tiistai 4. kesäkuuta 2013

31 biisiä, vol. 27-31: Vihdoinkin loppu!

Periaatteessahan tämä koko postaussarja olisi pitänyt olla käsitelty kuukaudessa. Aloitin tämän huhtikuussa, ennen päättökonserttia, välttyäkseni harjoittelulta. Jos tämä meno jatkuu, olen saanut opinnäytetyönkin valmiiksi ennen kuin tämän tyhjänpäiväisen lätinärupeaman. Tähän tulee nyt loppu. Rutistan tämän loppuun vaikka väkisin!

Sarjassa 31 biisiä tänään käymme läpi vielä seuraavat viimeiset kohdat:

27 - Rakastuneena. Scandinavian Music Group: Hölmö rakkaus. Tämä on minusta kaikkien teinirakkauksien muistelulaulun arkkityyppi, varsinkin kertosäkeen osalta. SMG on jotenkin kesäbändi - viileä, tyylikäs, kuulas ja makea - vähän niin kuin italialainen jäätelö. Tunnen SMG:n kuuntelukauden olevan taas alkamaisillaan.

28 - Lohdutus. Lynyrd Skynyrd: Simple man. Tämä kappale toimii lohdutuksena oman lapsen kehitysvammaisuutta sulatellessa ja käsitellessä (vaikkei "simple" tässä ihan sitä varmasti tarkoitakaan). Paitsi että biisi kokonaisuutena on hieno, sen teksti tuntuu kolisevan juuri siihen kohtaan, mikä kehitysvammaisen lapsen vanhempana on ehkä monellakin se kipein: Millainen elämä lasta odottaa? Miten se löytää paikkansa maailmassa? Mitä on hyvä elämä, mitä siihen vaaditaan? Tässä on läpikotaisin viisaat sanat. "All that you need is in your soul" - siinähän se on, pähkinänkuoressa.

29 - Laulu lapsuudestani. José Feliciano: Rain. Tämä oli jollain isäni c-kasetilla, ja minä pidin tästä kovasti.

30 - Tätä kuuntelin tähän aikaan viime vuonna. Ei hajuakaan! Mistä minä voisin muistaa vuoden takaisia asioita? Heitän nyt lonkalta tämän, ei se kovin kauas varmasti mene - kuitenkin kesä alkamassa ja kansanmusiikkifestivaalit lähestymässä. (Ja Frigg nyt on aika varma arvaus kysyttäessä mitä olen kuunnellut, ylipäätään ihan milloin tahansa.) Siispä Frigg, vaikkei tätä kyseistä ollut vielä julkaistu tasan vuosi sitten.

31 - Inspiraation lähde. Pääinstrumentissa (aka Peffainstrumentissa) on se tunnettu vika, että se kuulostaa juntilta. Ei sitä käy kieltäminen. Koko suomalainen peffainstrumenttikulttuurihan istuu vankasti matalien äänikertojen, h*lvetillisen rynkytyksen ja raskaiden sointuklustereiden päällä, ynnä sellaisen koko hammasrivistön paljastavan nk. viihdeharmonikkahymyn päällä, yhtä vankasti kuin ihminen persuksillaan. Mutta sitten on onneksi tällaisia mariakalaniemiä, joiden peffainstrumentti ei kuulosta yhtään juntilta*. (Eikä ne virnuile pahemmin yleisöllekään.) Inspiraation lähteenäni toimii aina tämä ja mikä tahansa muukin Maria Kalaniemen soite.


(Ei kyllä kuulosta minun openkaan, jonka opena puolestaan kyseinen taiteilijaprofessori oli. Minunhan pitäisi periä tyyli siis suoraan alenevassa polvessa. Jaksan vieläkin uskoa, että kun soitan/kuuntelen tarpeeksi, niin minunkaan peffainstrumentti ei enää juntahda.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti