sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Mikä meitä yhdistää

Tämä kirjoitus osallistuu Ainekirjoituksen toiseen osaan. Kysymyshän on Liinan lanseeraamasta ja Leopardikuningattaren (arvan valitsemana) jatkamasta kirjoitushaasteesta, jossa bloggaajat kirjoittavat yhteisestä aiheesta kuin koulun äikäntunnilla konsanaan. Omalla kohdallani tämä tulee kuin taivaanlahjana, koska elämäntilanteestani johtuen on todella vaikea saada käännettyä päänsä ruuveja niin, että ulos tulisi jotain muutakin kuin hormonihuuruista raskauslöpinää. Ehkä olette huomanneetkin jo tämän. 

Leopardikuningatar ohjasi otsikonkäsittelyä hieman parisuhteen suuntaan, mutta se on kohdallani turhan henkilökohtainen aihe. (Sellaisiakin siis on, mikä voi tulla yllätyksenä monelle lukijalle.) Muistakin ihmissuhteista sai kirjoittaa. Tässä niistä muista.






Jo yli kymmenen vuoden ajan olen elänyt jonkinlaisessa aikavääristymässä. Kaikki alkoi siitä, kun menin töihin erääseen kulttuurialan yritykseen, jossa työntekijöiden keski-ikä oli yli viisitoista vuotta omaa ikääni korkeampi. Meitä "nuorison edustajia" (kolmekymppisiä tahi alle) oli talossa yhden käden sormin. Olin juuri muuttanut paikkakunnalle ja ihmissuhdeverkostoni muodostui varsinkin alkuun lähinnä työkavereistani. Sitten myös työkavereideni ystävistä. Ja sitten myös näiden ystävistä.

Vietin suuren osan vapaa-ajastani viisikymppisten muusikoiden, säveltäjien, kädentaitajien, opettajien kanssa. Tunsin olevani kuin pikkusisko, joka on hyväksytty mukaan suuresti ihailemiensa vanhempien sisarusten leikkeihin ja olin onnesta soikeana. Ne olivat älykkäitä ja viehättävällä tavalla sarkastisia, tunsivat aina vain lisää lahjakkaita ihmisiä ja keskustelivat ylevästi mistä tahansa musiikkiin liittyvästä. (Niiden kanssa sai väittelyn aikaiseksi vaikkapa vain Star Warsin Darth Vader-teemasta, "Imperial Marchista". Minä pidän väittelyistä.) Vuosien kuluessa en edes enää huomannut, että lähes kaikki ystäväni olivat minua viisitoista-kaksikymmentä vuotta vanhempia.

Sitten päätin itse vielä vanhoilla päivilläni vaihtaa alaa ja pyrin opiskelemaan musiikkia. Aikavääristymäni kellahti toiseen äärilaitaan. Olin keski-ikää lähestyvä täti keskellä parikymppisiä muusikon- ja musiikinopettajanalkuja. Tunsin itseni naurettavaksi. Tätä kesti kuitenkin korkeintaan pari kuukautta, sitten huomasin käkättäväni samoille idioottimaisuuksille kuin kummilasteni ikäiset opiskelutoverini. Viihdyin koulussa erinomaisesti, tunsin olevani kaikkien kanssa "samalla aaltopituudella". (En tosin tiedä, oliko tunne ihan molemminpuolinen.) Joskus oli toki ärähdettävä ja muistutettava omasta iän tuomasta "auktoriteetistä" (jos ei muille, niin itselleen), mutta pääsääntöisesti en edes muistanut olevani vähintään viisitoista vuotta vanhempi kuin muut.

Eikä tässä vielä kaikki. Aikavääristymä sai vielä uuden käänteen, kun sain esikoiseni 37 vuoden kypsässä iässä. Lähin ja luonnollisin viiteryhmäni - pienten lasten äidit - oli yhtäkkiä hieman vanhempi, mutta edelleen vähintään viisi - kymmenen vuotta itseäni nuorempi. Ja jatkoa seuraa. Odotan toista lastamme 41-vuotiaana, iässä, jolloin jotkut tulevat jo isoäideiksi. (Omani taisi olla 45, kun minä putkahdin maailmaan. Vertailun vuoksi paljastan, että isäntä on nyt 44.) En silti tunne itseäni yhtään vanhaksi vaan pidän meitä "nuorena lapsiperheenä" - ihan samanlaisena, kuin ne muutkin, joissa on leikki-ikäisiä lapsia. Häkellyin täysin, kun eräs lapsuudenystäväni, kanssani kuukaudelleen saman ikäinen, kommentoi jotain tulevasta "iltatähdestämme". Eihän se mikään iltatähti ole! Iltatähtiä tulee vanhoille ihmisille, sellaisille, joiden muut lapset jo lähentelevät aikuisuutta. Meidän omamme on vasta tarhaiässä ja me itse olemme nuoria vanhempia!

Voin siis kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, että se mikä meitä ihmisiä yhdistää, ei ole ainakaan ikä - tai edes ikäluokka. Olen ollut oudosti irrallani omastani jo pitkään, enkä silti ole huomannut minkäänlaisia erakoitumisen merkkejä. Kiinnostuksen kohteet ja elämäntilanne, ne meidät yhdistävät katsomatta siihen, mikä lukema kunkin kilometrimittarissa seisoo. Ja hyvä niin, koska jos ihmisen kanssa ei ole muuta yhteistä kuin ikä, niin se aihe on kyllä aika äkkiä keskusteltu loppuun.






