lauantai 23. elokuuta 2014

Mutta mitä jos?

Ensin olin, että "Ei kiinnosta", ja että "en varmasti", mutta sitten olinkin taas, että "joo". (Nyt tulee tyhjennystä ja pitkästi - niin pitkästi, että on tarvetta oikein väliotsikoille - ensimmäistä kertaa blogin historiassa! En suutu, jos joku jättää tämän lukematta, eikä loppuun asti lukemisesta saa mitään bonuspalkintoja.)

Kysehän on nyt siitä Richard Dawkinsista ja sen onnettomasta Twitter-mokasta koskien Down-sikiöitä ja sitä, että abortti on tällaisessa tapauksessa ainoa moraalinen tapa toimia. Aihehan on niin kuohuttava, että internetin syövereissä on varmaan käyty mehevää debattia puoleen ja toiseen jos jonkinlaisilla alustoilla ja missä lie konteksteissa. Minä välttelen näitä tämmöisiä. Arvelen, että yhtenä keskusteluosapuolena siellä ovat ne, joiden mielestä ihmisen arvo on suoraan verrannollinen hänen hyötyynsä yhteiskunnalle, ja ettei kehitysvammaisilla ylipäätään ole oikeutta elää. En minä niitä jaksa. Mutta toisaalta, en minä jaksa sitä toistakaan ääripäätä, joka siellä todennäköisesti laulaa kuorossa hallelujaa siitä yhdestä ylimääräisestä kromosomista, joka on suurin piirtein parasta, mitä heidän elämäänsä on suotu. Niistäkin minä yritän nykyään pysytellä loitompana, koska kosketuspinta heidän kokemukseensa Downin syndroomasta on itselläni kovin, kovin ohut. Lukematta aiheesta siis sen enempää - HS:n artikkelia ja Dawkinsin "anteeksipyyntöä" lukuunottamatta - puran tässä omia ajatuksiani aiheeseen liittyen. Ajatukset ovat todellakin vain minun omiani eikä minulle tulisi mieleenkään tuputtaa niitä kenellekään toiselle*. Mutta minun bloginihan tämä on - joten täältä pesee.

Abortista ja moraalista (vai oliko se etiikkaa...)

Alkajaisiksi ja taustaksi on varmaan hyvä sanoa, että olen sen verran hihhuli, enkä häpeä sitä tunnustaa, että minusta abortti ylipäätään on väärin. Lähes mustavalkoisesti, lähes tilanteeseen katsomatta, missä vaiheessa raskautta tahansa. Minä uskon, ettei ole ihmisen asia päättää, kuka tänne saa syntyä ja kuka ei. Ja tämä on minusta helpottava ajatus. (Palaan ajatukseen hieman myöhemmin.) Vaikka juuri henkilökohtainen hihhulismini saa minut ajattelemaan näin, olen melko varma, että vaikka olisin vakaumuksellinen ateisti, oma pitkä lapsettomuushistoriani saisi minut pitämään aborttia vähintään "hemmetillisenä tuhlauksena", jos nyt ei suorastaan moraalisesti vääränä. Tällöin toki ajatusmaailmani saattaisi musta-valkoisen sijaan olla avoimempi harmaan eri sävyille odottavan äidin tilanteesta riippuen.

Koska nyt kuitenkin olen hihhuli - ainakin tämän verran - en usko, että ihmisellä on ikinä riittävää tietoa näin suuren ratkaisun tekemiseen. Ihan vain siitä syystä, että kukaan meistä ei näe tulevaisuuteen. Kaikissa skenaarioissa, pahimmissakin, on aina olemassa "mutta mitä jos"-tekijä. Mutta mitä jos niskapoimuturvotuksen määrä ei viittakaan mihinkään kehitysvammaan? Tätä ei voi tietää (ainakaan täysin 100% varmasti). Mutta mitä jos Downin syndrooman johdosta kehitysvammaisena syntyvä lapsi onkin muuten fyysisesti täysin terve? Tätäkään ei voi tietää. Mutta mitä jos huomenna kehitetään lääke Downin syndrooman parantamiseksi? (Tätä vastaan minulla ei muuten sattumoisin ole mitään. Hihhulismini on hyvin valikoivaa laatua, eikä sillä ole ongelmia hyväksyä ihmisen "jumaltekoja" silloin kun niillä autetaan ihmisiä ja parannetaan heidän elämänlaatuaan. Jännä juttu, eikö?) Mitä jos se syy, jonka takia abortin haluaa tehdä, osoittautuukin tulevaisuudessa turhaksi peloksi?

