio, mutta siihenhän jo kohdan otsikkokin yllyttää.)

17 - Tätä kuuntelin yläasteella. Huomasin, että tästä sarjastahan puuttuu toistaiseksi Metallica kokonaan! Asia täytyy korjata välittömästi. Metallica: Master of Puppets Kyllä kelpasi tämän tahtiin muhia teiniangstissa.

Siinäpä varsinainen pikakurssi Mamman levyhyllyyn. Yhdellä nykäyksellä yli puolen välin - ja huomenna jatketaan.

* ... omasta mielestäni kuulemisen arvoisen.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol. 9: Jobin muuvssit

Tänään on sarjassa 31 biisiä aiheena asia, josta on paras puhua niin vähän kuin mahdollista minun kohdallani - tanssiminen. Tarkemmin sanottuna vuorossa on kohta  09 - Tätä tanssisin.

Jos tanssisin, niin se näyttäisi melko tarkalleen samalta kuin tuon Jobin (saksofonisti-laulaja) muuvssit tällä videolla. (Oikeastaan muistutamme Jobin kanssa muutenkin toisiamme fyysisesti yllättävän paljon.)

Amsterdam Klezmer Band on inspiroiva esimerkki siitä, kuinka keski-ikäiset Itä-Euroopan juutalaisten häämusiikkia soittavat ihan oikeat muusikot ovat toisinaan äärimmäisen katu-uskottavia nuorisonkin silmissä. Tässä ne tanssittavat tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia pop-rock-disco-rap-r&b-ikäisiä - ja huom. lyömäsoittimia on tasan lautaset. Kyllä tämä minuakin hytkyttää. Respect!





tiistai 7. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol. 8: Medieval Katmandu lives on and on


Näin vanhemmalla iällä, uutta ammattia opiskellessa ja pedagogiikkaan lähemmin tutuskellessa, olen havainnut olevani enimmälti auditiivinen oppija, siis sellainen, joka oppii asiat korvan kautta (ei niinkään näön, tuntoaistin tai liikkeen kautta). Asiahan on ollut näin varmaan aina, mutta nyt vasta olen asian tiedostanut - ja tiedän sille oikein pedagogisen terminkin.

Epäilen myös, että "kielipää", jota muut väittävät minulla olevan, on yksinkertaisesti sitä, että kuulemani vieraskieliset sanat jäävät helposti muistiini, korvan kautta tuleva informaatio jää päähän. Ja koska olen koko (no, lähes koko) ikäni kuunnellut englannin kielisiä laululyriikoita, olen oppinut sitä kautta englannin kielen varsin hyvin - ja varsin vaivattomasti.

Nimittäin eivät kyllä luista ruotsi, ranska, venäjä - ja näitä kaikkia olen yrittänyt opiskella - kirjoista - huonolla menestyksellä. Kokonaista kielipäätä en siis todellakaan voi kehua omaavani, mutta kielikorvan sentään. (En tiedä, onko kielikorvani oikea vai vasen korva.)

Laulujen lyriikatkin - suomeksi ja englanniksi - jäävät yleensä helposti mieleeni. Ellei niitä tarvitse jostain syystä yrittää päntätä paperilta, silloin yritys on toivoton.

Sarjassa 31 biisiä tänään


08 -  Tämän sanat osaan ulkoa, alusta loppuun ja lopusta alkuun:

Iron Maidenin The Evil that Men Do. Tämä ilmestyi kun olin kuudentoista. Iron Maiden on muuten yksi niistä yhtyeistä, jotka alunperinkin "opettivat" minulle englannin kieltä - opin siis jo varhaisessa vaiheessa mm. egyptiläiseen mytologiaan, Toiseen Maailmansotaan ynnä keski-aikaisiin kidutusvälineisiin liittyvää termistöä. (Kukapa ilman näitä termejä pärjäisi päivittäisessä keskustelussa!)

Tässä videossa on kappaleen "väärin kuullut" sanat, jotka aiheuttavat itsessäni kontrolloimatonta hirnuntaa. (En tiedä, toimivatko samoin myös sellaisille ihmisille, jotka eivät välttämättä osaa sanoja ulkoa alusta loppuun ja lopusta alkuun. Toivottavasti, koska näin hyvät naurut ovat kyllä aina poikaa.)




maanantai 6. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol. 7: Soitot on soitettu

Niin kuin tiedätte, meikäläisen käsityötaidoista ei kannata paljon huudella, eikä siltä alueelta ole tässä blogissa koskaan ollut paljoakaan esiteltävää. Kyllä käy aina kateeksi, kun joku on ommellut/neulonut/virkannut jotain, mistä vielä on todisteena valokuva netissä julkaistavaksi. Olisihan se nyt kivaa, jos itsekin voisi joskus esitellä kättensä työn tuloksia.

No, koska en pysty hehkuttamaan, että "hei, mä tein tämmöisen", niin hihkun tänään "hei, mä soitin tämmöisen"! Aion rohkeasti julkaista tässä pienen pätkän omaa soitantaani, vastoin parempaa tietoani, näin sarjaan 31 biisiä nivoutuen. (Pahoittelen huonoa äänenlaatua, tämä on vain videokameran mikillä napattu, ja pääinstrumentti kuulostaa p*skalta, koska mikki särkee ja se kuulostaa myös liian ohuelta, koska soittimen oikeasta saundista puuttuu tallenteella sekä yläpäätä että alapäätä, ja, ja, ja seli-seli ja seli-seli.)

Matti Haudanmaa (1858-1936) oli melkoinen ukkeli, mahdoton viulupelimanni, aikansa julkkis ja arvostettu musiikkipiireissä ympäri Suomen. Tämä kappale on hänen soitteitaan, ja itse sanoi mies tästä, että "se on niin ykstoikkonen, ettei siinä vaivaa sormiaankaan". Minusta tämä on kaunis kappale. Yksinkertainen, mutta kaunis.

Tämän kappaleen kohdalla ympyrä sulkeutuu, soitin nimittäin mm. tämän saman biisin koulun pääsykokeissa - ja tässä soitan sen päättökonsertissani. (Joka oli samalla vetämäni pelimanniryhmän juhlakonsertti).

Koulun osalta on nyt siis soitot soitettu. (Enää pitäisi palauttaa "muutama" kirjallinen työ.)

Sarjassa 31 biisiä tänään

07 - Muistuttaa jostain tilanteesta (Juu-u. Muistuttaa sekä pääsykokeista, että päättökonsertista. Voiko tästä vetää johtopäätöksen, etten koskaan oppinutkaan mitään uutta?)

Haudanmaan menuetti (tai Minuee tai Menuetti Kortesjärveltä), es. Moon Mamma. Kiitos ja anteeksi.  (Kuva on blurrattu viattomien sivullisten suojelemiseksi.)




lauantai 4. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol. 6: Ei mistään kotoisin

Tänään käsittelemme sarjassa 31 biisiä kohtaa numero 06: Tuo mieleeni jonkin paikan.

Tiedättehän, miten jotkut ajanjaksot elämässä saattavat kestää vain vähän aikaa, mutta niiden vaikutus ja/tai jättämä jälki on suurempi kuin toisten, paljon kauemman kestäneiden ajanjaksojen? Esim. yksi päivä voi muuttaa koko loppuelämän suunnan, ihan riippuen siitä, mitä sinä päivänä tapahtuu. (Kyllä olen taas syvällinen tänään.)

No, yhteen aikaan meinasin muuttaa Latviaan. Tai paremminkin asuin siellä jo, mutta meinasin olla muuttamatta takaisin Suomeen, koska elämä oli pikkuhiljaa muuttunut siten, että kaikki tärkeä olikin Vironlahden (ja Viron) eteläpuolella. Olin täysin kotiutunut, parhaat ystäväni asuivat siellä, aloin oppia kieltä ja minulla oli kantakapakka. (Hyvin, hyvin tärkeä tekijä kotoutumisprosessissa, kuten kaikki tiedämme). Ja sitten, yhtenä viikonloppuna, kaikki muuttui. Niin, että muutin sitten kuitenkin.

Riika on kuitenkin edelleen toinen kotikaupunkini. (En tiedä, mikä se ensimmäinen on, koska en ole koskaan kokenut olevani mistään kotoisin. Hah-hah!) On itsestään selvää, että latviankielinen* musiikki tuo aina mieleen tuon kaupungin ja sinne jääneet ystäväni.

Niin kuin tämä Ainars Mielavsin** Viss Notiek Pa Istam. Ah, haikeus. (Ja haba-haba, mikä mies - ja mikä ääni!)

* Latvian kieli saa polveni aina ihan veteliksi. Samoin toimii venäjä. Ja italia. Ja portugali. Ja espanja. Ja tsekki. Olisin aika helppo nakki jollekin multi-lingvistille.
** En jaksa nyt räplätä näppäimistöltä tarvittavia aksenttimerkkejä.

perjantai 3. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol. 5: Oma koti kullan kallis

Taas tulee teini-muistelo-materiaalia, yrittäkää kestää.

Tämä kappale sopisi niin moneen muuhunkin kohtaan kuin tähän, esim. kohtiin "Tätä kuuntelin yläasteella", "Tämän sanat osaan ulkoa", "Laulattaa", "Naurattaa", "Inspiraation lähde" ja "Tätä kuuntelin tähän aikaan viime vuonna" (ja sitä edellisenä vuonna, ja sitä edellisenä, ja sitä edellisenä...)

Aivan erityisen hyvin tämä sopisi kohtaan "Tässä on mahanpohjassa-tuntuva-ja-kaikki-ihokarvat-pystyyn-nostava-kaiken-parhaan-amerikkalaisesta-rock-musiikista-tiivistävä-viis-tekniikasta-kunhan-vain-tuntuu-munaskuissa kitarasoolo", mutta koska sellaista kohtaa ei ole, niin käytän tämän biisin nyt tässä.

Sarjassa 31 biisiä 

05 - Tämä muistuttaa hänestä:


Mötley Crüen Home Sweet Home. Lainasin kyseisen bändin videokasetin, jolla on tämäkin kappale, erään kaverini isoveljeltä yli kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Kun tässä eräänä iltana pakkasin vanhoja videokasetteja varastoon, huomasin, että se on edelleen palauttamatta. (Sattumoisin, asiaan mitenkään liittymättä, mutta kertoen jotain siitä, kannattaako minulle ylipäätään lainata tavaroitaan, huomasin eilen yrittäessäni asioida sähköisessä kirjastopalvelussa, että kaupunginkirjasto on jäädyttänyt kirjastokorttini. Hups!) Tästä kappaleesta tulee siis kiusallisesti mieleen kaverini isoveli. Varmaan siihen saakka kunnes joskus olen palauttanut videokasetin*.

* Videokasetti oli liikkuvan kuvan sekä äänen tallennusväline ennen kuin DVD-levy keksittiin. Laajasti käytössä 1980- ja 1990-luvuilla.

torstai 2. toukokuuta 2013

31 biisiä, vol. 4: Kielletty alle 11-vuotiailta

Musiikin kuunteleminen väärässä mielentilassa on monestakin syystä riskaabelia. Jos kappale osuu väärään hermoon, kappaleen kuunteleminen voi olla ikuisesti a) epämiellyttävää tai b) jopa mahdotonta.

Sen takia tämän kertainen osio sarjasta 31 biisiä oli erityisen vaikea: siinä on nimittäin tarkoitus esitellä kappale, jota kuuntelee surullisena tai joka saa surulliseksi. Paha, paha! Minähän pyrin välttämään musiikin kuuntelua surullisena, koska, no, en halua pilata hyviä biisejä ja yleensäkin musiikki vain vahvistaa olemassaolevaa tunnetilaani, ei helpota sitä. (Ja kuka sitä surullisemmaksi haluaisi tulla? Paitsi ehkä ollessaan teini-ikäinen, silloin tekee mieli muhia maailman vääryyksissä ja omassa angst-mehussaan.)

Aikani pähkäiltyäni hoksasin kuitenkin elokuvamusiikin. Olenhan pahamaineinen elokuvissa-itkijänainen. (Eilenkin itkin vuolaasti, kun entinen showpainija, nykyinen näyttelijä Dwayne Johnson tulkitsi jenkkifutaria jossain Disney-leffassa, ja tämä pinttynyt poikamiespalloilija viimein tajusi oman tyttärensä olevan tärkein asia koko maailmassa. Vahvaa tulkintaa! Puolustuksekseni on tällä kertaa tosin luettava PMS.) Niin, että siinä mielessä tähän voisi listata loputtoman määrän kappaleita, jotka saavat sieluni peilien hanat auki.

Sarjassa 31 biisiä tänään:

04 - Surullisena

Pippin's Song elokuvasta Taru Sormusten Herrasta. (Huom! Linkissä on elokuvan alkuperäinen kohtaus, ja elokuva on K-11.)

