keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Vuosisadan puolesta välistä

Tiedättekö muuten, mistä viimeistään tajuaa olevansa melkein antiikkia? Siitä, että itsen kanssa samanikäisillä tavaroilla on jo omat keräilijänsä ja ne ovat, jos ei nyt antiikkia (eivätkä olekaan), niin ainakin retroa. Minä olen retroa. Jos perustaisin bändin, sen nimi olisi varmaan Retro Tull. (Jos avautui, niin epäilemättä lukija itsekin on retroa, ellei peräti antiikkia.)

Minua parikymmentä vuotta vanhemmille tavaroille on englannissa nimitys Mid-Century, mikä kuulostaa tavattoman antiikkiselta ja juhlavalta. Yhtä antiikkiselta ja pönöttävältä kuin Victorian, Edwardian ja mitä-näitä-nyt on - eikä kyse kuitenkaan ole sen vanhemmista tavaroista kuin niistä, jotka on tehty viisikymmenluvulla. Hyvä ihme, minähän olen joskus ja monesti ollut ihastunut sen ikäisiin ihmisiin!Teini-aikaiset idolini ja kaukorakkauteni olivat syntyneet viisikymmenluvullaMid-Century siis.

Mihin tämä nyt sitten liittyy? No, ei varsinaisesti yhtään mihinkään - paitsi siihen, että se ajelehti tajunnanvirran mukana esiin tänään kun väsyttää ja silmäpussit peittävät puolet peilikuvasta. Jos tavaroiden arvo ja arvostus nousee iän myötä ja niistä tulee Mid-Century ja retro, niin miksei ihmisille käy samoin?

Minä itse arvostan itseäni paljon enemmän kuin parikymppisenä, keräilyarvoni kokemusten ja kolhujen myötä on omasta mielestäni huipussaan, mutta ovatko muut samaa mieltä? Miksei halutuin kumppani/työntekijä/näyttelijätär/artisti ole retro tai Mid-Century? Miksi kolmenkympin jälkeen tarjolla on vain luonnerooleja? Miksei kauneusleikkauksissa uurreta ryppyjä silmäkulmiin, lisätä leukoja tai löysytetä mahanahkaa? Vanhennetaanhan huonekalujakin! Eikä suurempaa syntiä olekaan, kuin mennä korjailemaan antiikkihuonekalua nuoremman näköiseksi.

Kyllä minusta meitä naisia tulisi kohdella (edes) samalla arvostuksella kuin huonekalujakin. Ei minulla muuta.


Valmistettu aikaan retro.



lauantai 15. helmikuuta 2014

Tyhjänpäiväinen täytepäivitys

Ystävänpäivä oli ja meni ja se meni niin kuin muutkin päivät tänä vuonna. (Paitsi se ensimmäinen, johon kuului myös synnyttämistä.) Huomasin, että blogini alkaa kasvaa kohta hämähäkinseittejä  - ja anonyymeja englanninkielisiä roskapostikommentteja, joissa kehutaan kovasti kirjoituksiani ja kehotetaan vierailemaan epämääräisillä sivustoilla - niin katsoin parhaaksi kirjoittaa tänne nyt jotakin.

Jotakin.

Aivoni ovat pelkkää mössöä, mutta senhän te nyt tiesittekin jo entuudestaan. Vauva-arki on syönyt viimeisenkin uskottavuuden ja kodin ulkopuolisen sosiaalisen elämän. Elän facebookin ja blogien varassa, nettiaikaa on joitakin minuutteja päivittäin. Suurin päämäärääni, jota kohti kuljen tavoitteellisesti, ovat ristiäiset - olen laatinut kaksi sivua pitkän muistilistan ja harjoittelen täydellisen tiikerikakun leipomista. (Syön kaikki epätäydelliset yksilöt, jotka tulevat uunista - niitä ovat olleet toistaiseksi kaikki. Tätä menoa ei tarvitsekaan ostaa uusia juhlavaatteita, koska olen kohta lihonut takaisin raskautta edeltäviin mittoihini ja voin laittaa jonkin jo olemassaolevan koltun.) Pekan nimi on vielä hakusessa. (Tämä tulee yllätyksenä niille, jotka ovat jostain lukeneet, että nimi olisi ollut tiedossa jo vuosikymmenen. Ei se ole. Naisella on oikeus muuttaa mieltään.)

Anteeksi hiljaisuus ja tyhjänpäiväinen täytepäivitys, anteeksi että joudun laittamaan robottisuodattimen kommenttiboksiin, niin mieltähivelevää kuin se onkin, että lontoonkieliset robotitkin pitävät kirjoituksiani mielenkiintoisina.

Järkevää tekstiä ei tule enempää, joten tässä pari kuvaa. Tulen olemaan selkä.


Ulkonäködiskriminaation uhri.


Pätkä ja Pekka.