maanantai 28. huhtikuuta 2014

Lapsensaannista ja talon hankinnasta

Mitä yhteistä on lapsensaannilla ja talonhankinnalla? Se, että heti kun ehtii ilmoittaa raskaudestaan/talonetsintäaikeistaan julkisesti, muuttuu paitsi ystäviensä ja läheistensä, myös tuttaviensa ja kylänmiestensä silmissä älynlahjoiltaan yksinkertaiseksi ellei peräti oikeustoimikelvottomaksi.

Jokainen kohtaamasi ihminen katsoo suorastaan velvollisuudekseen varmistaa, että Juuri Hän* jakaa kanssasi ehtymättömän viisautensa asiaan - lastensaantiin tai talonhankintaan - liittyen, riippumatta siitä, onko kyseisellä ihmisellä itsellään lapsia/taloa, tai edes kokemusta kummastakaan.

Otteita viime päivinä käymistäni keskusteluista**: 1. "Mikä sen talon osoite on?" (Mitä se sulle kuuluu!? Meinaatko heti hyökätä tekemään kuntokartoitusta, ennen kuin me tollot ehditään ostaa sitä?) 2. "Onko teillä itsellä remonttitaitoja?" (Onko sulla?) 3. "Pitää sitten hommata sitä katsomaan joku sellainen asiantuntija, sellainen joka osaa oikeasti sanoa talon kunnosta jotakin!" (Ei?! Ihanko tosi?! Minä ajattelin tehdä kaupat, jos vain keittiön tapetti sattuu miellyttämään silmää.) 4. "Onko teillä budjettia remontin tekemiseen?" (Katso kohta 1. Ei meillä ole, tyhjyyttä kumisisi lainatili kauppahinnan jälkeen. Tolloja kun olemme. Ja oikeustoimikelvottomia.)

Elämässä luulisi monen oppineen sen verran - jos ei muuta - että mikäli jokin asia tulee itselle ensimmäisenä mieleen, samanlaisilla (normaaleilla) älynlahjoilla varustettu ihminen on todennäköisesti tullut ajatelleeksi ihan samaa asiaa jo itsekin. Eri asia on sitten se, ketää pitää normaaleilla älynlahjoilla varustettuna. Talonostajat ja odottavat äidit eivät ilmeisesti monestikaan kuulu siihen joukkoon.

Tämän aattelin ostaa.






* Juuri Hän ei monestikaan ole minkään sortin asiantuntija. Asiantuntijat ovat asia erikseen, heiltä ottaa mielellään neuvoja vastaan. Ihan jopa kyseleekin.

** Mm. erään ihmisen kanssa, jonka olen tavannut tasan yhden kerran aikaisemmin. Kyllä on aivan turha väittää, etteivät ihmiset nykyaikana pidä huolta toisistaan. En kerinnyt kuin mainita olevani menossa katsomaan erästä taloa mieheni kanssa, niin tästäkin henkilöstä oitis kuoriutui minun ja talouteni hyvinvointia vaaliva lähimmäinen ja Huolestunut Kansalainen.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Universal Baby

Niin rakas ja ainutlaatuinen kuin jokaikinen vauva omille vanhemmilleen onkin, niin minä olen (salaa) ollut aina sitä mieltä, että kaikki vauvat muistuttavat toisiaan. Ja ihan oikeasti olen sitä mieltä vieläkin. Kun Pekka oli muutamien viikkojen ikäinen, se näytti minusta samalta kuin kaikki vauvat näyttävät - sillä oli pyöreät posket ja nykerö nenä ja vähän tukkaa. Muutamasta blogista tiirailin suunnilleen samanikäisten vauvojen kuvia enkä rehellisesti sanottuna olisi noiden kuvien perusteella pystynyt erottamaan kyseisiä kullannuppuja omastani kovinkaan terävästi*. Lisäksi Pätkän vauvakuvat olivat minusta aivan samannäköisiä kuin Pekankin - ja kyseessä oli sentään Downin syndrooman omaava tyttövauva, ei perustavis poikavauva, jolloin yhdennäköisyys olisi ehkä ollut helpommin selitettävissä jo perinnöllisilläkin seikoilla. Lisäksi omat vauvakuvani näyttävät tismalleen samalta kuin jälkikasvuni. Vika voi olla omissa silmissäni, mutta olen saanut kyllä tukea näkemykselleni vauvojen universaalista ulkonäöstä myös kavereiltani. "Kaikki vauvat on samannäköisiä". (Useimmat tätä mieltä olleet ovat tosin olleet lapsettomia miehenpuolia.)

Maanantaina katselin jälleen lempisarjaani Game of Thronesia ja siinähän puhutaan englantia, niin kuin jotkut ehkä tietävät. Sarjassa esiintyvä vauva protestoi asioita kuitenkin samoin sanoin kuin oma suomenkielinen vauvani, nimittäin kovaäänisellä "öhö-ää!":llä. Eurooppalaiset vauvat eivät siis pelkästään muistuta toisiaan ulkonäöllisesti, ne myös tuntuvat puhuvan jotakin universaalia vauvakieltä, jossa öhö-ää! tarkoittaa nälkää, märkää vaippaa, väsymystä tai muuten vain epäihanteellista olotilaa.

Vauvakuvien julkaisemisesta internetissä ja/tai facebookissa on olemassa kahta koulukuntaa. Yhdet eivät näe siinä ongelmaa ja toisten mielestä se on epäreilua, vaarallista, moraalitonta, mitä ikinä kyseistä vauvaa kohtaan. Itse olen ehkä jossain välimaastossa. Ymmärrän kyllä, ettei kukaan halua itsestään liikkuvan valokuvia, joiden julkaisuun ei itse ole voinut mitenkään vaikuttaa. (Vauva kun on, paitsi ehkä sillä "öhö-ää":llä. Siinä onkin haastetta vanhemman selvittää, milloin öhö-ää tarkoittaakin "Älä laita mun kuvaa sinne blogiis, mutsi!") Tästä syystä esim. Pätkän kuvat täällä blogissa jollakin lailla "tunnistamattomia". (Näin ainakin toivon.) Yllämainitusta syystä (=mielestäni kaikki vauvat ovat enemmän tai vähemmän samannäköisiä) en ole vielä kokenut tarpeelliseksi Pekan kuvien sensurointia. Sekin päivä varmasti koittaa sitten kun omat piirteet puskevat esiin pulloposkien ja nykerönenän alta.

Voi olla, että minulta jää jokin aspekti täysin ymmärtämättä tässä yhtälössä, sillä esim. Ilta-Lehden lukijaäänestyksessä vain 18% suomalaisista pitää omien lasten kuvien julkaisemista (Facebookissa, saati sitten netissä!) hyväksyttävänä. Ehkä olen vain liian vanha ymmärtämään täysin digitaalisen jalanjäljen merkitystä.

Väitän edelleen kuitenkin, että sitten kun Pekka on aikuinen, hyvin harva ihminen kykenee hänet tästäkään kuvasta tunnistamaan.


Reiluuden nimissä laitan nyt kuitenkin varmuuden vuoksi omankin kuvani tänne.

Näettekö, mitä tarkoitan? Molemmat kuvat voisivat yhtä hyvin olla yhdestä ja samasta vauvasta. (Eri mieltäkin saa olla.)



* En enää yhtään ihmettele, miksi sairaalassa synnytysosaston hoitajat jatkuvasti tarkistelevat niitä rannekkeita ja niiden paikoillaan pysyvyyttä. Pelkän ulkonäön perusteella jos minun olisi oikea vauva sieltä pitänyt kotiin viedä, niin pieleen olisi saattanut mennä.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Marekjoelroopetaiarttu

Kaikki voivat taas hengittää vapaasti, sillä ristiäiset saatiin kuin saatiinkin läpivietyä yhdestä parvorokkotapauksesta huolimatta. (Ei meillä vielä, luultavasti seuraavaksi kyllä.)

Pekasta tuli - tai siis ei tullut, vaan tulee, jahka paperit ehtivät maistraattiin asti - Marekjoelroopetaiarttu Isännänsetä Aleksis. Sain kuin sainkin sen Santerin* tungettua sinne, periaatteessa. (Santeri = Aleksanteri = Aleksis.) 

Parasta meidän suvun juhlissa on se, että varsinkin nykyään suvussa ja sen ympärillä on vakuuttavia leipureita. Ne pesisivät varmaan aika monta kilpailijaa jossain Koko Suomi leipoossa, jos viitsisivät osallistua. Itse leivon usein ja paljon, mutta häpeällisesti omat tuotokseni totta tosiaankin vaikuttivat viisivuotiaan päiväkerholeipomuksilta tuolla pöydän jatkona. (Onneksi kaikki olivat niin täynnä sinne asti päästyään, ettei niitä juuri mennyt kaupaksikaan.) Olin delegoinut lähes kaiken, enkä tehnyt juhlien eteen muuta kuin ilmestyin paikalle päivänsankarin kanssa. Suosittelen tätä tapaa ihan kenelle tahansa. 


Ja jälleen esittelen kuumimpia trendejä, tällä kertaa miesten asusteissa. Solmioneula on niin passé - trendikäs nykymies koristautuu tuttinauhalla. Funktionaalista ja kastettavan hiljentävää asustetta esittelee tässä Pekan kummisetä. 

* Santeri Alkio oli Pekan työnimi blogissa, jota pidin raskausaikana ja viittasin siellä "Santeriin" niin usein, että siihen jotenkin kiintyi.




keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Uusi yritys

Vaikka asioista tänne kirjoittaminen tuntuu takaavan kyseisten asioiden persiilleen menon, niin silläkin uhalla:

Ristiäisyritys nro 2 lähestyy. Tällä kertaa on päästy jo siihen asti, että papin pitäisi tulla vierailulle tänään.  Se tulee kuuden jälkeen illalla - on silläkin työajat pääsiäisen alla. Papeille ja muille seurakuntien työntekijöille tämä lienee kirjaimellisesti piinaviikko, eikä mikään hiljainen viikko niin kuin ehkä meille muille. (Meillä tosin ei ole koskaan hiljaista viikkoa. Ehkä parhaimmillaan hiljainen parituntinen, jos oikein hyvin sattuu - ehkä yöllä, sellaisena hetkenä kun kumpikaan tenava ei valvo.)

Koska Pekka ei ole enää ihan pikkuruinen kastettava - elopainoa on vajaat 7 kg - niin mekko meni uusiksi. Alkuperäinen oli serkuilta lainassa ja sievä hörhelö, mutta meidän jässikälle jo aivan liian pieni. Äitini hankki jostain Alavurelta tämän käsintehdyn ihanuuden, joka kieltämättä sopii pohjalaiselle punaniskalle röyhelöitä paremmin. Ainakin minun mielestäni - ja varsinkin koon puolesta. Tuossa kastaisi puolivuotiaankin, luulen ma. Niin että jos vielä tulee ristiäisyritys nro 3, niin mekon puolesta ei ole hätää.

Kuviin on tietenkin sisällytettävä myös kuva joulukaktuksestani, joka kukkii jo toistamiseen puolen vuoden sisään. Sekin paiskii tuplahommia näin sesonkiaikaan, paitsi joulu- myös pääsiäiskaktuksena. 

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Urpaanit trendsetterit


Eilen paistoi aurinko, mikä on aina mukavaa ja valokuvien ottamiselle otollista. Päiväkävelyllä päätimme Pekan kanssa urpaaneina trendsettereinä hieman kuvata itseämme ja ympäristöämme, niin voitte tekin imeä meistä vaikutteita ja päästä etujoukkoihin trendien aallonharjalle.