Koska itkettäähän se nyt, kun emotionaalisesti kylmä isä lähettää urhean poikansa varmaan kuolemaan ja taisteluun ylivoimaisia örkkivihulaisia vastaan! Vähemmästäkin tiedetään minun itkeneen.

torstai 25. huhtikuuta 2013

31 biisiä, vol. 3: Hulluja nuo ruotsalaiset

Ruotsalaiset ovat epäilyttävää väkeä. Positiivisia ja ulos- ja ylöspäin suuntautuneita (ekstro- ja suproverttejä* siis). Ruskettuvat hyvin, syövät terveellisesti, ja laulavat ja soittavat duurissa. (Niiden kaksirivinen Pääinstrumenttikin on nimeltään durspel. Se kertoo siitä, ettei niiden kansanmusiikissa ole paljon tarvetta mollisoinnuille.) Ne ovat pitkiä ja hoikkia, ja ystävällisiä, ja muutenkin outoja.

Tämä kappale ei olisi ikinä voinut syntyä Suomessa.

Sarjassa 31 biisiä tänään

03 - Iloisena: Slängpolskan efter Byss-Calle (ruotsalainen trad., tässä ikisuosikkini Väsenin esittämänä).

Maailman paras jamibiisi, joka saa suupielet väkisinkin nousemaan korviin niin soittaessa kuin kuunnellessa. (Videolla 4:00 minuutin jälkeen alkaa jokin toinen biisi, mutta se ei kuulu tähän asiaan mitenkään.)

* Joku päivä vielä tienaan tsiljoonan näillä omakeksimilläni termeillä. Odottakaa vain, niin näette.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

31 biisiä, vol. 2: Olen pitkävihainen

En muista, olenko ikinä purkanut täällä traumojani siitä, että jouduin olemaan teini-ikäinen 1980-luvulla. Voi pojat. Kyllä siinä oli tekemistä ihmisellä, että järjissään pysyi, noin edes suurin piirtein.

Silloinhan tuli radiosta yksi tunti nuorisolle suunnattua musiikkiohjelmaa päivässä. Vai oliko se viikossa. Ohjelman nimi oli Rockradio. Nykyään on Radio Rock ja muita genrespesifisiä kanavia, joista kuulee niin paljon hyvää musiikkia (no, ainakin kelvollista), ettei sitä jaksa edes kuunnella. (En kuuntele.)

Silloin kahdeksankymmentäluvulla oli sellaista, että jos erehtyi poistumaan kotoaan viikonloppuna ja menemään johonkin paikkaan, jossa oli muita ihmisiä, niin heti altistui ääniulosteelle. Ihminen pakotettiin kuuntelemaan sellaisia sarjayrjöjä kuin Sandran "In the Heat of the Night", Samantha Foxin "Touch me" ja sen italialaisen tissihirmun, jonka nimeä en muista, niin sen kappaletta nimeltä "Boys, Boys, Boys". (Se taisi olla Sabrina.)

Niin että älkää ihmetelkö, kun meistä tuli tällaisia.

Sarjassa 31 biisiä tänään

 02 - Tämän toivoisin katoavan maailmankaikkeudesta:

Modern Talkingin "You're my heart, you're my soul". Tämähän ei ole soinut missään enää lähes kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta en vieläkään voi antaa anteeksi. Olen traumatisoitunut iäksi.


perjantai 19. huhtikuuta 2013

31 biisiä eli miten vältellä harjoittelua viimeiseen asti

Koska olen päättänyt urhoollisesti vältellä ylikuntoa ja siihen petollisesti johtavaa harjoittelua näin viikko ja kaksi päivää ennen pääinstrumentti- ja yhtyetutkintoa, minulla on tänäänkin aikaa ilahduttaa teitä täysin tyhjänpäiväisellä postauksella, josta on iloa lähinnä minulle itselleni.

Löysin nimittäin hienosta blogista Pistekin riittää kiertopostauksen, jossa kerrotaan kolmestakymmenestä yhdestä itselle merkityksellisestä biisistä! Oi kyllä vain, rakkaat lukijani, luvassa on kolmenkymmenen yhden postauksen verran lätinöitä ikivanhasta metallista, puhkisoitetuista klasarikliseistä ynnä koti- sekä ulkomaiden pelimannijollotuksista, jotka tietenkin ovat aina yhtä ajankohtaisia, cooleja ja suosittuja. Ja ehkä jostain muustakin.

Kiertopostaus on kierrellyt ilmeisesti alun perin englanninkielisin otsikoin, mutta minä suosin suomea, joten kopioin tähän m{}nn1:n blogissa esiintyvät käännökset.

