sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Mikä meitä yhdistää

Tämä kirjoitus osallistuu Ainekirjoituksen toiseen osaan. Kysymyshän on Liinan lanseeraamasta ja Leopardikuningattaren (arvan valitsemana) jatkamasta kirjoitushaasteesta, jossa bloggaajat kirjoittavat yhteisestä aiheesta kuin koulun äikäntunnilla konsanaan. Omalla kohdallani tämä tulee kuin taivaanlahjana, koska elämäntilanteestani johtuen on todella vaikea saada käännettyä päänsä ruuveja niin, että ulos tulisi jotain muutakin kuin hormonihuuruista raskauslöpinää. Ehkä olette huomanneetkin jo tämän. 

Leopardikuningatar ohjasi otsikonkäsittelyä hieman parisuhteen suuntaan, mutta se on kohdallani turhan henkilökohtainen aihe. (Sellaisiakin siis on, mikä voi tulla yllätyksenä monelle lukijalle.) Muistakin ihmissuhteista sai kirjoittaa. Tässä niistä muista.






Jo yli kymmenen vuoden ajan olen elänyt jonkinlaisessa aikavääristymässä. Kaikki alkoi siitä, kun menin töihin erääseen kulttuurialan yritykseen, jossa työntekijöiden keski-ikä oli yli viisitoista vuotta omaa ikääni korkeampi. Meitä "nuorison edustajia" (kolmekymppisiä tahi alle) oli talossa yhden käden sormin. Olin juuri muuttanut paikkakunnalle ja ihmissuhdeverkostoni muodostui varsinkin alkuun lähinnä työkavereistani. Sitten myös työkavereideni ystävistä. Ja sitten myös näiden ystävistä.

Vietin suuren osan vapaa-ajastani viisikymppisten muusikoiden, säveltäjien, kädentaitajien, opettajien kanssa. Tunsin olevani kuin pikkusisko, joka on hyväksytty mukaan suuresti ihailemiensa vanhempien sisarusten leikkeihin ja olin onnesta soikeana. Ne olivat älykkäitä ja viehättävällä tavalla sarkastisia, tunsivat aina vain lisää lahjakkaita ihmisiä ja keskustelivat ylevästi mistä tahansa musiikkiin liittyvästä. (Niiden kanssa sai väittelyn aikaiseksi vaikkapa vain Star Warsin Darth Vader-teemasta, "Imperial Marchista". Minä pidän väittelyistä.) Vuosien kuluessa en edes enää huomannut, että lähes kaikki ystäväni olivat minua viisitoista-kaksikymmentä vuotta vanhempia.

Sitten päätin itse vielä vanhoilla päivilläni vaihtaa alaa ja pyrin opiskelemaan musiikkia. Aikavääristymäni kellahti toiseen äärilaitaan. Olin keski-ikää lähestyvä täti keskellä parikymppisiä muusikon- ja musiikinopettajanalkuja. Tunsin itseni naurettavaksi. Tätä kesti kuitenkin korkeintaan pari kuukautta, sitten huomasin käkättäväni samoille idioottimaisuuksille kuin kummilasteni ikäiset opiskelutoverini. Viihdyin koulussa erinomaisesti, tunsin olevani kaikkien kanssa "samalla aaltopituudella". (En tosin tiedä, oliko tunne ihan molemminpuolinen.) Joskus oli toki ärähdettävä ja muistutettava omasta iän tuomasta "auktoriteetistä" (jos ei muille, niin itselleen), mutta pääsääntöisesti en edes muistanut olevani vähintään viisitoista vuotta vanhempi kuin muut.

Eikä tässä vielä kaikki. Aikavääristymä sai vielä uuden käänteen, kun sain esikoiseni 37 vuoden kypsässä iässä. Lähin ja luonnollisin viiteryhmäni - pienten lasten äidit - oli yhtäkkiä hieman vanhempi, mutta edelleen vähintään viisi - kymmenen vuotta itseäni nuorempi. Ja jatkoa seuraa. Odotan toista lastamme 41-vuotiaana, iässä, jolloin jotkut tulevat jo isoäideiksi. (Omani taisi olla 45, kun minä putkahdin maailmaan. Vertailun vuoksi paljastan, että isäntä on nyt 44.) En silti tunne itseäni yhtään vanhaksi vaan pidän meitä "nuorena lapsiperheenä" - ihan samanlaisena, kuin ne muutkin, joissa on leikki-ikäisiä lapsia. Häkellyin täysin, kun eräs lapsuudenystäväni, kanssani kuukaudelleen saman ikäinen, kommentoi jotain tulevasta "iltatähdestämme". Eihän se mikään iltatähti ole! Iltatähtiä tulee vanhoille ihmisille, sellaisille, joiden muut lapset jo lähentelevät aikuisuutta. Meidän omamme on vasta tarhaiässä ja me itse olemme nuoria vanhempia!

