perjantai 28. kesäkuuta 2013

Mestarikuvaaja iskee jälleen

Tänään päätin kuvata isännän syntymäpäivälahjan ilta-auringossa:


Sekä "leipomani" syntymäpäiväkakun*:


Kakku on juuri niin karu kuin mitä kuva antaa ymmärtää, se kuva onnistui siis täydellisesti. Lahjakuvasta ei oikein saa selvää, joten katsoin parhaaksi selventää verbaalisesti sen kuvaamat objektit.

Kohta keitämme kahvit ja sitten mökkisaunaan. Näin hurjat ovat nimittäin keski-iän saavuttaneen mieshenkilön synttäribileet.

Aurinkoista viikonloppua.

* Juustokakun, joka on makeutettu aspartaamilla. Pahinta tässä mallioppilaana olemisessa on se, ettei voi edes leipoa - saatika syödä - oikeita täytekaakkuja.


torstai 27. kesäkuuta 2013

Uusi blogi

Elämäntilanteeni on nyt ollut vähän aikaa sellainen, että kirjoitettavaa olisi aiheesta, mikä ei mitenkään tähän blogiin sovi.

En tiedä, miten kauan uusi blogi jatkuu, sitä ei tiedä tällä hetkellä kukaan - se voi loppua nopeastikin. Mutta asiasta kiinnostuneille tässä on linkki.

Pyyntö vielä anonymiteetin säilyttämiseksi: Jos tunnet minut, ja tämä asia on sinulle uutinen - ole kiltti ja pidä se edelleen IRL-salaisuutena. Asiasta tiedottamisen haluan siirtää myöhemmäksi ja siihen on olemassa hyvät syyt, kuten kaikki varmasti ymmärtävät.

Käsittelen asioita kirjoittamalla ja olen kirjoittanut uutta blogia itselleni päiväkirjaksi. Mutta hei haloo - eihän sellaista kukaan oikeasti ikuisesti jaksa!

Joten menköön.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Mallioppilas


Tuossa on nyt kahden viikon aikana mittaamieni verensokereiden keskiarvo. En tiedä, onko se vieläkään mitenkään ihanteellinen - mutta sen tiedän, että parempi se on kuin tämän "elämäntaparemontin"* alkuvaiheessa (6,4).

Kiloja on tippunut yhteensä kuusi, niistä osa tosin jo aiemmin talvella. Minulla on koko ajan nälkä. Elän pakosta vähähiilihydraattisella ruokavaliolla, koska insuliinista huolimatta - kyllä, olen nyt insuliinihoitoinen diabeetikko - elimistöni ei kestä juuri lainkaan hiilihydraattia. Toisinaan yritän temppua "Hämmästyttävä Mamma syö yli 20** grammaa hiilihydraattia samalla aterialla!" - ja seuraus lähes poikkeuksetta on liian korkea aterianjälkeinen verensokeri.

Sekin on hassu piirre tässä taudissa, että minulla on Maha. Sen huomaa erityisesti nyt, kun muualta on lähtenyt kiloja - mutta ei siitä Mahasta. Diabetesmaha. Näytän siltä, kuin olisin lähdössä synnyttämään ihan minä hetkenä hyvänsä.

Odotan tilanteen hieman helpottavan, jahka niitä kiloja tippuu vielä lisää. Mikä tässä rääkissä on sitten palkintona? Muutama elinvuosi lisää, ehkä?

Jos keksin aikakoneen, matkustan menneisyyteen ja syön muutaman karkin vähemmän.

* Kesto noin 1 kk.
** 20 g hiilihydraattia = esim. ruisleipäviipale ja lasi maitoa.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Ei onnistunut sekään

Nyt vaivaa masennus ja angsti.

Se on kyllä niin, että kaikenlaiset uudenvuodenlupaukset jätän tästä lähin lausumatta. Tänä vuonnahan tavoitteeni oli pysyä vuodenvaihteisessa elopainossani, joka oli siis viisi kiloa enemmän kuin edellisvuodenvaihteinen sellainen. (Huolimatta siitä, että edellisvuodenvaihteinen lupaukseni oli painaa 20 kg vähemmän, ei suinkaan 5 kg enemmän.)

Nyt on vuosi puolessa välissä, ja on todettava, että todennäköisesti tämänvuotinen lupauksenikin menee pyllylleen.

On nimittäin käynyt niin, että olen kadottanut johonkin ne viisi kiloa, jotka karttuivat viime vuonna - en löydä niitä mistään. Näin ollen olen surkeasti epäonnistumassa uudenvuodenlupaukseni lunastamisessa! Näyttää siltä, että elopainoni kehityksen ennustaminen vuodenkaan eteenpäin on minulle täysin mahdotonta. Yhtä vähän näyttää sen kehitys olevan hallinnassani.