01 - Lemmikki
02 - Tämän toivoisin katoavan maailman kaikkeudesta.
03 - Iloisena (eli mikä tekee iloiseksi tai mitä iloisena kuuntelen).
04 - Surullisena (sama lisäys kuin kohdassa iloisena)
05 - Muistuttaa hänestä. (jostakin ihmisestä)
06 - Tuo mieleeni jonkin paikan.
07 - Muistuttaa jostakin tilanteesta.
08 - Tämän sanat osaan ulkoa, alusta loppuun ja lopusta alkuun.
09 - Tätä tanssisin!
10 - Tämän kanssa tulee uni.
11 - Tämän olen kuullut livenä!
12 - Kesähitti.
13 - Arvelluttava, likainen, salainen musiikkinautinto.
14 - Jotakin sellaista, mistä kukaan ei olisi uskonut minun pitävän.
15 - Tämän voisi luulla kertovan minusta.
16 - Rakastin tätä ennen, kunnes se ylensoitettiin.
17 - Tätä kuuntelin yläasteella.
18 - Soisipa tämä radiossa. (useammin?)
19 - Tämän tahtiin suutelin ensi kerran.
20 - Vihapäissäni.
21 - Tätä kuunnellaan, kun lähdetään viihteelle.
22 - Laulattaa. Siis pakko laulaa mukana.
23 - Tämä soisi häissämme. (Joskus tulevaisuudessa?)
24 - Tämän haluaisin soivan hautajaisissani.
25 - Naurattaa.
26 - Tätä en voinut ennen sietää, mutta nykyään rakastan.
27 - Rakastuneena.
28 - Lohdutus.
29 - Laulu lapsuudestani.
30 - Tätä kuuntelin tähän aikaan viime vuonna.
31 - Inspiraation lähde.

Aloitetaan siis ykkösestä.

01. Lemmikki:

Tämän valitsemisessa ei edelleenkään ole minkäänlaista ongelmaa. Kyllä olen tylsä, mutta mikään biisi ei ole koskaan vielä yltänyt lähellekään tämän kaikkien aikojen lempikappaleeni nostattamia tunteenpurkauksia.

Beethovenin viidennen pianokonserton toinen osa, viralliselta nimeltään Pianokonsertto nro 5 Es-duuri op. 73, osa 2 Adagio un poco mosso.

Koko konsertto on aivan käsittämättömissä sfääreissä, mutta erityisesti tämä toinen osa saa joka ikinen kerta kylmät väreet vilistämään pitkin selkänahkaani. Vaikka koko osa oikeastaan on kolmannen*) osan odotusta ja jännityksen rakentamista varsin minimalistisin keinoin, se on itsessään niin käsittämättömän vahva - ja itkettävä. (Koska sametinpehmeät jouset!  Koska pianon keväiset sadepisarat! Koska tuo arasti, mutta vahvasti kasvava teema! Oi, kauneutta! Yhyy ja nyyh.)

Kappaleeseen ei liity mitään erityisiä muistoja, eikä mitään muuta ulkomusiikillista kontekstia. Se. Vain. Toi. Mii. Aina ja ikuisesti.

*) Video loppuu kolmannen osan alkutahteihin.







tiistai 16. huhtikuuta 2013

Mies ja mitä se huomaa

No, ei kovinkaan paljoa, ainakaan, jos isäntä valitaan näytekappaleeksi sukupuolestaan.

Eilen Pätkä oli koko päivän tarhassa - ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Mamma pani heti elämän risaiseksi. Kumma, miten nopeasti kouluhommat saa sujumaan, kun lupaa itsellensä hieman shoppailua ynnä muuta virkistystä heti sen jälkeen kun ne on hoidettu alta pois. Sain itseni jopa harjoittelemaan tutkintoja varten - mutta vain vajaan tunnin, koska ylikuntoa täytyy välttää. (Olenhan pelottavan lahjakas ja liika harjoittelu tässä vaiheessa - tutkintoihin aikaa kaksi viikkoa - voisi koitua kohtalokkaaksi.)

Suuntasin kaupungille ja ensimmäiseksi hakemaan läppärinraatoa datahuollosta. Miekkonen tiskin takana lohdutti sen käyvän vielä mainiosti verkonpainoksi. Sitten suuntasin vakiokampaamooni, jossa olikin vapaana heti saman tien yksi drop in-aika.

Olin juuri edellisenä iltana vaalentanut kutrini ja niin kuin arvaatte, ne seisoivat kuivana takkuna pystyssä joka suuntaan kaikkia luonnon ja painovoiman lakeja uhmaten. Kampaaja kävi urheaan taistoon kuontaloani vastaan ja saikin sen kuriin, mutta vaati tiukoin äänenpainoin minua käyttämään tästä lähin hiuksiin jätettävää hoitoöljyä, jollaista ostin sitten häneltä putelin. Hoitoöljyn käyttö ei kuulemma vapauta minua hoitoaineen käytöstä (siis mitä h*ttoa?), vaikka kuinka asiasta kärtin. Kauniina pysyminen on näköjään kovaa työtä.