Jos abortti olisi ollut vaihtoehto

Kaiken tämän sanottuani haluan todeta, että olen silti iloinen, etten tiennyt Pätkää odottaessani, että hän tulee syntymään Downin syndroomalla varustettuna. Olen iloinen, etten joutunut tekemään päätöstä abortin tekemättä jättämisestä. Koska - ja tämä on totta - juuri Richard Dawkinsin esiin tuomien syiden johdosta olisin elänyt kolme kuukautta (ja hetkittäin myöhemminkin) hirveissä moraalisissa (vai eettisissäkö?) omantunnontuskissa katsoessani lapseni sanoinkuvaamatonta kärsimysnäytelmää hänen taistellessaan hengestään teho-osastolla, läpikäydessään vaikeita leikkauksia, kärsiessään päivittäisistä kipukohtauksista, joutuessaan elvytettäväksi. Minä olisin ollut niihin syypää, minä olisin tehnyt sen valinnan, minä olisin tietoisesti päättänyt, että tämän lapsen tulee kokea kaikki nämä asiat, jollaisia minä en ole koskaan kokenut enkä toivottavasti koskaan tule kokemaankaan. Jos silloin joku olisi kysynyt minulta, onko Down-sikiön abortoiminen moraalisesti oikein vai väärin, olisin epäilemättä vastannut ymmärtäväni täysin myös abortin - ainakin se olisi taannut, ettei lapsi kärsi näin. Mutta tarinahan ei päättynyt siihen, vaan siinä seurasi paljon kehitystä, terveitä päiviä, onnea ja rakkautta. Se" mutta mitä jos"-tekijä realisoitui kaikesta kärsimyksestä huolimatta ja tähän päivään mennessä Pätkän elämään on kuulunut sanoinkuvaamattoman kärsimyksen lisäksi niin kovin paljon muutakin. Tätä taustaa vasten abortti olisi ehdottomasti ollut väärä ratkaisu - en olisi mitenkään voinut nähdä tulevaisuutta oikein.

Kuten sanottu, en usko, että abortti on koskaan "oikein". Jos kuitenkin leikitään ajatuksella, että uskoisin näin, minusta aborttivaihtoehtoa harkitsevien vanhempien pitäisi saada tietoa mahdollisimman laajasti, ei pelkästään listoja mahdollisista liitännäisistä ja kauhuskenaarioista. Yhtä väärin on minusta kuitata mahdolliset liitännäiset olankohautuksella ja toteamuksella "suurin osa downeista on kuitenkin aivan terveitä". Koska kun se lottovoitto sattuu omalle kohdalle, ei juurikaan kiinnosta, miten 99,9% kaikista muista elää aivan "tavallista" elämää. Jos brutaali ilmaus sallitaan, niin kumpikin näistä lähestymistavoista on samanlaista "silmäänkusemista" - silloin kun se esitetään yksipuolisesti ja ainoana totuutena. Ihminen ei voi tietää - "mutta mitä jos" voi toteutua kumpaan suuntaan tahansa. (Eikä meidän ihmisten onneksi tarvitse sen perusteella päätöksiä tehdä. Juuri tässä se hihhulismin jekku piileekin.)