Voin siis kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, että se mikä meitä ihmisiä yhdistää, ei ole ainakaan ikä - tai edes ikäluokka. Olen ollut oudosti irrallani omastani jo pitkään, enkä silti ole huomannut minkäänlaisia erakoitumisen merkkejä. Kiinnostuksen kohteet ja elämäntilanne, ne meidät yhdistävät katsomatta siihen, mikä lukema kunkin kilometrimittarissa seisoo. Ja hyvä niin, koska jos ihmisen kanssa ei ole muuta yhteistä kuin ikä, niin se aihe on kyllä aika äkkiä keskusteltu loppuun.






perjantai 6. syyskuuta 2013

Anteeksi mutta jatkan vielä

Kyllä näkee taas tuosta eilisestä tekstistä, että raskaushormonien ja flunssaviruksen yhteisvaikutuksen alaisena, sekopäisenä ja hikimärkänä ei ikinä kannattaisi lähteä avautumaan asioista yhtään missään. Kun eihän se tosiaan mene niin, että työttömien lapset ajetaan päiväkodeista ruoskin ja lingoin, vaan niin tehdään ainoastaan vanhempainvapaalla olevien lapsille. Räikeä asiavirhe ja törkeää käytöstä ruiskukkaporukkaa kohtaan. Esittäisin pahoittelut, jos viitsisin, mutta eihän tuo sitä perusasiaa miksikään muuta, että lapset joutuvat uudistuksen myötä eriarvoiseen asemaan. Ja kyllä te jo tiedätte, että kaikkeen täällä kirjoitettuun kannattaa suhtautua aina pienellä varauksella.

No niin.

Olen nyt joka tapauksessa vihdoin hakenut kuntouttavaa päivähoitoa (=ilmaista, vammaispalvelulakiin pohjautuvaa palvelua) kehitysvammaiselle lapselleni, jotta hän saisi jatkaa päiväkodissa myös vuoden vaihteen jälkeen, jolloin - jos hyvin käy ja jumalat ovat suopeat - minä olen äitiyslomalla kotona vauvan kanssa. Ilman tätä hallituksen muutoskaavailua olisimme luultavasti kiltisti maksaneet päivähoitomaksut tulevaisuudessakin, ihan niin kuin tähänkin asti - koska pohjalainen ylpeys ei vain kerta kaikkiaan taivu joka mutkassa siihen, että oma lapsi on tässäkin asiassa erilainen ja sosiaalitapaus. Mutta nyt vedämme siis viimein esiin Keharikortin. Päivähoitopaikan menetys ei tule kysymykseenkään. Piste. Lapsen kehityksen kannalta ryhmässä toimiminen ja mallioppiminen on suorastaan elintärkeää - riippumatta siitä, mitä minä teen tai olen tekemättä päivisin. Mitä tulee vaihtoehtoisiin virikkeentarjoajiin, niistä MLL:n kerhoista ei löytyne kovinkaan montaa letkuruokinnan, kuvallisen viestinnän ja viittomakielen hanskaavaa hoitajaa, joten se laastariratkaisuista meidän kohdallamme. Emme tyydy kuin parhaaksi osoittautuneeseen - kunnalliseen päivähoitoon. Törkeästi aiomme edelleenkin viedä koko- tai puolipäiväisen hoitopaikan (mitä meille nyt sitten ikinä myönnetäänkään) joltakulta ansiotyössä käyvältä. Olemmehan sosiaalitapauksia ja meillä on näin siihen oikeus.

Jaahas, saapa nähdä, joko huomenna kuume laskee ja henki kulkee, ja voimme palata leppoisen aurinkoisiin aiheisiin.




torstai 5. syyskuuta 2013

Ja taas ketuttaa

Niin kuin näkyy, minulla ei ole ollut mitään sanottavaa (täällä) viikkokausiin. Nytkin on vain somesta poimittuja ajatushäiveitä ja epämääräistä mutinaa.