Karvat kuosissa suuntasin ensin Prismaan, jonne oli tullut ihkauusia Muumimukeja! Prismasta matka jatkui SPR:n kirpparille, josta yritin löytää kevättakkia ja/tai kenkiä, niiden sijaan löysin a) kartonkisen pienkerrostalon, jossa on kaksi laatikkoa b) huivin ja c) käsilaukun. Outoa kyllä, mikään kirpputorilöytö ei ole pitkään aikaan ilahduttanut minua niin paljon kuin tämä kartonkitönö. Kyllä voi ihminen olla pienestä iloinen.

Palasin kotiin, asettelin kaikki hankintani varsin näkyville paikoille (uusi kampaukseni mukaanlukien), ja jäin jännittyneenä odottamaan kommentteja. (Erityisesti muumimukiin liittyen, koska niitähän ei pitänyt enää ostaa.) Arvatkaa, montako niistä isäntä on tähän mennessä huomannut?

Oikein. Yhden.  Sen kartonkitalon.


Tältä meidän pienkerrostalomme näyttäisi, jos se sijaitsisi jossain Välimeren rannalla. (Ja olisi kartonkia.)

Miinus kuusi senttiä, eikä isäntä huomaa mitään. 

Miljoonan euron karvaöljy.

Piilossa esillä, kaltaistensa joukossa. Jääkö hän koskaan kiinni?!






tiistai 9. huhtikuuta 2013

Pinnistämisen etiketti

Kyllä se on niin, ettei tässä iässä enää kannattaisi edes yrittää kokeilla mitään uutta. Tuskanhiki nousee pintaan jo pelkästä ajatuksesta. Esimerkki: Vuosikaudet olen tallennellut netissä vastaantulleita sisustus-, leivonta- ynnä muita ideoita koneelleni sekä selaimen kirjanmerkkeihin. No, kuten tiedätte, koneelle kävi ohraisesti, joten se niistä ja niiden kestävyydestä. Välttääkseni vastaavan vastaisuudessa, päätin liittyä Pinterestiin.

Ei olisi kannattanut, koska - mikä ahdistus!

Miten siellä pitää olla? Ei minulla ole aavistustakaan pinnausetiketistä. Jos joku uudelleenpinnaa (pinnistää? pintaroi? pinnertää?) sinun pinnaamasi kuvan tai alkaa vieläpä seurata jotain kansiotasi, niin odottaako se joku, että sinä vastaavasti käyt tutustumassa hänen kiinnostuksen kohteisiinsa? Pitääkö siellä kommentoida ventovieraiden ihmisten pinnauksia? (pinnaamisia? pintarointeja? pinnejä?) Tai jopa - Luoja paratkoon! - alkaa tutustua uusiin ihmisiin?

Eikö siellä saa olla rauhassa?

"Honey, I'm hoooo'ome!" Pätkän nukkekodin sisustus miellyttäisi Pinterestissä minimalismin ystäviä. Oikean mittakaavan nuket ja kalusteet jäävät hankkimatta niin kauan kuin neiti yrittää säännönmukaisesti nauttia niitä ravinnokseen.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Hyvät ja huonot uutiset

Hyviä ja huonoja uutisia. Hyvä uutinen on se, että Hobby Hall toimitti neljässä päivässä Mammalle uuden läppärin. Huono uutinen on se, että vanhan kiintolevy oli ammattitermein ilmaistuna "sökö", eikä sieltä saatu pelastettua mitään. Hyvästi, kouluhommelit ja tuhannet valokuvat. (Paitsi ne, joista on olemassa varmuuskopio. Tämä koskee n. 30% valokuvia ja 0% koulujuttuja).

Muistutus itselle: Ota. Varmuuskopioita. Usein. (Toinen muistutus itselle: Kahvissa uinutta ja yhteistyökyvytöntä läppäriä ei kannata takoa nyrkillä, toisin kuin luulisi, se ei paranna toimivuutta tai lisää tiedostojen pelastumismahdollisuuksia.)