Ja pannaanpa purkkiin

Tässähän ei nyt oikeastaan taas ollut mitään päätä eikä häntää. En edes tiedä, onko oma pääni tämän vuodatuksen jälkeen yhtään tuulettuneempi. Mutta sen nyt vielä sanon, että oikeasti ja täysin rehellisesti pystyn ymmärtämään molempia näkökantoja - sekä Dawkinsin että (lähes) kaikkien häntä somessa ryöpyttäneidenkin. En hyväksy aborttia, mutta en myöskään pysty sulkemaan silmiäni siltä tosiasialta, että Downin syndrooma voi tuoda tullessaan myös valtavan taakan - vanhemmille ja lapselle. Tämän kuittaaminen olankohautuksella on minusta vastuutonta, jos lähdetään liikkeelle siitä oletuksesta, että abortti todellakin on olemassaoleva vaihtoehto Down-lasta odottavan perheen kohdalla ja vanhempien on todellakin tästä asiasta päätös tehtävä. Toisaalta Downin syndrooma ei ole ainoa ketään lasta määrittävä tekijä eikä kukaan lapsi ole pelkästään eikä yksinomaan "Down-lapsi". Jokainen lapsi - DS tai ei - kokee varmasti (ainakin toivottavasti) myös onnea ja rakkautta omassa elämässään ja jo se tekee elämästä elämisen arvoista.


Erään Down-tytön äiti sanoi (tyttö oli vaikeasti kehitysvammainen, pyörätuolissa oleva trakaripotilas, joka kuoli 9-vuotiaana keuhkokuumeeseen): "Miten kukaan osaisi määritellä arvon sille ilolle ja onnelle, että oppii heiluttamaan hansikkaan pois kädestään?" Ei mitenkään, sanon minä. Tuolle tytölle se oli varmasti aivan hemmetin iso juttu ja onnen ja ilon lähde. Ja hän sai sen(kin) omassa elämässään kokea.

Ja sitä paitsi: mutta mitä jos.

Kaunis ja rakas.


* Samaa sanoo (väittää) Dawkins anteeksipyynnössään kohun jälkeen.


13 kommenttia:

  1. Melkein hengästyin lukiessani. Kovasti samankaltaisia ajatuksia risteilee omassakin päässäni. Me emme koskaan ole oikeasti lapsettomia olleet, mitä nyt kutakin murua vuosia tehtiin ja vakuutuksessani on rajoituksena lapsettomuus... meillä ei kertaakaan tehty yhtään ylimääräistä tutkimusta, minkäänlaisia poimuja ei mitattu, näistä boikoteistani sain kyllä terveys/sairausihmisiltä kuulla, liian paljon. Meillä aborttia ei olisi tehty, mistään syystä (ollaan realisteja, lähes mistään syystä). Meillä kaikilla on ihanat ja vähemmän ihanat ominaisuutemme, eletään niillä, kukin.

    Ihana nähdä Pätkän kasvot, oikeassa olet, kaunis ja varmasti rakas

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, meillä kaikilla on omat ominaisuutemme ja niillä korteilla pelataan kaikki, mitä on saatu. Joskus tuntuu, että kaikessa täydellisyyteen pyrkivä nykyaika - myös vanhemmuudessa, täydellisten lasten kasvatuksessa, toim. huom. - unohtaa sen, että täydellistä ihmistä ei ole ollut, ei ole eikä tule. Ei vaikka kuinka seulotaan, tai kiintymysvanhemmoidaan, tai nukutaan perhepedissä tai ollaan nukkumatta, tai sormiruokaillaan tai soitetaan klassista musiikkia. (No nämä nyt ei kuulu tähän, mutta kuitenkin. :D)

      Pekan odotusaikana ainoastaan yksi lääkäri yritti painostaa niskapoimumittaukseen, ja sekin hyvin hellästi, oikeastaan vain kehotti vielä harkitsemaan. Minä olen kyllä siinäkin suunnassa tehnyt selväksi, mitä mieltä olen asioista, niin eivät ole ehkä katsoneet paasausta vaivansa arvoiseksi. ;)

      Poista
  2. Ainokaista odottaessani vuonna 1999 sain kokea kovasti painostusta neuvolasta sen johdosta, etten silloin suostunut niskapoimututkimukseen. Soittelivat ryökäleet kotiinkin perästä, että vielä voisit tulla.... no minä silloin ajattelin, että ainoa asia, mitä voisi seurata olisi pilalle mennyt raskaus, koska missään tapauksessa minusta ei olisi ollut abortin tekijäksi. no ainokainen on ihan terve, mutta läheltä olen saanut seurata parin down lapsen elämää, usein toivon, ettei meillä ihmisillä olisi sitä valtaa, mitä nyt tarjotaan ja suorastaan velvoitetaan ottamaan. Aurinkoisia päiviä teille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli myös ihan samat aatokset - miksi tehdä niskapoimututkimus ja mahdollisesti pilata loppuaika raskaudesta murehtien sen tulosta, kun minäkään en olisi voinut sitä aborttia valita. Todella surullista, että jotkut terveydenhuoltoalan ammattilaiset sortuvat painostamiseen tällaisissa asioissa. Voi olla, että he tarkoittavat hyvää, mutta juuri nämä ovat niitä asioita, joista ihmisen pitää saada päättää oman vakaumuksensa, elämänkatsomuksensa ja omantuntonsa mukaan. Eikä sitä pitäisi kenenkään ihmetellä.

      Poista
  3. iso peukku tälle kirjoitukselle!
    Ja aivan erityisesti sille näkökulmalle, että täydellistä ei olekaan, koska ei ole.
    Vaikka tietysti jokainen lapsi on ihan täydellinen.

    Ekasta kävin seulassa, painostettuna, ja juuri tuolla yllämainittuna vuonna -99. (Mikäs painostusvuosi silloin on ollut?)
    Sen jälkeen en.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höh, edellinen vastaukseni katosi. Toistan siis: Ihmeellinen tohotusvuosi tosiaan liennyt tuo -99. Minähän en Pätkän kohdalla (kymmenen vuotta myöhemmin) edes hoksannut koko raskautta ennen kuin puolessa välissä (juu, olen paksu) - ja koko seulajuna oli onneksi mennyt jo aikaa päivää. Pekan kohdalla ei muuten ehkä painostettu senkään vuoksi, kun hekin ehkä ajattelivat, ettei sieltä nyt enää toista Downia mahda tulla. (Vaikka toki olisi voinut tulla jos jonkinlaista muuta tarjontaa.) :D

      Poista
  4. Hmm.. esikoisen kohdalla skippasin mittauksen, samoista syistä kuin tekin. Mutta kävin kyllä siinä ultrassa muuten katsomassa onko asiat muuten niin kuin pitäisi. Toisesta annoin ottaa np-mitatkin, mutten suostunut veriseulontoihin enkä olisi suostunut lapsivesipunktioon (vai mikä lie). Se vain tuntui liialta. Etenkin kun kaiken tuon lisäksi oma pikkusisarukseni piti aikoinaan 90 varmuudella olla down. No, ei ollut.

    Mutta mutta.. vaikka abortista olen ajatellut aina pitkälti kuten sinä, olen saanut kuluneina vuosina tähänkin uusia ulottuvuuksia. Siis nimenomaan siitä näkökulmasta, että ehkä tosiaan olisin jossain tapauksessa voinut siihen kallistua.

    En siksi, että olisi kehitysvamma tai lyhyet raajat (tai jotain??), ei ole minun tehtäväni päättä.. mutta sitten tieto aivottomista lapsista kyllä sai pohtimaan tätäkin uudelleen. Kun jo raskauteen liittyy riskin, kun synnytykset on sektioita ja niitäkin voidaan tehdä rajallinen määrä, niin onko sen kummempi tehdä se sektio rv 24, rv 38 kuin rv 16? Jos siis lapsi on aivoton eikä ole mitään edellytyksiä elää kohdunulkopuolella. En tiedä.. en todellakaan tiedä. Mutta ainakin se mustavalkoisuus on karissut.

