sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Mistä sitä enää bloggaisi?

Kyllä on niin takki tyhjä näin vuoden vedellessä viimeisiään. Jotenkin tuntuu siltäkin, että pistän tämän blogin nyt ennaltamäärittelemättömän pitkäksi aikaa tauolle. Koko blogistania on viime aikoina muuttunut sellaiseksi, että täällä aivan vain pitää kitistä. Minunkin. Kaikki on väärin ja huonosti ja tyhmää - jos ei minulla, niin ainakin tuolla naapurilla, joka tekee kaiken väärin ja on muutenkin ihan pässi. Kyllä ei ollut ennen sellaista.

Ja mistä sellainenkin iili on kuulkaa tullut, että käydään jonkun blogia tiiraamassa ja sitten natistaan sen kirjoituksista omassa blogissa, ilman että vaivaudutaan kommentoimaan asioita suoraselkäisesti siellä alkuperäislähteessä? Häh? En viittaa nyt oman blogini arvosteluun, (kun eihän tätä kukaan edes lue saati vaivaudu arvostelemaan), mutta viimeisen kuukauden aikana olen törmännyt tähän ilmiöön useammassa kuin kahdessa blogissa - ja minä luen nykyään niin vähän blogeja, että se on prosentuaalisesti paljon se kaksi. Ei halua tällainen dinosauri enää tällaista tyyliä opetella!

Ja mihin sitäpaitsi on kaikki muut menneet? Ikävä on montaa dinosauria, jotka ovat keskuudestamme poistuneet. (Tiedätte, keitä olette.)

Enkä minä tiedä, että mikä blogi tämä tämmöinenkään enää on. Silloin kun olin korviani myöten rakastunut tähän meidän kämppäämme, tämä oli selvästi asumisblogi. (Sisustusblogi olisi raskaasti liioiteltu termi, koska kännykkätason kuvat.) Nykyään täällä ei kehtaa edes kuvata, kun aina on joku nurkka rempallaan. Lapsiblogia tästä ei tule, koska ei minun lasteni asiat juuri muille kuulu. Kissatkin ovat muuttamassa vanhaankaupunkiin, joten lemmikkieläinblogia on turha enää tässä vaiheessa käynnistää.

Joten vetäydyn minäkin luovalle tauolle ja toivotan hyvää ja menestyksekästä uutta vuotta itse kullekin säädylle.* Kiitos kuluneesta ja näkyillään kun palataan.


* Elämässäni olen lopettanut tasan yhden blogin, enkä usko että tästä tulee toista. Palaan, kun on jotain sanottavaa.


lauantai 20. joulukuuta 2014

Läpysköitä

Tiedän, ettei tätä enää kukaan usko - mutta sainpa kuin sainkin sen läpyskän.


Sain oikeammin peräti kaksi läpyskää: Yhden meidän koulustamme, jossa todettiin, että olen suorittanut yhtä sun toista ja soittanut pehvainstrumenttia (ja muitakin) niin vallan mahdottomasti. Ja toisen Jyväskylän AMK:sta, jossa sanottiin, että minulla on nyt tarpeeksi pedakoomillisia opintoja takanani, jotta voin uskottavasti opettaa ihmisen lasta. (Ja miksei ihmisen aikuistakin).*

Sain siis tehtyä sen tuluskukkaron - eikä siitä loppujen lopuksi tullutkaan niin hintelää läpyskää, voi sitä hyvällä tahdolla vaikka shortseiksi kuvailla. Jos nyt ei tullutkaan ihan takkia tai housuja.

Oma takki on oudon tyhjä. Napanuora kouluun katkesi viimein eikä minulla itselläni ole enää mitään syytä jäädä tähän kaupunkiin. Elämä on kuitenkin tässä koulutieni varrella muuttunut niin, että nytpä perheeseeni kuuluukin peräti kolme muuta, joilla kaikilla on tänne jäämiseen omat syynsä. Olen vähemmistössä, kun opintojen alkaessa tilanne oli tasan.



* Ne pedakoomilliset jäivät muinoin yliopistossa suorittamatta, koska nörtithän nyt opettajiksi alkaa. (Just.) Nyt on sitten katumuksen perästä hankittu samalla kieltenopettajankin pätevyys. Vielä sen päivän kun näkisi, että saisi ihan oikeita töitäkin.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Jollottaa

Ihan on valmis joulumieli täällä meillä. Eilen vietimme jo pikkujoulua ja söimme yhden kinkun. (Pienen.)

Joulukuusta on turha ottaa esiin tänä vuonna, koska noin vuosi sitten näyn vahingossa synnyttäneen jonkin muun kuin ihmislajin edustajan - lajikäyttäytymisen perusteella veikkaan varovasti sen olevan Tasmanian tuholainen. Kaukaa viisaina jätämme kuusen laatikkoon ja tyydymme muutamiin jouluvaloihin. Ne ovatkin jo paikoillaan.



Yllätyksekseni olen huomannut senkin tässä vuosien saatossa, että yhä vähemmän ulkoista rekvisiittaa sitä jouluun oikeastaan enää kaipaa. Enemmänkin sitä sisäistä - varsinkin vatsansisäistä. Kyllä monta vuotta se joulun henki on ilmestynyt vatsaa hieroessa.*

Äsken totesin, että jos ylipäätään näyttää lattioilleen höyrypesuria pari kertaa vuodessa, niin nyt voisi olla otollinen aika toiselle noista. Muut joulusiivot saavat jäädä tekemättä. Ei se niin yhden ruokalätin tai kissankarvan päälle ole. Minun mielestäni.**

Sitä paitsi, tänäkin vuonna yritämme joululoisia vanhempieni luona, joten siksikin voi välttää turhaa joulujumppaa. Samaa olemme yrittäneet - onnistumatta tautitilanteen takia - parina aikaisempanakin vuonna. Viime vuonna emme tainneet edes yrittää. (Koska olin viimeisilläni maha pystyssä ja silloin on hyvä pysyä synnytyssairaalan näköpiirissä.)

Niin. Hyvää kolmatta adventtisunnuntaita itse kullekin!




* Tämän voi ymmärtää ihan miten haluaa. "Henget puhuu!" Hahaha! Vähän infantiilihuumoria tähän väliin.

** Minun mielestäni ihmisen ei myöskään tarvitse leipoa tai kokata itse yhtään mitään - joulunhan saa valmiina kaupasta, sen kuin hakee. Yhtään en tuomitse toisin kokeviakaan. Minulle joulumieleen riittää läheisten seura, täysi vatsa ja joululaulut kajareissa, toiset taas puuhaavat mielellään. Minä en niinkään. En jouluna sen kummemmin kuin muulloinkaan.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Järki ja tunteet

Taustaksi täytyy kertoa, että minä olen tunneihminen. Tiedän tämän tulevan järkytyksenä monelle siellä ruudun takana, jotka olette saaneet lukea vankkumattomaan logiikkaan pohjaavaa argumentointiani kannanottona milloin mihinkin käsillä olevaan aiheeseen. Mutta kyllä - totuus on, että teen ratkaisuja varsin usein, ellei peräti lähes aina perstuntuman, mahanpohjafiiliksen eli sen kuuluisan intuition pohjalta*.

Tämä pitää paikkansa erityisesti asuntojen suhteen, koska ympäristö vaikuttaa tietynlaisiin ihmisiin - ts. minunlaisiini ihmisiin - hyvin vahvasti. Joku saattaa muistaa vielä ne ajat, jotka edelsivät tätä nykyistä asuntoamme - kun asuimme kaupungin vuokrarivarissa, jonne muuttaessa jokainen soluni huusi "Hell, no!!" mutten kallistanut niille korvaanikaan. Tilanne ei tarjonnut vaihtoehtoja. Masennushan siitä seurasi, ihan konkreettinen sellainen. (Ja muovimatto ja harmaat kohokuviotapetit.)

Tämä nykyinen asunto sitä vastoin sai aikaan soluissani "Hell, yes!!"-reaktion ja hyvinhän tässä on viihdytty - viimasta huolimatta. Jos perheemme olisi pysynyt kolmehenkisenä, olisimme varmasti jääneet tähän. Onneksi ei pysynyt ja meitä on nyt neljä. Joten kuin Adolf H. konsanaan yritämme epätoivoisesti laajentaa lebensraumia, koska nykyinen elintilamme on ylikansoittunut.

Alkuviikosta kävimme katsomassa minun synnyinkadullani sijaitsevaa taloa, joka on myynnissä. Järjellä ajateltuna se olisi juuri sopiva, sopivassa paikassa, sopivan hintainen - kaikilta puolin tarkasteltuna järkevä valinta. Mutta ne solut, perkuleet. Taas ne mekkaloivat siellä ja karjuvat väärä kämppä, väärä kämppä! Isännän solut eivät moista meteliä pidä, ne arvostavat järkisyitä kuten vastavalmistuvaa remonttia, riittäviä neliöitä, kaukolämpöä. Isännän solut toimivat järjellä, eivät tunteella.

Tänään menemme katsomaan toista taloa täällä Laitakaupungilla, mutta siitä soluni ovat jo antaneet "Hell, no!!"-tuomion, vaikkeivät ole nähneet vielä kuin julkisivun. Voi olla, että sitä ensimmäistä taloa katsotaan vielä toiseen kertaan ja vähän tarkemminkin.

Tässä minun ja isännän tilannetta on käsitelty Huom!-kiinteistövälityksen sivulla.**



* Tämän lisäksi nojaan vankasti Matrix-filosofiaan, eli uskon todeksi nämä sanat: "What happened, happened and could not have happened any other way." Näillä eväin - perstuntumalla ja Matrix-filosofialla - sitä ihminen pötkii yllättävänkin pitkälle toisinaan.
** Googlatkaapa muuten vaikka sanat "asuntokaupat tehdään tunteella", niin saatte melkein yhtä paljon asiantuntijalausuntoja sen puolesta, että tunteita tulee kuunnella ja sen puolesta, ettei niiden pidä antaa vaikuttaa asuntokaupoissa.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Talonetsijän unelma eli etusivu uusiksi

Ei yksi, vaan kaksi! Nyt on kaksi* taloa myynnissä tässä Laitakaupungilla!

En pysy nahoissani.

Toinen on minun synnyinkadullani ja toinen tässä Pekan synnyinkadulla. Pätkänkin synnyinkadulla käyvät asuntomarkkinat kuumina, siellä olisi myynnissä yksi kerrostaloneliö, mutta siihen tulee julkisivuremontti ensi vuonna ja mehän kaikki tiedämme, mitä mieltä minä olen julkisivuremonteista. (Olen sitä mieltä, että yksi vuodessa riittää.)

Kaksi taloa yhtä aikaa myynnissä Laitakaupungilla. Kyllä nyt on valinnan vaikeus, mihin näyttöön mennä.** Jos oikein hurjaksi heittäytyy, niin menee vaikka molempiin! Huh!


Kuvan talo ei ole myytävänä, tietääkseni. Se saattaisi olla hintahaarukassamme.


* Normaalisti Laitakaupungilla tulee myyntiin ehkä noin kaksi taloa per vuosi. Ainakin meidän hintahaarukassamme, joka on Ilmaisesta puoli-ilmaiseen. Ja nyt on peräti kaksi yhtäaikaa. Näin suuresta uutisesta on tietenkin välittömästi informoitava blogissa.

** Tosiasiassa asunemme tässä 68 neliössä vielä Pekan ja Pätkän ollessa teini-ikäisiä. Ne nukkuvat kerrossängyssään ja tappelevat siitä, kumman kaverit voivat sinä päivänä tulla kylään. Tai sitten Pekka ja Pätkä ovat valloittaneet makuukamarit ja me isännän kanssa petaamme illan tullen patjat olohuoneen lattialle. Ellemme sitä ennen kaikki ole kohdanneet loppuamme traagisessa tavararöykkiön sortumisonnettomuudessa.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Marras on kuista lempein

Marraskuun valo on armollista ja pehmeää. Se ei satu silmiin eikä sydämeenkään.

Siinä minä seisoin järven rannassa mustassa anorakissani kuin Muumilaakson Mörkö, hievahtamatta, omaan mieleeni vajonneena. Kuulin, kuinka vesi ritisi, siitä ei tiennyt jäätyikö vai suli. Järvi oli tyyni kuin taivas. Minä hengitin lämmintä tuulta, siitä aavisti jo väijyvän talven. 

Ohi ajavat autoilijat kai uskoivat minun jähmettyneen alakuloon, kaipaavan jotakuta. Totuus on toinen. Tässä marraskuussa minulta ei puutu ketään, eikä mitään.

Vaihtaisin kaikki kesät tällaiseen marraskuuhun. Marras* on kuista lempein.

* Luin tänään lehdestä, että "marras" tarkoittaa kuolemaa! Wikipedia jatkaa: 
"Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä on kutsuttu nimityksellä marrasSuomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia Manalan olentoja." 
En minä tätä ole tiennyt, mutten yhtään ihmettele, että minä, itseoppinut kummitusasiantuntija ja vampyrologi, tunnen oloni aina marraskuussa niin kotoisaksi...  

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kymmenkuukautislista

Kun meillä nyt on toi vavva, niin sanotaan nyt sitten siitäkin sananen.* Kaikkia kuitenkin kiinnostaa, että mitä se nyt osaa, kun on jo 10 kk ja 4 pv vanha nuorimies.

No, se nousee pystyyn huojuen ja eilen otti ekat sivuaskeleet tukea (=Berta**) vasten.

Hyväsyömäinen on ollut, mutta nyt ei ole viikkoon juuri muuta kuin lipittänyt vieroitusvalmistetta. (Ei, en edelleenkään imetä). Kun on flunssaa ja muuta sen sellaista vaivaa. Elopainoa sillä on 10 400 g ja pituutta 75 cm. (Viimeisten mittausten mukaan pari viikkoa sitten. Muutaman sentin/sadan gramman virhemarginaalilla.)

Sillä on viisi hammasta. Se puree. Kaikkea ja kaikkia. Kipeästi.



Se puhuu ja pussaa. Ja kun se on pussannut, niin sitä ujostuttaa ja naurattaa. Puhe kuulostaa tältä: "Äbbäbbää. Tikotiko. Luotiluoti. Vavvababba. Täitäitäi". "Äitä!!" tulee selvästi ja kovaa kun on hätätilanne. (Hätätilanne on aina kun poistun näköpiiristä kymmentä minuuttia pidemmäksi ajaksi.)

Se hassuttelee. Se vetää nenän kippuralle, kääntää pään takakenoon ja nauraa heko-heko-tekonaurua. Koska se tietää, että se on söpöä.

Se himoitsee kahvia. Ihan oikeasti, sillä on siitä pakkomielle. Se lähti liikkeelle kahvimukin houkuttelemana, se alkoi kontata kahvimukin houkuttelemana - se kömpii väkisin kiinni kahvimukiisi, jos juot sitä jossain, mihin se ulottuu. Se ei ole koskaan maistanut sitä, mutta se on vakuuttunut, että kahvissa on vastaus kysymykseen "mikä on elämän tarkoitus?" (No, ei se väärässäkään siinä ole.)

Sellainen se on nyt, noin kymmenen kuukautta syntymänsä jälkeen. Se meidän Pekka.



* Tämä on tehokeinona käytettyä vähättelyä. Oikeasti Pekka-vavva on ihan mun sydämen valtias ja elämän tärkein ihminen, Pätkän kanssa yhdessä.
** On se vain hyvä, ettei Bertaa pantu teuraaksi - olisi jäänyt oppimatta Pekalta tämäkin taito. Bertan kuulumisia on muuten luvassa lisääkin, mutta vähän pitää vielä odottaa asioiden sataprosenttistumista.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Karsi, karsi, kirkkaamman kruunun saat

Koska minulle on useammallakin suulla vakuutettu, että mieheni olisi onnellisempi, jos kodissamme olisi hieman vähemmän tavaraa - esim. nyt vaikka sisustustyynyjä vain sen verran, että sohvalle mahtuu istumaan - olen päättänyt aloittaa karsimisurakan. Koska minulle tavarasta luopuminen on aina ollut (huomattavasti) rahasta luopumista (tavaraa vastaan) vaikeampaa, projektin aloittaminen on pitänyt pintansa tee tämä-listalla jo jonkin aikaa.

Keskiviikkona sitten tein viimein sen liikkeen, että vuokrasin elämäni ensimmäisen kirpputoripöydän. Olen aina viihtynyt kirpputoreilla, mutta kokenut olevani luonteeltani nimenomaan kirpputoriostaja, en kirpputorimyyjä.



Valintaprosessi myytävän tavaran osalta on ollut tuskaisa. Kuten kuvasta näkyy, on pöytäni esillepano varsin ilmava. Kitaraa Soittava Lähisukulainen tosin tuli apuun ja täytti kuvanottamisen jälkeen tyhjiöt DVD-levyillä, joita sillä on liikaa.

Eilen kävimme tarkistamassa apajat ja totesimme iloksemme, että olemme - tavaramäärän vaatimattomuudesta huolimatta - jo yhdessä vuorokaudessa tienanneet takaisin pöydän viikkovuokran. Olemme jopa 1,50 euroa plussalla! Koukuttuminen tapahtui samantien ja aloimme kuumeisesti suunnitella mitä kaikkea muuta sinne voisi kiikuttaa kirpputorikansan ostettavaksi.

Kyllä minustakin vielä kunnon kirpputorimyyjä sukeutuu.

Kun kerran näin onnistuneesti olin saanut karsintaprojektini alkuun, palkitsin itseni ja kävin paluumatkalla ostamassa Prismasta vähän lisää sisustustyynyjä. (Tyynyihin meni hiukan enemmän kuin 1,50 euroa.) Epäilen, että tässä prosessissa on vielä pientä fiksattavaa.





torstai 2. lokakuuta 2014

Hiljaa hyvä tulee

Luulen ratkaisseeni arvoituksen, syyn siihen, miksi julkisivuremonttimme venyy viikolla per viikko*. Söpöillä julkisivuremonttireiskoilla on kommunikaation ongelmia keskenään. Tiedän sen siitä, että nyt kun taloyhtiön muut talot ovat jo melkein valmiit ja julkisivuremonttireiskat keskittyvät meidän taloomme, olen ehtinyt tutustuttamaan itseni heidän työpäiväänsä, sen kulkuun ja aikatauluihin. Siis julkisivuremonttireiskan vahvuuksiin, heikkouksiin, uhkiin ja mahdollisuuksiin.

Ensinnäkin tiedän, että julkisivuremonttireiskan ääni (=selvästi vahvuus) kantaa helposti läpi tuollaisen muutaman kymmenen sentin paksuisen kiviseinän - ainakin jos seinässä on sillä kohtaa ikkuna, vaikka kuinkakin peitetty muovipressulla. Toisekseen tiedän, että samainen ääni jää tästä huolimatta yleensä julkisivuremonttireiskan kollegalta kuulematta, ilmeisesti koska a) ympärillä on hemmetillinen pauke, jyske, melske ja kalkatus tai b) Peltoreissa pauhaa Radio Suomi-Pop. Häh, mitäh, ja täh ovat julkisivuremonttireiskojen perussanavarastoa. (Kuulo on julkisivuremonttireiskan heikkous, selkeästi.)

Julkisivuremonttireiskojen perussanavarastoon kuuluu - ja itse asiassa tuon sanavaraston perustan muodostaa - liuta sellaisia sanoja, joita en tässä nyt julkea käydä toistamaan. Tai voihan olla, että olen perin erehtynyt ja kyseessä onkin julkisivuremonttireiskojen nimiä. Niin sen täytyy ollakin! Siellä on paitsi yksi Antti, myös S**tana, Ristus ja Perkule - näistä kolme viimeksi mainittua ilmeisesti omistavat suurimman osan julkisivuremontissa tarvittavista härpäkkeistä, vekottimista ja hilavitkuttimista. (Vrt. "Anna se S**tanan härpäke!" "Taas se Ristuksen hilavitkutin tilttas!" Tässä tilttailussa näen uhkan julkisivuremonttireiskan työssäonnistumiselle.) Ei ihme, että S**tana ja Ristus kokevat turhautumista. Ja varmaan myös se Antti.

Mahdollisuutena näen sen sijaan sen, että tässä vaiheessa remonttia esimerkiksi meidän perheelle alkaa olla ihan se ja sama kauanko tässä vielä eletään melskeessä, paukkeessa, jyrinässä, lorinassa (uuden pinnan ruiskutus), pauhussa ja paukkeessa. Olemme nimittäin jo kaikki niin tottuneita julkisivuremonttireiskojen mekastukseen, että remontista aiheutuvat viihtyvyyshaitat alkavat kohdallamme olla jo kovin vähäisiä. Esimerkiksi Pekka on niin tottunut meteliin, että on alkuaikojen vaikeuksien jälkeen tyynesti nukkunut kahdet pitkät päiväunet, ihan normaaliin tapaan.

Ei mitään kiirettä siis, hyvät Antti, Ristus ja S**tana. Ottakaa kaikki aika, minkä tarvitsette. Hiljaa hyvä tulee. (Sanonnan ironia tässä tapauksessa menee yli mittarilukemien.)

* Tämän hetken tilanne: Kolme viikkoa myöhässä.






keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Hirvaan teloitus

Voi Veikko, veikkonen, minkä teit! (Ja jo toistamiseen, vieläpä.)

Alan epäillä, että eläessään Veikko on ollut tarkka siitä, miten tätä kämppää sisustetaan. Ei tunnu touhu muuttuneen.

Kerroin jo aiemmin, ettei se kelpuuttanut yhtä valkoista kipsistä enkelitaulua, jota yritin tarjota seinälle - vaan käänsi sen vinoon toistuvasti. Otin taulun pois ja korvasin sen kuvassa näkyvällä uljaalla seinäkellolla - vähän aikaa näytti siltä, että tämä nyt kelpaa. Mutta jopa on kellokin paiskattu kaksi kertaa lattialle niin, että siitä ulos pällistelevän otuksen  pää on irronnut. (Yhden kerran korjaus onnistui pikaliimalla, saa nähdä miten nyt.) Siis mitä ihmettä! Yritä päättää, veikkonen. Pyritäänkö tyylissä hempeään naisellisuuteen vai maskuliiniseen metsästysmajameininkiin? Eikö kumpikaan miellytä vaativaa silmää? Vai onko syynä riehumiseesi tällä kertaa se, ettei House Baratheon ole suosikkisi*?

Sen enkelitaulun tarina onkin muuten melko mielenkiintoinen. Monihan voisi tarjota kääntyilyjen ja putoilujen selitykseksi, että tuo seinä tärisee - syystä tahi toisesta** - sen verran, että tavarat tippuu sen takia. No, kyseinen taulu oli kuitenkin täysin ehjä kun otin sen siltä seinältä ja panin talteen. Kun se tuli seuraavan kerran vastaan, edelleen siellä tallessaan, se oli haljennut kahtia.

Miettikääpä sitä.

Dekapitoitu hirvas.




* Vähän GoT-nörttihuumoria, ee-he-he-hee.
** Esim. tukevat yläkerran naapurit

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Häiriötekijöitä

Tämä ei nyt etene.

Yritän pakottautua istumaan paikoillani ja kirjoittamaan sitä *¨+!"#¤¤&":n opinnäytetyötä, mutta kun on tämä ADD. Kyllä erityisaikuisille pitäisi myös olla omat koulunkäyntiavustajansa, minulle mielellään vaikka sellainen, joka kirjoittaisi nyt edellämainitun  *¨+!"#¤¤&":n opinnäytetyön puolestani.

Ja siivotakin on ihan pakko, yhtäkkiä en kestä sekamelskaa lainkaan. (Aikaisemmin sen asian kanssa ei ole ollut ongelmia.) Joka päivä tällä viikolla, ja viime viikolla, ja kaikkina edellisinä viikkoina, jolloin sitä opinnäytetyötä olisi pitänyt kirjoittaa. Jos yhtään itseäni tunnen, niin kohta alkaa leipominen.

Opparille on käymässä niin kuin sille kuuluisalle hiiren ompelemalle takille: tuleekin tuluskukkaro. (Tässä vaiheessa olisin kyllä jo ihan tyytyväinen siihen tuluskukkaroonkin...) Piti tehdä tutkielma, piti aloittaa viime syksynä, piti ja piti ja piti. Sitten pitikin tehdä taiteellinen produktio loppukonsertteineen ja rapsoineen (mikä tarkoittaa puolet vähemmän kirjoittamista). Konsertti tuli ja meni ja sitä raporttia nyt puserretaan väkisin ulos. Tuntuu, että se reikä, mistä teksti pusertuu ulos, on tukkeutunut. (Tämä ei tosin vaikuta mitenkään blogin päivittämiseen tai facebook-kommentointiin - jännä juttu sinänsä.)

Olen jopa alkanut tuntea vetoa soittoharjoittelun suuntaan, ja se kyllä viimeistään kertoo, missä mennään. Saako keskittymiskykyä ostaa purkissa ja jos saa, niin mistä?

"Järviseutulaiselle pelimanniperinteelle on ominaista... Oho, onpa nätti lintu! Täytyy ottaa siitä kuva."


lauantai 23. elokuuta 2014

Mutta mitä jos?

Ensin olin, että "Ei kiinnosta", ja että "en varmasti", mutta sitten olinkin taas, että "joo". (Nyt tulee tyhjennystä ja pitkästi - niin pitkästi, että on tarvetta oikein väliotsikoille - ensimmäistä kertaa blogin historiassa! En suutu, jos joku jättää tämän lukematta, eikä loppuun asti lukemisesta saa mitään bonuspalkintoja.)

Kysehän on nyt siitä Richard Dawkinsista ja sen onnettomasta Twitter-mokasta koskien Down-sikiöitä ja sitä, että abortti on tällaisessa tapauksessa ainoa moraalinen tapa toimia. Aihehan on niin kuohuttava, että internetin syövereissä on varmaan käyty mehevää debattia puoleen ja toiseen jos jonkinlaisilla alustoilla ja missä lie konteksteissa. Minä välttelen näitä tämmöisiä. Arvelen, että yhtenä keskusteluosapuolena siellä ovat ne, joiden mielestä ihmisen arvo on suoraan verrannollinen hänen hyötyynsä yhteiskunnalle, ja ettei kehitysvammaisilla ylipäätään ole oikeutta elää. En minä niitä jaksa. Mutta toisaalta, en minä jaksa sitä toistakaan ääripäätä, joka siellä todennäköisesti laulaa kuorossa hallelujaa siitä yhdestä ylimääräisestä kromosomista, joka on suurin piirtein parasta, mitä heidän elämäänsä on suotu. Niistäkin minä yritän nykyään pysytellä loitompana, koska kosketuspinta heidän kokemukseensa Downin syndroomasta on itselläni kovin, kovin ohut. Lukematta aiheesta siis sen enempää - HS:n artikkelia ja Dawkinsin "anteeksipyyntöä" lukuunottamatta - puran tässä omia ajatuksiani aiheeseen liittyen. Ajatukset ovat todellakin vain minun omiani eikä minulle tulisi mieleenkään tuputtaa niitä kenellekään toiselle*. Mutta minun bloginihan tämä on - joten täältä pesee.

Abortista ja moraalista (vai oliko se etiikkaa...)

Alkajaisiksi ja taustaksi on varmaan hyvä sanoa, että olen sen verran hihhuli, enkä häpeä sitä tunnustaa, että minusta abortti ylipäätään on väärin. Lähes mustavalkoisesti, lähes tilanteeseen katsomatta, missä vaiheessa raskautta tahansa. Minä uskon, ettei ole ihmisen asia päättää, kuka tänne saa syntyä ja kuka ei. Ja tämä on minusta helpottava ajatus. (Palaan ajatukseen hieman myöhemmin.) Vaikka juuri henkilökohtainen hihhulismini saa minut ajattelemaan näin, olen melko varma, että vaikka olisin vakaumuksellinen ateisti, oma pitkä lapsettomuushistoriani saisi minut pitämään aborttia vähintään "hemmetillisenä tuhlauksena", jos nyt ei suorastaan moraalisesti vääränä. Tällöin toki ajatusmaailmani saattaisi musta-valkoisen sijaan olla avoimempi harmaan eri sävyille odottavan äidin tilanteesta riippuen.

Koska nyt kuitenkin olen hihhuli - ainakin tämän verran - en usko, että ihmisellä on ikinä riittävää tietoa näin suuren ratkaisun tekemiseen. Ihan vain siitä syystä, että kukaan meistä ei näe tulevaisuuteen. Kaikissa skenaarioissa, pahimmissakin, on aina olemassa "mutta mitä jos"-tekijä. Mutta mitä jos niskapoimuturvotuksen määrä ei viittakaan mihinkään kehitysvammaan? Tätä ei voi tietää (ainakaan täysin 100% varmasti). Mutta mitä jos Downin syndrooman johdosta kehitysvammaisena syntyvä lapsi onkin muuten fyysisesti täysin terve? Tätäkään ei voi tietää. Mutta mitä jos huomenna kehitetään lääke Downin syndrooman parantamiseksi? (Tätä vastaan minulla ei muuten sattumoisin ole mitään. Hihhulismini on hyvin valikoivaa laatua, eikä sillä ole ongelmia hyväksyä ihmisen "jumaltekoja" silloin kun niillä autetaan ihmisiä ja parannetaan heidän elämänlaatuaan. Jännä juttu, eikö?) Mitä jos se syy, jonka takia abortin haluaa tehdä, osoittautuukin tulevaisuudessa turhaksi peloksi?

Jos abortti olisi ollut vaihtoehto

Kaiken tämän sanottuani haluan todeta, että olen silti iloinen, etten tiennyt Pätkää odottaessani, että hän tulee syntymään Downin syndroomalla varustettuna. Olen iloinen, etten joutunut tekemään päätöstä abortin tekemättä jättämisestä. Koska - ja tämä on totta - juuri Richard Dawkinsin esiin tuomien syiden johdosta olisin elänyt kolme kuukautta (ja hetkittäin myöhemminkin) hirveissä moraalisissa (vai eettisissäkö?) omantunnontuskissa katsoessani lapseni sanoinkuvaamatonta kärsimysnäytelmää hänen taistellessaan hengestään teho-osastolla, läpikäydessään vaikeita leikkauksia, kärsiessään päivittäisistä kipukohtauksista, joutuessaan elvytettäväksi. Minä olisin ollut niihin syypää, minä olisin tehnyt sen valinnan, minä olisin tietoisesti päättänyt, että tämän lapsen tulee kokea kaikki nämä asiat, jollaisia minä en ole koskaan kokenut enkä toivottavasti koskaan tule kokemaankaan. Jos silloin joku olisi kysynyt minulta, onko Down-sikiön abortoiminen moraalisesti oikein vai väärin, olisin epäilemättä vastannut ymmärtäväni täysin myös abortin - ainakin se olisi taannut, ettei lapsi kärsi näin. Mutta tarinahan ei päättynyt siihen, vaan siinä seurasi paljon kehitystä, terveitä päiviä, onnea ja rakkautta. Se" mutta mitä jos"-tekijä realisoitui kaikesta kärsimyksestä huolimatta ja tähän päivään mennessä Pätkän elämään on kuulunut sanoinkuvaamattoman kärsimyksen lisäksi niin kovin paljon muutakin. Tätä taustaa vasten abortti olisi ehdottomasti ollut väärä ratkaisu - en olisi mitenkään voinut nähdä tulevaisuutta oikein.

Kuten sanottu, en usko, että abortti on koskaan "oikein". Jos kuitenkin leikitään ajatuksella, että uskoisin näin, minusta aborttivaihtoehtoa harkitsevien vanhempien pitäisi saada tietoa mahdollisimman laajasti, ei pelkästään listoja mahdollisista liitännäisistä ja kauhuskenaarioista. Yhtä väärin on minusta kuitata mahdolliset liitännäiset olankohautuksella ja toteamuksella "suurin osa downeista on kuitenkin aivan terveitä". Koska kun se lottovoitto sattuu omalle kohdalle, ei juurikaan kiinnosta, miten 99,9% kaikista muista elää aivan "tavallista" elämää. Jos brutaali ilmaus sallitaan, niin kumpikin näistä lähestymistavoista on samanlaista "silmäänkusemista" - silloin kun se esitetään yksipuolisesti ja ainoana totuutena. Ihminen ei voi tietää - "mutta mitä jos" voi toteutua kumpaan suuntaan tahansa. (Eikä meidän ihmisten onneksi tarvitse sen perusteella päätöksiä tehdä. Juuri tässä se hihhulismin jekku piileekin.)

Ja pannaanpa purkkiin

Tässähän ei nyt oikeastaan taas ollut mitään päätä eikä häntää. En edes tiedä, onko oma pääni tämän vuodatuksen jälkeen yhtään tuulettuneempi. Mutta sen nyt vielä sanon, että oikeasti ja täysin rehellisesti pystyn ymmärtämään molempia näkökantoja - sekä Dawkinsin että (lähes) kaikkien häntä somessa ryöpyttäneidenkin. En hyväksy aborttia, mutta en myöskään pysty sulkemaan silmiäni siltä tosiasialta, että Downin syndrooma voi tuoda tullessaan myös valtavan taakan - vanhemmille ja lapselle. Tämän kuittaaminen olankohautuksella on minusta vastuutonta, jos lähdetään liikkeelle siitä oletuksesta, että abortti todellakin on olemassaoleva vaihtoehto Down-lasta odottavan perheen kohdalla ja vanhempien on todellakin tästä asiasta päätös tehtävä. Toisaalta Downin syndrooma ei ole ainoa ketään lasta määrittävä tekijä eikä kukaan lapsi ole pelkästään eikä yksinomaan "Down-lapsi". Jokainen lapsi - DS tai ei - kokee varmasti (ainakin toivottavasti) myös onnea ja rakkautta omassa elämässään ja jo se tekee elämästä elämisen arvoista.


Erään Down-tytön äiti sanoi (tyttö oli vaikeasti kehitysvammainen, pyörätuolissa oleva trakaripotilas, joka kuoli 9-vuotiaana keuhkokuumeeseen): "Miten kukaan osaisi määritellä arvon sille ilolle ja onnelle, että oppii heiluttamaan hansikkaan pois kädestään?" Ei mitenkään, sanon minä. Tuolle tytölle se oli varmasti aivan hemmetin iso juttu ja onnen ja ilon lähde. Ja hän sai sen(kin) omassa elämässään kokea.

Ja sitä paitsi: mutta mitä jos.

Kaunis ja rakas.


* Samaa sanoo (väittää) Dawkins anteeksipyynnössään kohun jälkeen.


lauantai 16. elokuuta 2014

Kritiikin murskaama

Mikä sen ikonisen kulttuurikriitikon nimi oli, josta Pulttiboisilla oli se jukkajukanjukkajukanjukka-sketsi? Jukka Kajava? No, meillä asuu se. Tai paremminkin se sepposeponsepposeponseppo, joka oli kai musiikkikriitikko.* (Paitsi, että meidän sepposeponsepposeponsepolla on Downin syndrooma, se ei puhu eikä kirjoita, joten sen kritiikki on huomattavasti konkreettisempaa, nimittäin kiljuntaa ja avokämmenellä lätkimistä.)

Pätkä on tarkka siitä, mitä sille lauletaan ja miten.** Esimerkiksi isänsä laulunumero koulussa oli 50% omastani, eikä isi kelpaa neidille viihdyttäjäksi, koska typykkä pitää tiukasti kiinni tietyistä laatustandardeista. Itse sen sijaan saan usein encore-pyyntöjä ja lapsukaiseni tuntuu suuresti arvostavan eteeriseksikin*** mainittua laulantaani.

Nyt kuitenkin on toisin. Olen nimittäin jo viidettä päivää räkätaudissa, joka repii keuhkoja, kurkkua ja poskionteloita - ja tämä on muuttanut "eteerisen" ääneni viinan ja tupakan polttamaksi mariannefaithfull-raspiksi. (Enkä ole edes voinut nauttia sitä viinaa saatika tupakkaa, vaikka luoja tietää, nyt jos koskaan niille olisi tarvetta, joudun vain kantamaan samankaltaiset seuraukset yhtäkaikki. Ei ole elämä reilu.)

Yritin tässä männäiltana kuitenkin tuudittaa pilttini uneen valaen sulosäveliä heidän korviinsa kuten aina, mutta lopputulos ei ollutkaan toivottu. Aloitin konsertin vaatimattomasti Hiljaa, hiljaa ilta on-kappaleella, joka yleensä on saanut lämpimän vastaanoton, varsinkin yleisön nuoremman edustajan taholta, ja sepposeponsepposeponseppokin on pääsääntöisesti suhtautunut esitykseen myötämielisesti. Nyt kuitenkin oli toisin. Reaktio tuli välittömästi - hyytävää kiljuntaa ja, jos mahdollista, vielä hyytävämpi katse kohtasi omani paloautosängyn uumenista. Selvitin kurkkuani, tein tilannearvion ja päätin heti siirtyä bravuurinumeroon, vaativaan Levon hetki nyt lyöhön - sehän on oikein klassillista musiikkia, brahmssia nimittäin.

Saamani vastaanotto suorastaan murskasi minut ja kaikki loputkin kuvitelmani musiikillisista lahjoistani. Sepposeponsepposeponseppo kiljaisi entistä hyytävämmin, mulkaisi kuin vierasta sikaa, kömpi ylös paloautosänkynsä uumenista ja poistui näyttävästi paikalta.

Jäin äimistyneenä rykimään kurkkuani selväksi. Täysi fiasko konsertti ei ollut, sillä paikalle jäi kuitenkin vielä 50% yleisöstä. (Tämä osuus ei tosin osaa vielä kävellä, en tiedä, onko sillä vaikutusta asiaan.) Ei ole taiteilijan taival ruusuinen, jos kukaan, minä tiedän sen.****

Tätä mieltä minä olen sinun laulustasi.

Puolet yleisöstä oli kuitenkin näinkin innostunutta.



* Kun pää on täynnä räkää, se muuttuu samanlaiseksi kuin dementiapotilaalla - sieltä löytyy vain vuosikymmeniä vanhoja asioita ja nimiä.
** Tätä ei aina uskoisi, kun se katsoo kolmatta kertaa peräkkäin konsertti-DVD:ltä erästä nuotin vierestä humppaa jollottavaa tätiä, jonka ympärillä hilluu mykkä valkoinen nalleperhe.
*** Yhden laulututkinnon palautteessa luki näin. Tiedän kyllä, että se on eufemismi "hennolle ja vuotavalle", mutta "eteerinen" on paljon peeceemmin sanottu.
**** Säe yhdestä toisesta  bravuurinumerostani nimeltään Pikku Maalari. 

maanantai 26. toukokuuta 2014

Aavemainen itkuhälytin

Muistatteko Veikon? Sen, jonka poistumisesta tästä asunnosta ei voida olla täysin varmoja, vaikka kyseinen henkilö ei ole enää elävien kirjoissakaan*? 

Pitkän aikaahan se onkin ollut siivosti, eikä hillunut muuten kuin vessan ovea heiluttamalla. Yhdestä enkelitaulusta ei tykännyt, sen se käänsi toistuvasti vinoon olohuoneen seinällä, mutta kun se otettiin pois ja korvattiin seinäkellolla, oli tyyppi tyytyväinen ja hiljeni.

Kunnes nyt sitten. Hankimme taannoin tuollaisen äärimmäisen trendikkään, hädin tuskin kolmekymmentä vuotta vanhan itkuhälytinjärjestelmän kirpputorilta**. Mikrofonin herkkyys ei ehkä ole aivan nykylaitteiden luokkaa, eivätkä pikkuruiset ähinät livu laitteen radioaalloilla huoneesta toiseen, vaan Pekka saa karjahtaa kunnolla, ennen kuin vastaanottimeen tulee minkäänlaista eloa. Paremmin epämääräisen äkellyksen ja jokeltelun kuulee oven takaa takaa paljaalla korvalla ja laite onkin lähinnä hyödyllistä silloin kun pikku-ukkeli nukkuu päiväunia parvekkeella. Mutta kyllä sitä käytetään myös sisällä silloin kun pienokaisemme puhisee jo yöunilla ja vanhemmat ehtivät hetkisen katsoa televisiota.

No niin, arvaatte varmaan mihin tämä juttu on menossa? Kyllä ei mikään ole aavemaisempaa, kuin se, että (pikkuääniin reagoimattomasta) itkuhälyttimestä alkaa kuulua rahinaa ja pauketta kun rauhassa istut olohuoneen sohvalla. Ja sitten kun hyökkäät katsomaan, että mitä se miekkonen siellä melskaa, niin natiainen nukkuu kuin pieni enkeli. Sellainen se lyö laudalta kehnomman kauhuleffan. 

Vaatimattomammalla mielikuvituksella (tai vaihtoehtoisesti realistisemmalla mielenlaadulla) varustettu ihminen toki voisi ajatella, että tuollaisen vanhemmanpuoleisen viestintälaitteen virtapiirit ne siellä rahisevat ja paukkuvat, mutta minä olen vakuuttunut, että se on Veikko. Se täällä pöllii ja piilottaa aina kaikki tutitkin.






* On se kumma, ettei ymmärretä muuttaa ihmisten nurkista pois. Mitä jos minäkin jäisin tänne hengaamaan muina henkilöinä vielä sittenkin kun tarkoitus olisi majailla jo jossain ihan muualla, esim. kirkkomaalla.

** Yhtään en tiedä, kuinka vanha se oikeasti on, mutta onhan tuo ulkonäkö aika retro. Niin kuin muistatte, niin meidän perheemmehän on tiukasti mukana mammmojen välisessä kilpavarustelussa. Kyllä tuollainen vajaa viisikuukautinen jo varmasti tietää, että ajellaanko tässä niin sanotusti nyt Ladalla vai Mersulla.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Lapsensaannista ja talon hankinnasta

Mitä yhteistä on lapsensaannilla ja talonhankinnalla? Se, että heti kun ehtii ilmoittaa raskaudestaan/talonetsintäaikeistaan julkisesti, muuttuu paitsi ystäviensä ja läheistensä, myös tuttaviensa ja kylänmiestensä silmissä älynlahjoiltaan yksinkertaiseksi ellei peräti oikeustoimikelvottomaksi.

Jokainen kohtaamasi ihminen katsoo suorastaan velvollisuudekseen varmistaa, että Juuri Hän* jakaa kanssasi ehtymättömän viisautensa asiaan - lastensaantiin tai talonhankintaan - liittyen, riippumatta siitä, onko kyseisellä ihmisellä itsellään lapsia/taloa, tai edes kokemusta kummastakaan.

Otteita viime päivinä käymistäni keskusteluista**: 1. "Mikä sen talon osoite on?" (Mitä se sulle kuuluu!? Meinaatko heti hyökätä tekemään kuntokartoitusta, ennen kuin me tollot ehditään ostaa sitä?) 2. "Onko teillä itsellä remonttitaitoja?" (Onko sulla?) 3. "Pitää sitten hommata sitä katsomaan joku sellainen asiantuntija, sellainen joka osaa oikeasti sanoa talon kunnosta jotakin!" (Ei?! Ihanko tosi?! Minä ajattelin tehdä kaupat, jos vain keittiön tapetti sattuu miellyttämään silmää.) 4. "Onko teillä budjettia remontin tekemiseen?" (Katso kohta 1. Ei meillä ole, tyhjyyttä kumisisi lainatili kauppahinnan jälkeen. Tolloja kun olemme. Ja oikeustoimikelvottomia.)

Elämässä luulisi monen oppineen sen verran - jos ei muuta - että mikäli jokin asia tulee itselle ensimmäisenä mieleen, samanlaisilla (normaaleilla) älynlahjoilla varustettu ihminen on todennäköisesti tullut ajatelleeksi ihan samaa asiaa jo itsekin. Eri asia on sitten se, ketää pitää normaaleilla älynlahjoilla varustettuna. Talonostajat ja odottavat äidit eivät ilmeisesti monestikaan kuulu siihen joukkoon.

Tämän aattelin ostaa.






* Juuri Hän ei monestikaan ole minkään sortin asiantuntija. Asiantuntijat ovat asia erikseen, heiltä ottaa mielellään neuvoja vastaan. Ihan jopa kyseleekin.

** Mm. erään ihmisen kanssa, jonka olen tavannut tasan yhden kerran aikaisemmin. Kyllä on aivan turha väittää, etteivät ihmiset nykyaikana pidä huolta toisistaan. En kerinnyt kuin mainita olevani menossa katsomaan erästä taloa mieheni kanssa, niin tästäkin henkilöstä oitis kuoriutui minun ja talouteni hyvinvointia vaaliva lähimmäinen ja Huolestunut Kansalainen.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Universal Baby

Niin rakas ja ainutlaatuinen kuin jokaikinen vauva omille vanhemmilleen onkin, niin minä olen (salaa) ollut aina sitä mieltä, että kaikki vauvat muistuttavat toisiaan. Ja ihan oikeasti olen sitä mieltä vieläkin. Kun Pekka oli muutamien viikkojen ikäinen, se näytti minusta samalta kuin kaikki vauvat näyttävät - sillä oli pyöreät posket ja nykerö nenä ja vähän tukkaa. Muutamasta blogista tiirailin suunnilleen samanikäisten vauvojen kuvia enkä rehellisesti sanottuna olisi noiden kuvien perusteella pystynyt erottamaan kyseisiä kullannuppuja omastani kovinkaan terävästi*. Lisäksi Pätkän vauvakuvat olivat minusta aivan samannäköisiä kuin Pekankin - ja kyseessä oli sentään Downin syndrooman omaava tyttövauva, ei perustavis poikavauva, jolloin yhdennäköisyys olisi ehkä ollut helpommin selitettävissä jo perinnöllisilläkin seikoilla. Lisäksi omat vauvakuvani näyttävät tismalleen samalta kuin jälkikasvuni. Vika voi olla omissa silmissäni, mutta olen saanut kyllä tukea näkemykselleni vauvojen universaalista ulkonäöstä myös kavereiltani. "Kaikki vauvat on samannäköisiä". (Useimmat tätä mieltä olleet ovat tosin olleet lapsettomia miehenpuolia.)

Maanantaina katselin jälleen lempisarjaani Game of Thronesia ja siinähän puhutaan englantia, niin kuin jotkut ehkä tietävät. Sarjassa esiintyvä vauva protestoi asioita kuitenkin samoin sanoin kuin oma suomenkielinen vauvani, nimittäin kovaäänisellä "öhö-ää!":llä. Eurooppalaiset vauvat eivät siis pelkästään muistuta toisiaan ulkonäöllisesti, ne myös tuntuvat puhuvan jotakin universaalia vauvakieltä, jossa öhö-ää! tarkoittaa nälkää, märkää vaippaa, väsymystä tai muuten vain epäihanteellista olotilaa.

Vauvakuvien julkaisemisesta internetissä ja/tai facebookissa on olemassa kahta koulukuntaa. Yhdet eivät näe siinä ongelmaa ja toisten mielestä se on epäreilua, vaarallista, moraalitonta, mitä ikinä kyseistä vauvaa kohtaan. Itse olen ehkä jossain välimaastossa. Ymmärrän kyllä, ettei kukaan halua itsestään liikkuvan valokuvia, joiden julkaisuun ei itse ole voinut mitenkään vaikuttaa. (Vauva kun on, paitsi ehkä sillä "öhö-ää":llä. Siinä onkin haastetta vanhemman selvittää, milloin öhö-ää tarkoittaakin "Älä laita mun kuvaa sinne blogiis, mutsi!") Tästä syystä esim. Pätkän kuvat täällä blogissa jollakin lailla "tunnistamattomia". (Näin ainakin toivon.) Yllämainitusta syystä (=mielestäni kaikki vauvat ovat enemmän tai vähemmän samannäköisiä) en ole vielä kokenut tarpeelliseksi Pekan kuvien sensurointia. Sekin päivä varmasti koittaa sitten kun omat piirteet puskevat esiin pulloposkien ja nykerönenän alta.

Voi olla, että minulta jää jokin aspekti täysin ymmärtämättä tässä yhtälössä, sillä esim. Ilta-Lehden lukijaäänestyksessä vain 18% suomalaisista pitää omien lasten kuvien julkaisemista (Facebookissa, saati sitten netissä!) hyväksyttävänä. Ehkä olen vain liian vanha ymmärtämään täysin digitaalisen jalanjäljen merkitystä.

Väitän edelleen kuitenkin, että sitten kun Pekka on aikuinen, hyvin harva ihminen kykenee hänet tästäkään kuvasta tunnistamaan.


Reiluuden nimissä laitan nyt kuitenkin varmuuden vuoksi omankin kuvani tänne.

Näettekö, mitä tarkoitan? Molemmat kuvat voisivat yhtä hyvin olla yhdestä ja samasta vauvasta. (Eri mieltäkin saa olla.)



* En enää yhtään ihmettele, miksi sairaalassa synnytysosaston hoitajat jatkuvasti tarkistelevat niitä rannekkeita ja niiden paikoillaan pysyvyyttä. Pelkän ulkonäön perusteella jos minun olisi oikea vauva sieltä pitänyt kotiin viedä, niin pieleen olisi saattanut mennä.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Marekjoelroopetaiarttu

Kaikki voivat taas hengittää vapaasti, sillä ristiäiset saatiin kuin saatiinkin läpivietyä yhdestä parvorokkotapauksesta huolimatta. (Ei meillä vielä, luultavasti seuraavaksi kyllä.)

Pekasta tuli - tai siis ei tullut, vaan tulee, jahka paperit ehtivät maistraattiin asti - Marekjoelroopetaiarttu Isännänsetä Aleksis. Sain kuin sainkin sen Santerin* tungettua sinne, periaatteessa. (Santeri = Aleksanteri = Aleksis.) 

Parasta meidän suvun juhlissa on se, että varsinkin nykyään suvussa ja sen ympärillä on vakuuttavia leipureita. Ne pesisivät varmaan aika monta kilpailijaa jossain Koko Suomi leipoossa, jos viitsisivät osallistua. Itse leivon usein ja paljon, mutta häpeällisesti omat tuotokseni totta tosiaankin vaikuttivat viisivuotiaan päiväkerholeipomuksilta tuolla pöydän jatkona. (Onneksi kaikki olivat niin täynnä sinne asti päästyään, ettei niitä juuri mennyt kaupaksikaan.) Olin delegoinut lähes kaiken, enkä tehnyt juhlien eteen muuta kuin ilmestyin paikalle päivänsankarin kanssa. Suosittelen tätä tapaa ihan kenelle tahansa. 


Ja jälleen esittelen kuumimpia trendejä, tällä kertaa miesten asusteissa. Solmioneula on niin passé - trendikäs nykymies koristautuu tuttinauhalla. Funktionaalista ja kastettavan hiljentävää asustetta esittelee tässä Pekan kummisetä. 

* Santeri Alkio oli Pekan työnimi blogissa, jota pidin raskausaikana ja viittasin siellä "Santeriin" niin usein, että siihen jotenkin kiintyi.




keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Uusi yritys

Vaikka asioista tänne kirjoittaminen tuntuu takaavan kyseisten asioiden persiilleen menon, niin silläkin uhalla:

Ristiäisyritys nro 2 lähestyy. Tällä kertaa on päästy jo siihen asti, että papin pitäisi tulla vierailulle tänään.  Se tulee kuuden jälkeen illalla - on silläkin työajat pääsiäisen alla. Papeille ja muille seurakuntien työntekijöille tämä lienee kirjaimellisesti piinaviikko, eikä mikään hiljainen viikko niin kuin ehkä meille muille. (Meillä tosin ei ole koskaan hiljaista viikkoa. Ehkä parhaimmillaan hiljainen parituntinen, jos oikein hyvin sattuu - ehkä yöllä, sellaisena hetkenä kun kumpikaan tenava ei valvo.)

Koska Pekka ei ole enää ihan pikkuruinen kastettava - elopainoa on vajaat 7 kg - niin mekko meni uusiksi. Alkuperäinen oli serkuilta lainassa ja sievä hörhelö, mutta meidän jässikälle jo aivan liian pieni. Äitini hankki jostain Alavurelta tämän käsintehdyn ihanuuden, joka kieltämättä sopii pohjalaiselle punaniskalle röyhelöitä paremmin. Ainakin minun mielestäni - ja varsinkin koon puolesta. Tuossa kastaisi puolivuotiaankin, luulen ma. Niin että jos vielä tulee ristiäisyritys nro 3, niin mekon puolesta ei ole hätää.

Kuviin on tietenkin sisällytettävä myös kuva joulukaktuksestani, joka kukkii jo toistamiseen puolen vuoden sisään. Sekin paiskii tuplahommia näin sesonkiaikaan, paitsi joulu- myös pääsiäiskaktuksena. 

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Urpaanit trendsetterit


Eilen paistoi aurinko, mikä on aina mukavaa ja valokuvien ottamiselle otollista. Päiväkävelyllä päätimme Pekan kanssa urpaaneina trendsettereinä hieman kuvata itseämme ja ympäristöämme, niin voitte tekin imeä meistä vaikutteita ja päästä etujoukkoihin trendien aallonharjalle.

Mammojen kilpavarustelussa kenelläkään muulla ei ole mitään saumaa. Paitsi, että pulloharjamme ovat viimeistä huutoa, myös kärrymme ovat trendien aallonharjalla - uniikit hybridit. Torso eli ratasosa koppineen on suoraan yhdeksänkymmentäluvulta. Siihen on trendikkäästi yhdistetty vm. 2006 Ceroxien kuomu. (Alkuperäinen oli päässyt vuosien saatossa kylmävarastossa homehtumaan ollessaan erillään vaunuista.) Merkki on Emmaljunga, mutta trendikkäämpää olisi toki yhdistellä eri merkkejä.

(Ilman sarkasmin hiventä voin kertoa, että nuo ysäriemmaljungat ovat oikeasti höyhenenkevyet, ei ole kevyempiä ja parempia vaunuja olemassa. Jos törmäätte tällaisiin kirpparilla, käykää kiinni ja unohtakaa ökykalliit upouudet trendivaunut.  Nämä kulkevat yhdellä kädellä portaita ylös ja kestävät minkä tahansa rynkytyksen.)

Urpaanit trendsetterit elävät tietenkin urpaanissa ympäristössä. Meillä on kraffitejakin.

Trendsetteriblogi näkyy urpaanissa katukuvassa.

Trendikäs selfie. (Miten voi trendikkään ihmisen varjo näyttää noin lihavalta...?)


tiistai 8. huhtikuuta 2014

Tuttipulloharjamafia

Mikä siinäkin on, että maailmasta ei löydy kestävää tuttipulloharjaa?


Alan epäillä, että tuttipulloharjojen valmistajat ovat salaliitossa, niiden tarkoitus on myydä yhä heppoisempia tuotteita kuluttajille yhä kalliimmalla. Tuttipulloharjojen valmistajat tietävät, että pienten vauvojen äidit ovat kohderyhmä, jolta saa nyhdettyä rahaa millä tahansa - vaikka järjettömän kalliilla pulloharjoilla. Kuka muu sellaisia ostaisi, kuin pikku pilttinsä parhaaseen pyrkivä pullonpesijä? Tuttipulloharjoissa on aina jokin järjetön vempain ja lisävaruste tavallisiin pulloharjoihin verrattuna, esim. imukuppi varressa tai tällainen hinkkaussieni tai vaikkapa pieni irrotettava erillinen harja tuttia varten. Ja luonnollisesti tuttipulloharjat maksavat vähintään kolminkertaisesti tavallisiin pulloharjoihin nähden. 

Tämä on nyt toinen tuttipulloharja kuukauden sisällä. Edellisestä katkesi varsi, joten ostin tällaisen - ensimmäistä sikakallista tuttipulloharjaa vielä tuplasti kalliimman - ajatellen, että tämä nyt ainakin kestää. Pah! Niinkuin näkyy, hinkkaussieni on hinkkautunut irti liitoksestaan (sen pitäisi olla kahdeksikon muotoinen myttyrä tuossa harjan päässä) ja niin kuin ei näy (koska ei mahtunut kuvaan ilman että samalla olisi tullut näkyviin osa keittiössämme vallitsevasta kaaoksesta), se pieni erillinen tuttiharja ei pysy enää varren sisällä kiinni. Seuraava pulloharjamme tulee olemaan on ihan tavan mallia, sen takaan. Tuttipulloharjamafia on nyhtänyt minulta viimeisen pennosensa.

Pulloralli* on meillä siis nykyään arkipäivää. Imetys lopetettiin Pekan kanssa yhteistuumin ehkä nelisen viikkoa sitten ja siitä saakka olemme molemmat olleet onnellisempia ihmisiä. Imetys loppui vähitellen kaikkeen siihen syömiseen liittyvään draamaan, minkä paha refluksivaiva Pekalle kohdalla aiheutti. Loppuviimeksi se pani silmät ja suun kiinni aina tissin lähestyessä, eikä millään avannut kumpaakaan - vähän niin kuin olisi leikkinyt kuollutta päälle hyökkäävän karhun edessä. Poikaparka! Se ehti saada äidinmaitoa reilut pari kuukautta ja sillä sen nyt täytyy sitten loppuelämänsä pärjätä. (Kuriositeettina kerrottakoon, että toistaiseksi ainoan taudin se sairasti silloin kun vielä sai äidinmaitoa melkein täydet latingit. Pulloruokinnassa se on väistänyt mm. Pätkän tiputukseen vieneen ja kerran uusineen mahataudin, influenssa A:n, angiinan sekä jonkin anonyymin hengitystieviruksen. Ei kysele taudit imetyksestä ennen iskemistään, ei meillä ainakaan.) 

Ei minulla muuta tällä kertaa.

* Nyt jos joku anonyymi terveydenhuoltaja tai Mamma Meijeri siellä miettii kommentoivansa, että "kannattaisi imettää, niin ei tarvisi niitä pulloja pestä ja keitellä", niin meille saa kyllä tulla ja yrittää tarjota omaa tissiänsä tuon kullanmurun suuhun. Kuka vaan superäiti ja imetysihme saa kokeilla, onnistuuko - lupaan nyt poikkeuksellisesti näin.

P.S. Eiliseeen vauhkoukseen täytyy tarkentaa vielä sen verran, että eihän se julkisivuremontti kaikilla varmaankaan noin paljon maksa. (Toivon, ettei joku julkisivuremonttia omassa taloyhtiössään odottava säikähdä hengiltä tulevia kustannuksia oman hyperventilointini takia).  Meidän taloyhtiömme on siinäkin erikoistapaus: monta taloa, joissa kuitenkin vähän asuntoja, vaikka paljon ulkoseiniä ja siksi suurella kokonaissummalla vähän jakajia. Lisäksi rappaus on alkuperäinen ja jo niin huonossa kunnossa, ettei minkäänlainen paikkailu ja maalailu - mikä monestikin on ihan käypä vaihtoehto, käsittääkseni - tule enää kysymykseen, vaan vanha rappaus pitää poistaa kokonaisuudessaan kaikista taloista ja tehdä alusta asti uudelleen. Paikkailun ja maalailun juna meidän taloyhtiömme kohdalla meni jo. Ajat sitten. Tervetuloa konkurssi!)






maanantai 7. huhtikuuta 2014

Kotikaupunginosarakkautta kahden kymppitonnin edestä

Julkisivuremontissahan on se huono puoli, että se on kaikista yksittäistä kerrostaloasukkia kohtaavista raharei'istä joutavin. Sen yksittäisen kerrostaloasukin kannalta siis. Putkiremontti hyödyttää yksittäistä siten, ettei viemäriaukosta ala ryömiä ameeboja tai olohuoneen seinään ilmesty lammikkoa. Kattoremontti pitää sateen ulkona, hissiremontin jälkeen ei tarvitse kavuta portaita ja piharemontin jälkeen voi hyvässä lykyssä saada lämmittävän autotolpan.

Arvatkaa, mikä remontti meidän taloyhtiössämme on seuraavana vuorossa. Ei mikään niistä hyödyllisistä. Niin kuin jotkut ehkä muistavat, meidän talomme on oljesta ja savesta   sodanjälkeisistä rimpulamateriaaleista rakennettu ja täällä tuuli vie tukankin päästä. Sitä voisi kuvitella, että julkisivuremontilla hieman tiivistettäisiin rakenteita, mutta ehei. Meidän talomme on viittä vaille* suojelukohde, eikä sellainen eristettä ja muuta toppausta lisäävä julkisivuremontti tule ilmeisesti meidän kohdallamme kysymykseen. No, itsekin puristina toki purnutan Laitakaupungilla tehdyistä, sodanjälkeisiä julkisivuja muuttaneista töllöntöistä, mutta asiahan on aivan eri kun se koskee omaa kukkaroa taloa. Niin.

Viime aikoina olen sitten muutamassa kokouksessa käyneenä viisastunut tahtomattani ja tiedän nyt, että talomme seinässä komeilee kolmikerrosrappaus - ja sellainen siihen on tehtävä myös tulevassa julkisivuremontissa. Ei siinä mitään, kovin on komea ja alkuperäinen tuollainen rouhea rape, mutta komeat ovat sen kustannuksetkin - alustavien arvioiden mukaan 350 000 - 500 000 euroa. Asuinneliötä kohden tämä tarkoittaa meidän perheellemme vähintään 20 000 euron lisäpaukkua. Me maksamme siis vähintään 20 000 euroa siitä, että saamme asua tässä. Se tekee vähintään 200 euroa kuussa lisää asumiskustannuksiin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Samassa kämpässä, samoin mukavuuksin, sama tuuli hiuksissamme. Toki kotimme on meille rakas, mutta emmekö me jo maksaneet siitä kertaalleen? Toki uusi rappaus julkisivussa hivelee silmäämme aina kotiin palatessa, mutta nuo päivittäiset sekunteja kestävät hetket eivät kymmenessä vuodessakaan kertyne yhteensä muutamaa tuntia pidemmäksi ajaksi. (Vaikka voisihan sitä sitten jäädä ihailemaan uutta kolmikerrosrappausta pariksi kymmeneksi minuutiksi aina kotiin tullessaan.) Tyyris on hinta niille tunneille, sanon minä! Parhaalla tahdollanikaan en usko, että remontti nostaa asuntomma arvoa tuon summan verran.

Jos ei ole ylenpalttisen ihastunut julkisivuihin ylipäätään ja kolmikerrosrappaukseen eritoten, niin tylympi ihminen voisi ajatella, että siinä menee 20 000 euroa (vähintään) kankkulan kaivoon. Itse kolmannen polven laitakaupunkilaisena ja kahden neljännen polven laitakaupunkilaisen äitinä pystyn ehkä juuri ja juuri, pitkin hampain, kovasti yrittäen perustelemaan itselleni tämän investoinnin oman kaupunginosan rakennusperinnön säilyttämisellä alkuperäisessä asussaan. Tiedän muutaman muun taloyhtiömme osakkaan, joka ei ehkä tunne samanlaista kotiseuturakkautta - ainakaan kahdenkymmenen tuhannen euron edestä.

Tuo on minun synnyinkotini. Niillä vasta julkisivuremontin aihetta olisikin.

Tuo on Pätkän synnyinkoti. Niillä menee vielä hyvin, julkisivullisessa mielessä.




* Oikeasti se on kuulemma yhtä vaille suojelukohde, yhtä arkkitehtia vaille. Jossain kokouksessa yksi arkkitehti on ollut sitä mieltä, ettei tämä sellainen ole. Näin informoi taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Muuta en tiedä.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Viisastus

Nyt olen entistäkin viisaampi, jos se nyt mitenkään on edes mahdollista. Soitin nimittäin kirkkoherranvirastoon ja hupsista vaan! - asiat loksahtelivat paikoilleen niin, ettei tällainen pessimisti olisi ikinä voinut sellaista kuvitellakaan. Oikea helpotusten suma - vai mitä sanotte tästä rivistä:

- Käykö seurakunnalle ristiäispäiväksi pääsiäissunnuntai? - Käy.
- Löytyykö seurakunnalta tila pääsiäissesonkina? - Löytyy.
- Pääseekö lempparipappi pääsiäiskiireiltään? - Pääsee.
- Tarvitseeko maistraattiin ilmoittaa nimeä, kun ukko käy jo kolmatta kuukautta, ja pääsiäisenä on jo kolme ja puoli? - Ei tarvitse.
- No, mutta entäs se kahden kuukauden raja? - Se on suositus*. Ei mitään hätää.

Jos nimen ilmoittaa etukäteen maistraattiin, niin siinä on kuulemma "omat hommansa sitten kun kastetaan jälkikäteen." (Jotenkin lempeästi epäilen, että ne "omat hommansa" koskevat lähinnä kirkkoherranviraston toimistotätejä. Ehkä niiden pitää tilailla niitä lippu-lappuja takaisin sieltä maistraatista kastavan papin täytettäväksi tai jotain. Puhdas arvaus vain.)

Joka tapauksessa, Pekka jatkaa nyt anonyymia eloaan aina sinne Pääsiäiseen saakka. Ei ole herralla Kela-korttia eikä kutsumanimeä ennen sitä. Mutta ehkä me pärjäämme - tuleehan Pekalle paitsi komea syntymäpäivä (Uudenvuoden päivä), myös komea ristiäispäivä (Pääsiäissunnuntai). Nyt yritämme vain pitää Pätkän - ja tietenkin muunkin perheen - terveenä tuona kyseisenä viikonloppuna.

* En oikein käsitä, miten laki on "suositus". Tässä kaupungissa vallitseekin boheemi meininki.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Kevät(masennuksen)tuulahdus

Pekan ristiäisten oli tarkoitus alkaa viiden minuutin kuluttua. Eivätpä ala. Jokatalvinen sairastupa pyörii taas eikä silloin paljon juhlita, ei ristiäisiä eikä paljon muutakaan.

Eilen oli 213-päivä, eli kansainvälinen Downin syndrooma-päivä. (Kansainvälinen "Downin syndrooma ei ole sairaus-päivä", kuten itse sitä nimitän.) Vaikka Downin syndrooma ei ole sairaus, Downin syndrooma ei ole sairaus, Downin syndrooma ei ole sairaus, Downin synd..., niin Downin syndroomaan omalla kohdallaan liittyvän merkittävän vastustuskyvyn alenemisen vuoksi Pätkä sairasti kolmea jo yksistäänkin tujakkaa tautia päällekkäin - ei peräkkäin - yli kolmensadan (300) tulehdusarvolukemalla ja aika meni jouhevasti lastenosastolla tytön selviämistä jännätessä, ei niinkään juhlavalmisteluissa. Minulle ei ole vielä oikein selvinnyt, mitä merkitystä on sillä että Downin syndrooma ei ole sairaus, Downin syndrooma ei ole sairaus, Downin syndrooma ei..., jos käytännössä Downin syndrooma tarkoittaa sitä, että lapsi on sairas. (Ja miksi sairas ihminen olisi jotenkin tervettä arvottomampi, kun minusta niin ei ole. Että miksi on niin tärkeää se, että Downin syndrooma ei ole sairaus, ei ole sairaus, ei ole sai...?)