14 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus ja hauska näkökulma. Siksikin, että minun on ollut usein vaikea solahtaa uusiin piireihin oman ikäisteni, saman alan ihmisten kanssa, vaikka periaatteessa pitäisi olla niin samaa viiteryhmää kuin olla ja voi. Sekään ei kuitenkaan takaa sitä, että mitään yhteistä löytyisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus olen ollut samanlaisessa tilanteessa, eli edes sama ala ja samankaltaiset nuoruuden traumat (viittaan nyt kasarimuotiin ja eurodiskoon ;D) eivät takaa minkäänlaista klikkausta ihmisten välillä jos kaikki muu puuttuu. Onneksi kuitenkin suurimman osan kanssa löytyy aina jotain yhteistä. :)

      Poista
  2. Mä en haluaisi romuttaa hienoa teoriaasi, mutta mulla on sellainen olo, että juuri sinä olet sellainen ihminen, jonka kanssa on hyvä ja helppo olla ja siksipä hyppäät ikäkuilujen yli noin kevyesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Voi toki olla, että tästä huolimatta olet myös oikeassa ja asian ytimessä, ja luultavasti oletkin, mutta että kuitenkin! :D)

      Poista
    2. Kiitos viehättävästä olettamuksesta, toivoisin, että olet oikeassa. Multahan kyllä puuttuvat kaikki filtterit, joten sellaisten ihmisten kanssa, joita tällainen puute ei haittaa, tulen aina mainiosti toimeen, oli ne minkäikäisiä tahansa. Sitten sellaisten pönöttävämpien kanssa en tule, kun ne ei voi sietää minua. :D

      Poista
  3. Mulla on itellä kokemusta tuosta kun äiti on iäkäs.Mun äiti oli42v kun minä synnyin.Kun äiti saattoi mut ekaluokalle niin toiset lapset luuli häntä mun mummiks - ja mua hävetti.Mun parhaan ystävän äiti oli kolmekymppinen ja mun äiti viiskymppinen ja isä 53v,harmaantunut pappa.Kun itse sain vauvan 32-vuotiaana niin vanhempani olivat jo 74v ja 78v! Isäni kuoli seuraavana vuonna eikä äitinikään juuri enää jaksanut olla "osallistuva mummi".Omia isovanhempianikaan en juuri muista.Eli tehkää ne lapset vähän nuorempana jos vaan voitte!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin no, minun kohdallanihan tämä on jo vähän jälkiviisautta, että en oikein ymmärrä kommentin tarkoitusta. Meillä ei myöskään ole ollut kiinni siitä, etteikö niitä lapsia olisi yritetty tehdä jo nuorempanakin. Lapset nyt vain sattuu tulemaan silloin kun tulevat, eipä siihen voi aina ihminen kovinkaan paljon vaikuttaa. (Päinvastainen on yleinen luulo sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka "tekevät" lapsia.)

      Itse ajattelin kyllä olla 74 vuotiaana aivan hemmetin seksikäs tipu ja elämäni kunnossa, todellakin osallistuva mummi, jos niitä lapsenlapsia tulisi. :) (Esikoisen toimesta ei edes tule.) Ja minusta 53 vuotias on mies parhaassa iässä, ei todellakaan mikään "harmaantunut pappa". Ajat ovat tietysti muuttuneet tässäkin, nykyaikana ihmiset "säilyvät" pidempään.

      Poista
    2. no voipi olla että "ajat on muuttuneet",mutta kyllä edelleenkin viisikymppiset on lapsen mielestä vanhoja näytti ne miltä tahansa! -alisa-

      Poista
    3. On varmasti. :) 25-vuotiaat myös, yli kolmekymppisistä puhumattakaan. :)

      Poista
  4. Olen kyllä ihan toivoton laittamaan kommentteja! Tämä on toinen yritys tänä iltana sinun blogissa ja kolmas, jos mukaan lasketaan myös viikon takainen yritykseni. Sotkeudun aina noihin koodeihin, jotka yrittävät varmistaa, etten ole robotti. :P

    JOka tapauksessa, halusin sanoa, että tämä oli kiva kirjoitus. Kiitos, että osallistuit haasteeseen! Ja toisaalta halusin onnitella tulevasta perhetapahtumasta. Jotenkin hirmuisen hyvä kuulla, että joku ikätoveri on saamassa perheenlisäystä. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis häh, eihän tässä ollutkaan robottia?! Mihinkähän se minun aiempi kommentti katosi?! Höh. :)

      Poista
    2. No mutta kiitos, kun olet sinnikkäästi jaksanut yrittää kommentoida vastuksista huolimatta! Itsekin olen laiska kommentoija. Ja kiitos onnitteluista.

      Poista
  5. Minä tai me mieheni kanssa jostain syystä hakeudumme helposti ikäistämme vanhempaan seuraan (eli 40-60 v.) ja viihdymme hyvin. Monesti olemme hämmästellen kuunnelleet kiitoksia, kun "jaksatte vielä tällaisten vanhojen kanssa istua iltaa". Siis hä? Mutta tunnenkohan mä lähemmin ketään parikymppisiä? En ole varma olisiko juttelu niin luontevaa. Kiitos, kiva kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minäkin viihdyn hyvin itseäni vanhempien ihmisten seurassa. Ehkä se johtuu siitä, että heidän kanssaan olen ollut viime aikoina enemmän tekemisissä. Keskustelin juuri tästä raskaudestani parin isoäidin kanssa, joilla oli kummasti etäisyyden tuomaa näkökulmaa ja varsin lohduttavia sanoja. :) Ei sillä, kyllä nuorempien kanssa on yleensä ihan yhtä mukavaa. Ja samanikäistenkin. :D Enemmänhän se on aina niistä kyseisistä tyypeistä kiinni.

      Poista