    Dawkinsin kanssa olen silti eri mieltä. Meistä kuka tahansa voi olla hyödytön ja rasite ja kuluerä jajajajjja...Se kuuluu ihmiselämään. Kai. Valitettavasti ja onneksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mullakin häilyy sellaista harmaata tuollaisten todella vaikeiden tapausten kohdalla, joista sanotaan, ettei lapsella olisi mitään mahdollisuuksia elää kohdun ulkopuolella. Aivottomista lapsista en ole koskaan kuullut. :O Sen sijaan olen kyllä lukenut erään äidin blogia, joka joutui keskeyttämään raskauden vakavien epämuodostumien takia - ja juuri siitä syystä, että lapsi tod.näk. kuolisi kohtuun ennen synnytystä tai eläisi korkeintaan tunteja. En todellakaan pysty mitenkään tuomitsemaan raskauden keskeytystä tällaisissa tapauksissa vaikka melko mustavalkoisesti asioita näenkin. Se "ei ole ihmisen asia päättää"-ajattelutapa kuitenkin istuu minussa omalla kohdallani niin syvällä, että pelkään, ettei minusta - puhun juuri itsestäni enkä kenestäkään muusta tässä - olisi tekemään raskauden keskeytystä edes tällaisessa tapauksessa. Mutta se on helppo huudella, kun tilanne on hypoteettinen.

      Jokainen meistä on kuluerä jossain vaiheessa, joku toinen ehtii sitä ennen tienata ja maksaa veroja ehkä enemmän kuin toinen. Samalla se vähemmän veroja maksanut on voinut koko elämällään ja olemassaolollaan tuoda joka päivä iloa ja valoa kaikille itseensä kosketuksissa oleville. Väitän, että Pätkä on juuri tällainen. :) Ei ihmisen arvoa voi mitata rahassa ja hirvittää se, että jotkut sitä tänä päivänä nimenomaan pyrkivät tekemään.

      Poista
    2. Ai niin ja toi 90% tsäänssi siskosi Downille - huh huh! Tässä se taas nähdään, miten erehtymätön on länsimainen lääketiede. :P

      Poista
    3. Aivottomuus eli anenkefalia.

      Tutun lapsella oli tuo. Olin tosin kuullut siitä aiemminkin, mutta konkretisoitui vielä. Tuo kai huomattiin jo siellä rv 12 ultrassa, mutta eivät halunneet keskeytystä. Vauva syntyi täysiaikaisena ja eli muistaakseni puolesta tunnista pariin tuntiin. :'(

      Poista
  5. Hei ihanaa kun olet takaisin <3 Olen miettinyt ihan samaan tapaan näitä juttuja. Jos vielä tulen raskaaksi, en usko että haluan niskapoimuja nähdä. Tai sitten täytyy sopia jo etukäteen ettei asialla ole merkitystä, tulee mitä tulee. Tutkimukset eivät ole ihan riskittömiä, työkaverini vauva kuoli ilmeisesti lapsivedipunktion seurauksena. Yksi tutkimus johon en suostunut. On vaikea sanoa, miten itse reagoisi, mutta miksi lyhytkään elämä ei olisi arvokas? Se tuntuisi kyllä vaikealta, jos tietäisi että lyhyt elämä tulee olemaan täynnä kivuliaita hoitoja ja leikkauksia. Silloin joutuisi miettimään, kumpi on tärkeämpi, minun omatuntoni vai lapsen vointi? Kamalan vaikeita päätöksiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin siis Momzilla täällä.

      Poista
    2. Kamalan surullinen tapaus tuo työkaverisi vauvan menehtyminen. :( Vaikka se riski on pieni niin onhan se olemassa enkä minä myöskään halunnut sitä ottaa. Mutta vaikeita kysymyksiä nämä ovat.

      Poista