Erinomainen uutinen on se, että tämä uusi läppäri on roiskesuojattu. Valmistajan mukaan ehdin siis seuraavan katastrofin sattuessa "tallentaa tiedostot ja sulkea tietokoneen turvallisesti". Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Hyvä uutinen tämäkin: Tämä kasvi, latinankieliseltä nimeltään Eiaavistus Takaan Mikälie, kukkii ja punkee nuppuja ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Silloin siihen tuli yksi kukka. Ruoho on peräisin edesmenneen isotätini omistamasta Eiaavistus Takaan Mikälie'stä, joka on peräisin vähintään viidenkymmenen vuoden takaa. Kyllä on ehtoisan emännän rinta nyt rottingilla.

Sähköä ilmassa.


sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Kuppi nurin

Myöhäiset pääsiäiset ja niin päin pois. Tämän kertaiseen blogihiljaisuuteeni on ollut - ja on edelleen, koska tämä on ainoa kännykällä tököttelemäni päivitys - läppärini poistuminen tästä ajasta ja ulottuvuudesta. Tuo sama kelmi, joka edellisessä postauksessa oli nähnyt hyväksi kylpeä täysissä tamineissa, päätteli, että hiljaisen viikon piristykseksi voisi olla ajatusta tarjoilla tietokoneelle reilu mukillinen aamukahvia. En ole ehtinyt viedä värkkiä huoltoon, elättelen laihoja toiveita siitä, että edes jotkut koulujutuista ynnä Pätkän tuhansista valokuvista neljän ensimmäisen elinvuoden ajalta saataisiin pelastettua. Palaamme eetteriin aurinkoisissa tunnelmissa heti kun talouteen ilmestyy jälleen toimivaa tietojenkäsittelylaitteistoa.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Kodinlaittajan paluu eli miksi imurointi kannattaa

Kuukausien luolaelämän jälkeen asuntomme on nyt noin parin viikon verran ollut lähes ihmisasuttava. Olen imuroinut joka päivä ja jopa pessyt lattiat maanantaisin. (Myös tänään.) En tiedä, onko sivupersoonani Kodinlaittajan paluuseen syynä Pätkän parempi vointi vai huikaisevan kirkas (ja armoton) auringonpaiste, joka säälimättä paljastaa kissankarvatollukat ja kurajäljet matoilla, sohvilla ja lattialla. Eilen velttoilin sen verran, että jätin imuroimatta - ja tämän päivän saaliin näette alla.

Tässä on siis meidän asuntoomme (68 m2) kahden päivän aikana kertynyt ryönä. Ryönä koostuu lähinnä kissankarvoista (väristä voi päätellä pääsyyllisen) ja paperisilpusta, eli "rättästä" (n. "rätti"), jota lapseni kylvää ympärilleen.



Yli viivan ja kevyesti.


Kuvitelkaa millaista täällä on täytynyt olla silloin kun Kodinlaittaja on ollut viikkokausia puntiksella. Onneksi oli aurinkokin.


sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Paluu naamakirjaan ja kaksi muutakin tunnustusta

Jos nyt joku ei vielä ole arvannut, niin meillä sairastetaan taas (yhä) - siksi blogihiljaisuus. (Saattepa vähän lomaa tekin.) Pätkä imuroi kuukausi sitten jonkin superpöpön sieraimiinsa ja sitä on nyt sitten podettu koko perheen ja lähisuvun voimin, paitsi minä. (Syön edelleen valkosipulia, kurlaan suolavettä, popsin lisäravinteita ja entsyymeitä ynnä turvaan raivoisaan itsesuggestioon. Ja tietenkin siihen rokotteeseen, joka meidän perheessä on tänä vuonna näyttänyt toimivan ainoastaan allekirjoittaneella.)

Blogitauon aikana kärvistelin ilman naamakirjaa edelleen, siis ilman juoruja, ilman uutisia (vähän yli vuosi sitten suljin tilini siellä) ja lopulta tänä iltana hävisin taistelun itseni kanssa. Liityin uudestaan, selkärangaton kun olen. Loppujen lopuksi en enää kestänyt sitä, että kuulen vihoviimeisenä kaikesta. Minulla on siellä nyt yksi kaveri, hän on Kitaraa Soittava Lähisukulainen. Lisäksi tykkään siellä sen yhdestä bändistä, siis tästä. Siitä se verkosto alkaa nivoutua.

Sain muinaisina aikoina kaksi tunnustusta, joista ensimmäisen -tarjah-lta blogissa Vanhassa Talossa, jossa tehdään aina mm. kadehdittavan upeita kirpputorilöytöjä. Sydämelliset kiitokset!

Kun mietin, kenelle tämän antaisin eteenpäin, halusin noudattaa tunnustuksen henkeä "uudesta" blogista - ainakin itselleni uudesta - ja mieleeni juolahti suuremmitta miettimisittä heti kaksi kirjoittajaa, joiden virtuaalinen kynä on ensi hetkestä asti antanut itselleni lukemattomia mielihyvän hetkiä. Pidän suuresti kummankin suorastaan hengästyttävästä kirjoitustavasta, joka ei pistä virkettä poikki jokaisen pisteen kohdalla (rakastan maratonlauseita, kuten ehkä olette huomanneet), tiukasta ja brutaalin rehellisestä kerronnan otteesta ja mustasta huumorista, jota kumpainenkin viljelee vähintäänkin menestyksekkäästi.

Ensimmäinen on minun laillani erityislapen äiti, hänen arkensa, veikkaisin, vielä omaanikin vaiherikkaampaa (ainakin useammalla lapsella varustettua). Ensimmäinen tunnustus menee siis, tattadadaa - ihanalle Blueraindrop'ille blogiin Liitulakua ja sitruunoita.

Toinen blogi on uusi bloggerissa, vaikka vanha tuttu vuodatuksesta, jossa sijainnissa kävin lähes päivittäin kurkkimassa kuin pahin stalkkeri, joko uusi episodi on ilmestynyt. Toisen tunnustukseni saa siis aina yhtä ihastuttavan bisaari (onko se sana? basaari ainakin on) ja hengästyttävä Ofelia uudessa blogissaan Fata Morgana.

Fanitan teitä, leidit. 

Sitten toinen tunnustus, joka sai liikutuksen ailahduksen tuntumaan sydänalassa (tai sitten se on orastava sepelvaltimotauti). Näin suloisella lätkällä minua muisti Harriet, joka kirjoittaa ihanan lämmintä tekstiä adoptioäidin arjesta, välillä tiukemminkin sanakääntein (mitä minä aina arvostan, tiukkoja sanakäänteitä.) Kiitos!


Tällä tunnustuksella minä haluaisin muistaa erityisesti Poikkeamaa blogissa Äitiyden Monet Kasvot. Pidän blogin suorasanaisuudesta ja kaunistelemattomuudesta (yllätys, yllätys), sekä sisällöstä ihan otsikosta lähtien. Se on sellainen ajattelevan naisen äitiblogi, erityislapsen äidin äitiblogi ja sellaisen naisen äitiblogi, jolle - niin kuin minullekaan - lapset eivät ole putkahdelleet ihan tuosta noin vain, suit sukkelaan. Tippa tuli linssiin itselleni kun luin blogista kauan odotetun Lounatuulen syntymästä. Siksi sinne tämä nalle sydämineen ynnä monet lämpimät ajatukset.


keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Tahtoisin kirjoittaa

Tahtoisin

- kiittää kahdesta saamastani ihanasta tunnustuksesta ja jakaa ne eteenpäin
- kertoa Pätkän arjenpysäyttävästä räkätautiputkesta, kauhistella tulevia tutkintoja, joihin ei ehdi harjoitella ja märehtiä tekemättömiä kouluhommia
- manata nurkkiin ripuloivia kissoja
- haaveilla kissannahkahansikkaista, design ja materiaalit omasta takaa
- esitellä ensimmäisen sokerimassalla(kin) koristellun täytekakkuni (äiskä auttoi) ja kertoa Neljävuotiaan Sukulaispojan (aiemmin tunnettu nimellä Kolmevuotias Sukulaispoika) maanisesta Angry Birds-fiksaatiosta ynnä aiheeseen kytkeytyvästä syntymäpäivästä
- kehuskella riuskan emännän minä-itte mööpelivalssilla ja itkeä p*skaksi pärähtänyttä alaselkää (ynnä kauhistella niitä tulevia tutkintoja p*skaksi pärähtäneen alaselän kanssa)
- riemuita poppakonsteista, jotka edelleen pitävät minut eritteettömänä vaikka ympärillä vuotavat nenät, rohisevat keuhkot ja roiskuvat limayrjöt
- todeta, että poppakonstit eivät näytäkään tehoavan mahatauteihin ja joudun tekemään kissoille seuraa (ei hanskoina, eikä nurkassa, mutta sanotaan, että pystyn nyt paremmin ymmärtämään heidän lähtökohtiansa).

Tämä kaikki jää kuitenkin tekemättä, sillä läppärin nettiyhteys on poikki ties monettako päivää, enkä lähde tähän kännykällä.

Ai niin. Haluaisin rutista p*skoista  nettiyhteyksistäkin.