Kyllä minäkin haluan sanoa, että se subjektiivisen päivähoito-oikeuden poistaminen on p*rseestä. Pääkaupunkiseudun paikallissanomissahan siitä jo hyvin kirjoitti Elina Hirvonen(kin). Ja ympäri somen noin tuhat minua fiksumpaa.

Minä en jaksa nyt muodostaa minkäänlaista tarkemmin viilattua omaa mielipidettä asiasta, mutta tuossapa se on jo sanottu kaikki. Mikä roti siinä on, että lapsi joutuu jättämään kaverinsa ja päiväkodissa työskentelevien koulutettujen ammattilaisten (yleensä) kotiäitiin verrattuna ylivertaisen* virikkeelliset ja kehittävät kasvatusmetodit sen takia, että toinen sen vanhemmista joutuu työttömäksi? Tai vaikka molemmat. Eivätkö sen lapsen lähtökohdat jo notkahda ihan tarpeeksi alas päin perheen talouden tiukentuessa, usein dramaattisesti?

Voin olla epäluuloinen tinahattutäti**, mutta kyllä tässä haiskahtaa - anteeksi vain - yksi ruiskukkaporukka ja niiden (huonosti peitelty) näkemys, että kansalaiset ovat hyviä kansalaisia niin kauan kuin niillä on töitä ja ne hyödyttävät yhteiskuntaa. Toisenlaisten (sellaisten työttömien) jälkikasvu ei millään tarvitse samanlaisia lähtökohtia elämään kuin yhteiskunnalle hyödyllisten ihmisten lapset. Heikompaa ainestahan ne ovat, kun vanhemmatkaan, joilta ne geeninsä perivät, eivät pysty työpaikkaansa pitämään. Niihin ei siis kannata tuhlata verorahoja, vaan ne tulee heti sysätä sivuun tuhlaamasta varhaiskasvatuksen resursseja, niin jää sitten sille paremmalle ainekselle enemmän elintilaa (ja sitä rahaa). Syrjäytyminen niillä on edessä ennemmin tai myöhemmin, yhtä hyvin ne voi syrjäyttää jo päiväkoti-iässä. Miksi lykätä väistämätöntä? Ja kuvitelkaa, miten paljon paremmin tarhatädit tästä lähin pystyvät keskittymään niihin eliitin herranterttuihin, kun sieltä on köyhälistö perattu pois jaloista pyörimästä?***

Minusta(kin) tässä kärsivät ennen kaikkea lapset. (Hiiteen aikuiset, juokoon äidit lattea jos tahtovat, ei sen pitäisi kuulua tähän asiaan eikä lapsen oikeuksiin mitenkään!) En minä sano, etteikö aivan pienten lasten paikka olisi kotona äidin helmoissa, mutta ihan oikeasti - neljävuotias?**** Kuvitelkaa, miten paljon sen ikäinen kehittyy toisista lapsista oppimalla, kuvitelkaa, miten paljon sen ikäinen tarvitsee virikkeitä, mitä kaikkea siinä iässä imetään itseensä ja opitaan. Nyt tulevaisuudessa siihen oppimiseen on oikeus vain sellaisilla, joiden (molemmat? Sekin vielä!) vanhemmat ovat tarpeeksi hyväosaisia. (Ja kyllä, se, että on töissä, tarkoittaa hyvää osaa).

Ja jotkut päiväkerhot ja muut lässynlässyratkaisut - laastareita, sanon minä. Tähän vekkiin ei laastarit auta, niin suuresta epätasa-arvosta ja huutavasta vääryydestä tässä on nyt kuulkaa kysymys.

Ja tämä flunssakin vituttaa.


* Viittaan tässä kotiäideillä ennen kaikkea itseeni. Minun kasvatusmetodini häviävät virikkeellisyydessä paitsi ammattikasvattajille, myös muille kotiäideille.
** Vrt. kukkahattutäti. Näillä ei ole mitään tekemistä tinahattutätien kanssa. Tinahattutäti on kyyninen ämmä, joka epäilee kaikkia ja kaikkea, ja näkee salaliittoteorioita joka puskassa. Vaiva pahenee iän myötä.
*** Kärjistys, joo joo. Onhan siellä duunarienkin lapsia. Mutta tässä maailmantilanteessa sellaiset duunaritkin, joilla on töitä, voivat melkein katsoa kuuluvansa eliittiin. Ainakin heillä on hopealusikka paljon tiukemmin hampaiden välissä kuin aika monella muulla.
**** Nimim. En millään keksi tarpeeksi kehittäviä virikkeitä, ja omani on sentään kehitysvammainen.