tiistai 12. helmikuuta 2013

Uuden vuoden uhous

Vuoden vaihtumisesta kun on vasta puolitoista kuukautta, voi hyvin ottaa puheen kirjoituksenaiheeksi Uuden vuoden lupaukset. (Puolentoista kuukauden reagointiaika johonkin asiaan putoaa sinne keskikastiin mitä reagointiaikoihin tulee - mangrovesuossa, jota aivoikseni nimitetään.)

Jotkut ehkä muistavat kuinka uhosin viime vuonna pudottavani elopainostani 20 kg - sekä sen, kuinka uhous myöhemmin häpeillen haudattiin. Vuotta (ja puoltatoista kuukautta) myöhemmin on aika katsoa totuutta  - ja vaakaa - silmiin.

Tulos: +5 kg. Ei suinkaan -20 kg.

Mikä shokki! Miten tässä näin pääsi käymään?! On ymmärrettävää, että palkattomana sairaanhoitajana (eli äitinä) toimiessa eivät sorja varsi ja virtaviivainen olemus ole aina päällimmäisenä tavoiteltavien asioiden listalla, mutta ei sitä sentään lisää painoa kannattaisi ahnehtia. Sitä on suotu ylenpalttisesti jo entuudestaan. Puhumattakaan siitä, että kakkostyypin diabeteskin vaatisi ehkä jo tässä vaiheessa, parin vuoden tuttavuuden jälkeen, hieman totisempaa suhtautumista olemassaoloonsa.

Tämän viimeisimmän Uuden vuoden aaton tienoilla (puolitoista kuukautta sitten) tuumiskelin, että muodikkaasti uudelleenkäyttäisin viime vuotisen uhoukseni ja pyrkisin keventymään keskikokoisen kuusivuotiaan tyttösen verran, mutta nyt on tarkistettava elämän realiteetteja. Vaakani osoitti julmasti, että pudotettava paino on kasvanut neljänneksellä ja vastaa nyt kahdeksanvuotiasta keskikokoista tyttölasta. Edes tokaluokkalaisen elopainon varreltani heivattuani en olisi lähimaillakaan ihannemittoja, mutta sillä sentään saataisiin varmasti lisää liikettä kinttuun (ja sokerit kuriin).

Asiaa pitkään pohdittuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että pettymykset on minimoitava ja mieluiten kitkettävä jo itämisvaiheessa. Muuten on vaarana, että pettymys aiheuttaa lohtuleipomista ja mässäilyä. (Epäilen vahvasti edellämainittuja viiden uuden lisäkilon lähteeksi.) Tänä vuonna lähdemmekin liikkeelle siitä, että painoa ei tule lisää. Se on hyvä lähtökohta. Aloitan nykyisessä painossani pysymisen heti huomenna.

Tai viimeistään ensi viikolla.

Sitä ennen nautin kuitenkin vielä hieman lempiruokaani - mutakakkumuffineja Talo maalla-blogin ohjeella leivottuna. Tämän järkytyksen jälkeen olen sen ansainnut.


4 kommenttia:

  1. Mulla oli jotian kommentoitavaa, mutta kaikki järkevät ajatukset katosi päästä, kun silmät tavoitti tämän muffinin. Oo, mutakakku on niiiin hyvää. Ja muffinina, ooh, sen täytyy olla taivaallista :) Lähden nyt Talo maalla - blogiin hakemaan ohjetta :) Kiitos vinkistä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin tuijotan nyt tuota kuvaa lumoutuneena ja suunnittelen tekeväni toisen satsin. (Ensimmäinen meni jo.)Missähän niitä paljonpuhuttuja selkärankoja myydään??

      Poista
  2. Noi on niiiiiin hyviä!

    Niitä pystyy syömään uskomattoman monta, vaikka hetkittäin iskee äklömakeaoksennusolo. Pieni tauko ja taas voi ottaa uuden.

    Mä eilen yöllä mietin sua. Tai sun nenää. ... Hmm. Kuulostaa epäilyttävältä. No, siis mietin, että miten se suolaveden ruiskiminen sinne nenäonteloon käy? Ja siis onko se ihan tavallista suolavettä (sekoitussuhde?) ja onko se siis tommonen muksujen antibiottiruisku, millä ruikit?

    VastaaPoista
  3. :-D Ilmeisesti jotain mun heavyuseriudestani kertoo se, että mulle tulee harvoin äklömakea olo kun syön noita. Seuraavaksi alan ehkä imuroimaan noita klyyvariin ja sitten seuraa suonensisäinen käyttö.

    Klyyvarista puheenollen, ruisku on isompi kuin lasten antibioottiruisku, eikös ne ole 10 ml vai? Mutta eihän sen ruiskun koolla ole väliä jos jaksaa ämpäröidä. Ruisku sieraimeen, pää kallelleen (korva kattoa kohti), sitten suolavettä nokkaan. Sen tuntee kyllä missä se on menossa :-D Sitten kääntelee päätä niin että vesi tulee toisesta sieraimesta ulos. Kuten sanottu, se nenäkannu voi olla kätevämpi. Mä käytän apteekin NaCl, mutta voi sitä varmaan itsekin tehdä. Esim 3 rkl suolaa, litra vettä? Google vois tietää paremminkin.

    VastaaPoista