Tähän aikaan Pekalla olisi luultavasti ollut jo virallinen nimi. Eipä ole. Kauanko lapsi voi olla nimetön ennen kuin sen perään aletaan udella viranomaistahoilta? Seuraava meille  sopiva ristiäisviikonloppu on pääsiäinen, sitä seuraava toukokuun puolessa välissä. Pekka on silloin vasta rapiat viisi kuukautta vanha.

Jos nimen ilmoittaa etukäteen maistraattiin ja se virallistetaan jo ennen kastetta, niin saako lapsi silloin kasteessa mitään nimeä? (Sanotaanko siinä ristiäiskaavassa jotain nimen antamisesta pyhässä kasteessa?) Voiko niin edes tehdä?

Kyllä olisi niin paljon helpompaa olla pakana*.


Onneksi tässä on erittäin tehokas lääke kevätmasennukseen.




* Pahoittelut epä-PC:sta termistä.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Nimetön

Tähän on tultu. En osaa päättää nimeä Pekalle ja muutenkin ristiäisvalmistelut polkevat vettä. Virret olen sentään saanut valittua. Se onkin tarkkaa puuhaa, koska hormoniherkillä olevaa äitiä ei saa itkettää liikaa. Siksi duurivirret ovat paras valinta. Itsehän valitsin tämän ja tämän. Saattaa se parku tulla näidenkin myötä, mutta ovat nämä turvallisempi valinta kuin esim. jokin Maan korvessa kulkevi lapsosen tie tai vaikka Herra kädelläsi, joista seuraisi varmasti parkuspektaakkeli.

Nimen suhteen olen epätoivon vallassa. Niinpä tein tuohon sivupalkkiin äänestyksen, jonka kautta te, arvoisat lukijat, voitte halutessanne vaikuttaa Pekan etunimivalintaan.

Tai sitten ette. Se jää nähtäväksi. Voi olla ettei se ole mikään näistä. Voi olla, ettei sille tule nimeä ollenkaan, koska äiti ei vain osaa päättää, edes avustettuna.

Ja se tiikerikakkukin on leipomatta.

Minkä nimiseltä tämä ukkeli näyttää?



keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Vuosisadan puolesta välistä

Tiedättekö muuten, mistä viimeistään tajuaa olevansa melkein antiikkia? Siitä, että itsen kanssa samanikäisillä tavaroilla on jo omat keräilijänsä ja ne ovat, jos ei nyt antiikkia (eivätkä olekaan), niin ainakin retroa. Minä olen retroa. Jos perustaisin bändin, sen nimi olisi varmaan Retro Tull. (Jos avautui, niin epäilemättä lukija itsekin on retroa, ellei peräti antiikkia.)

Minua parikymmentä vuotta vanhemmille tavaroille on englannissa nimitys Mid-Century, mikä kuulostaa tavattoman antiikkiselta ja juhlavalta. Yhtä antiikkiselta ja pönöttävältä kuin Victorian, Edwardian ja mitä-näitä-nyt on - eikä kyse kuitenkaan ole sen vanhemmista tavaroista kuin niistä, jotka on tehty viisikymmenluvulla. Hyvä ihme, minähän olen joskus ja monesti ollut ihastunut sen ikäisiin ihmisiin!Teini-aikaiset idolini ja kaukorakkauteni olivat syntyneet viisikymmenluvullaMid-Century siis.

Mihin tämä nyt sitten liittyy? No, ei varsinaisesti yhtään mihinkään - paitsi siihen, että se ajelehti tajunnanvirran mukana esiin tänään kun väsyttää ja silmäpussit peittävät puolet peilikuvasta. Jos tavaroiden arvo ja arvostus nousee iän myötä ja niistä tulee Mid-Century ja retro, niin miksei ihmisille käy samoin?

Minä itse arvostan itseäni paljon enemmän kuin parikymppisenä, keräilyarvoni kokemusten ja kolhujen myötä on omasta mielestäni huipussaan, mutta ovatko muut samaa mieltä? Miksei halutuin kumppani/työntekijä/näyttelijätär/artisti ole retro tai Mid-Century? Miksi kolmenkympin jälkeen tarjolla on vain luonnerooleja? Miksei kauneusleikkauksissa uurreta ryppyjä silmäkulmiin, lisätä leukoja tai löysytetä mahanahkaa? Vanhennetaanhan huonekalujakin! Eikä suurempaa syntiä olekaan, kuin mennä korjailemaan antiikkihuonekalua nuoremman näköiseksi.

Kyllä minusta meitä naisia tulisi kohdella (edes) samalla arvostuksella kuin huonekalujakin. Ei minulla muuta.


Valmistettu aikaan retro.



lauantai 15. helmikuuta 2014

Tyhjänpäiväinen täytepäivitys

Ystävänpäivä oli ja meni ja se meni niin kuin muutkin päivät tänä vuonna. (Paitsi se ensimmäinen, johon kuului myös synnyttämistä.) Huomasin, että blogini alkaa kasvaa kohta hämähäkinseittejä  - ja anonyymeja englanninkielisiä roskapostikommentteja, joissa kehutaan kovasti kirjoituksiani ja kehotetaan vierailemaan epämääräisillä sivustoilla - niin katsoin parhaaksi kirjoittaa tänne nyt jotakin.

Jotakin.

Aivoni ovat pelkkää mössöä, mutta senhän te nyt tiesittekin jo entuudestaan. Vauva-arki on syönyt viimeisenkin uskottavuuden ja kodin ulkopuolisen sosiaalisen elämän. Elän facebookin ja blogien varassa, nettiaikaa on joitakin minuutteja päivittäin. Suurin päämäärääni, jota kohti kuljen tavoitteellisesti, ovat ristiäiset - olen laatinut kaksi sivua pitkän muistilistan ja harjoittelen täydellisen tiikerikakun leipomista. (Syön kaikki epätäydelliset yksilöt, jotka tulevat uunista - niitä ovat olleet toistaiseksi kaikki. Tätä menoa ei tarvitsekaan ostaa uusia juhlavaatteita, koska olen kohta lihonut takaisin raskautta edeltäviin mittoihini ja voin laittaa jonkin jo olemassaolevan koltun.) Pekan nimi on vielä hakusessa. (Tämä tulee yllätyksenä niille, jotka ovat jostain lukeneet, että nimi olisi ollut tiedossa jo vuosikymmenen. Ei se ole. Naisella on oikeus muuttaa mieltään.)

Anteeksi hiljaisuus ja tyhjänpäiväinen täytepäivitys, anteeksi että joudun laittamaan robottisuodattimen kommenttiboksiin, niin mieltähivelevää kuin se onkin, että lontoonkieliset robotitkin pitävät kirjoituksiani mielenkiintoisina.

Järkevää tekstiä ei tule enempää, joten tässä pari kuvaa. Tulen olemaan selkä.


Ulkonäködiskriminaation uhri.


Pätkä ja Pekka.





lauantai 25. tammikuuta 2014

Ja ne rauhasta muistuttaa

Kuten jotkut jo tietävätkin, perheemme pääluku on kasvanut yhdellä, kun vuoden alussa joukkoomme liittyi Pekka, Pätkän pikkuveli. Pekka on vauva. Me elämme nyt sitä kuuluisaa vauvantuoksuista arkea (joka muuten tarkoittanee kakan, puklun, hien ja tissimaidon aromeja koko kirjossaan "lypsytuoreesta" "piimään". Ainakin meillä).

Pekka, kuten tunnetumpi kollegansa Hugh Hefner, on puskurialalla - toisin sanoen hän saa elantonsa (toisten ihmisten, Pekan tapauksessa siis minun) daisareista. Sosiaalisessa mediassahan on taas kuohunut aiheen ympärillä, kun eräs ruotsalaisäiti julkaisi facebook-profiilissaan kuvan ruokailevasta vauvastaan - ja omasta puskuristaan siinä samassa. Olkaa siis edelleen tarkkoja, mitä netissä julkaisette. Esimerkiksi ruokapäivitykset on ilmeisesti parempi jättää kuvittamatta, em. kohusta ja facebook-isoveljen reaktiosta päätellen.

Raskausaikana hekumoin etukäteen sillä, mitä kaikkea söisin imetysaikana, kun verensokereita ei tarvisi hysteerisesti vahtia ja vyötärömittakin antaisi armoa kasvaneen kalorikulutuksen muodossa, näin olin kuullut. Voisin syödä vaikka kiloittain sinihomejuustoa ja piparkakkuja - suurinta herkkuani, joista molemmat olivat raskausaikana kiellettyjä, toinen listeriabakteeririskin, toinen hiilihydraattien takia - kun elämä ei enää pyörisi mahan ympärillä. Väärässä olin. Ilmeisesti kaikki syömäni ruoka kulkeutuukin nyt kohdun sijasta maitorauhasiin - ja aiheuttaa vatsanväänteitä herkkämasuiselle rintamakomentajallemme. Ei siis riitä, että ruokavaliostani on karsittu kaikki raskausaikaina kielletty - nyt en enää voi nauttia esimerkiksi kananmunaa, juustoa, maitoa, jugurttia, viiliä, ruisleipää, ohrapuuroa, pullaa tahi kahviakaan. Ei kahviakaan!

Näyttää siltä, että tulen ikuisesti olemaan jonkin ruumiinosani ja sen toiminnan orja. Kun kohtu tyhjenee, säännöt ja syömiset sanelee maitorauhanen, kun se luovuttaa, komennon ottanee taas haima, insuliini ja verensokerit. Ja minä kun niin haaveilin mustasta makkarasta puolukkahillolla.

Julkaisen pallukkakuvan kaiken uhallakin. Kuvassa olevat pallukat eivät liity juttuun - paitsi siinä mielessä, että näitäkään minä en saa syödä.