Mikä nyt neuvoksi? Lieneekö Jutalla olemassa puolen vuoden superdieettejä, joilla kadonneet kilot saadaan takaisin? Ilmoittaudunko ohjelmaan Rakas, sinusta on tullut rimpula?

Yksi asia on varma: Tämä oli viimeinen painoani koskeva uudenvuodenlupaus. Ei onnistunut senkään pitäminen.

Kuvassa oleva henkilö ei liity juttuun mitenkään. Onpahan vain kirmaamassa kesälaitumille viimeisenä tarhapäivänä, yllään upouusi Sarah Kay-tunika á la Ti. (Puss o kram!)

tiistai 4. kesäkuuta 2013

31 biisiä, vol. 27-31: Vihdoinkin loppu!

Periaatteessahan tämä koko postaussarja olisi pitänyt olla käsitelty kuukaudessa. Aloitin tämän huhtikuussa, ennen päättökonserttia, välttyäkseni harjoittelulta. Jos tämä meno jatkuu, olen saanut opinnäytetyönkin valmiiksi ennen kuin tämän tyhjänpäiväisen lätinärupeaman. Tähän tulee nyt loppu. Rutistan tämän loppuun vaikka väkisin!

Sarjassa 31 biisiä tänään käymme läpi vielä seuraavat viimeiset kohdat:

27 - Rakastuneena. Scandinavian Music Group: Hölmö rakkaus. Tämä on minusta kaikkien teinirakkauksien muistelulaulun arkkityyppi, varsinkin kertosäkeen osalta. SMG on jotenkin kesäbändi - viileä, tyylikäs, kuulas ja makea - vähän niin kuin italialainen jäätelö. Tunnen SMG:n kuuntelukauden olevan taas alkamaisillaan.

28 - Lohdutus. Lynyrd Skynyrd: Simple man. Tämä kappale toimii lohdutuksena oman lapsen kehitysvammaisuutta sulatellessa ja käsitellessä (vaikkei "simple" tässä ihan sitä varmasti tarkoitakaan). Paitsi että biisi kokonaisuutena on hieno, sen teksti tuntuu kolisevan juuri siihen kohtaan, mikä kehitysvammaisen lapsen vanhempana on ehkä monellakin se kipein: Millainen elämä lasta odottaa? Miten se löytää paikkansa maailmassa? Mitä on hyvä elämä, mitä siihen vaaditaan? Tässä on läpikotaisin viisaat sanat. "All that you need is in your soul" - siinähän se on, pähkinänkuoressa.

29 - Laulu lapsuudestani. José Feliciano: Rain. Tämä oli jollain isäni c-kasetilla, ja minä pidin tästä kovasti.

30 - Tätä kuuntelin tähän aikaan viime vuonna. Ei hajuakaan! Mistä minä voisin muistaa vuoden takaisia asioita? Heitän nyt lonkalta tämän, ei se kovin kauas varmasti mene - kuitenkin kesä alkamassa ja kansanmusiikkifestivaalit lähestymässä. (Ja Frigg nyt on aika varma arvaus kysyttäessä mitä olen kuunnellut, ylipäätään ihan milloin tahansa.) Siispä Frigg, vaikkei tätä kyseistä ollut vielä julkaistu tasan vuosi sitten.

31 - Inspiraation lähde. Pääinstrumentissa (aka Peffainstrumentissa) on se tunnettu vika, että se kuulostaa juntilta. Ei sitä käy kieltäminen. Koko suomalainen peffainstrumenttikulttuurihan istuu vankasti matalien äänikertojen, h*lvetillisen rynkytyksen ja raskaiden sointuklustereiden päällä, ynnä sellaisen koko hammasrivistön paljastavan nk. viihdeharmonikkahymyn päällä, yhtä vankasti kuin ihminen persuksillaan. Mutta sitten on onneksi tällaisia mariakalaniemiä, joiden peffainstrumentti ei kuulosta yhtään juntilta*. (Eikä ne virnuile pahemmin yleisöllekään.) Inspiraation lähteenäni toimii aina tämä ja mikä tahansa muukin Maria Kalaniemen soite.


(Ei kyllä kuulosta minun openkaan, jonka opena puolestaan kyseinen taiteilijaprofessori oli. Minunhan pitäisi periä tyyli siis suoraan alenevassa polvessa. Jaksan vieläkin uskoa, että kun soitan/kuuntelen tarpeeksi, niin minunkaan peffainstrumentti ei enää juntahda.)