Mammojen kilpavarustelussa kenelläkään muulla ei ole mitään saumaa. Paitsi, että pulloharjamme ovat viimeistä huutoa, myös kärrymme ovat trendien aallonharjalla - uniikit hybridit. Torso eli ratasosa koppineen on suoraan yhdeksänkymmentäluvulta. Siihen on trendikkäästi yhdistetty vm. 2006 Ceroxien kuomu. (Alkuperäinen oli päässyt vuosien saatossa kylmävarastossa homehtumaan ollessaan erillään vaunuista.) Merkki on Emmaljunga, mutta trendikkäämpää olisi toki yhdistellä eri merkkejä.

(Ilman sarkasmin hiventä voin kertoa, että nuo ysäriemmaljungat ovat oikeasti höyhenenkevyet, ei ole kevyempiä ja parempia vaunuja olemassa. Jos törmäätte tällaisiin kirpparilla, käykää kiinni ja unohtakaa ökykalliit upouudet trendivaunut.  Nämä kulkevat yhdellä kädellä portaita ylös ja kestävät minkä tahansa rynkytyksen.)

Urpaanit trendsetterit elävät tietenkin urpaanissa ympäristössä. Meillä on kraffitejakin.

Trendsetteriblogi näkyy urpaanissa katukuvassa.

Trendikäs selfie. (Miten voi trendikkään ihmisen varjo näyttää noin lihavalta...?)


tiistai 8. huhtikuuta 2014

Tuttipulloharjamafia

Mikä siinäkin on, että maailmasta ei löydy kestävää tuttipulloharjaa?


Alan epäillä, että tuttipulloharjojen valmistajat ovat salaliitossa, niiden tarkoitus on myydä yhä heppoisempia tuotteita kuluttajille yhä kalliimmalla. Tuttipulloharjojen valmistajat tietävät, että pienten vauvojen äidit ovat kohderyhmä, jolta saa nyhdettyä rahaa millä tahansa - vaikka järjettömän kalliilla pulloharjoilla. Kuka muu sellaisia ostaisi, kuin pikku pilttinsä parhaaseen pyrkivä pullonpesijä? Tuttipulloharjoissa on aina jokin järjetön vempain ja lisävaruste tavallisiin pulloharjoihin verrattuna, esim. imukuppi varressa tai tällainen hinkkaussieni tai vaikkapa pieni irrotettava erillinen harja tuttia varten. Ja luonnollisesti tuttipulloharjat maksavat vähintään kolminkertaisesti tavallisiin pulloharjoihin nähden. 

Tämä on nyt toinen tuttipulloharja kuukauden sisällä. Edellisestä katkesi varsi, joten ostin tällaisen - ensimmäistä sikakallista tuttipulloharjaa vielä tuplasti kalliimman - ajatellen, että tämä nyt ainakin kestää. Pah! Niinkuin näkyy, hinkkaussieni on hinkkautunut irti liitoksestaan (sen pitäisi olla kahdeksikon muotoinen myttyrä tuossa harjan päässä) ja niin kuin ei näy (koska ei mahtunut kuvaan ilman että samalla olisi tullut näkyviin osa keittiössämme vallitsevasta kaaoksesta), se pieni erillinen tuttiharja ei pysy enää varren sisällä kiinni. Seuraava pulloharjamme tulee olemaan on ihan tavan mallia, sen takaan. Tuttipulloharjamafia on nyhtänyt minulta viimeisen pennosensa.

Pulloralli* on meillä siis nykyään arkipäivää. Imetys lopetettiin Pekan kanssa yhteistuumin ehkä nelisen viikkoa sitten ja siitä saakka olemme molemmat olleet onnellisempia ihmisiä. Imetys loppui vähitellen kaikkeen siihen syömiseen liittyvään draamaan, minkä paha refluksivaiva Pekalle kohdalla aiheutti. Loppuviimeksi se pani silmät ja suun kiinni aina tissin lähestyessä, eikä millään avannut kumpaakaan - vähän niin kuin olisi leikkinyt kuollutta päälle hyökkäävän karhun edessä. Poikaparka! Se ehti saada äidinmaitoa reilut pari kuukautta ja sillä sen nyt täytyy sitten loppuelämänsä pärjätä. (Kuriositeettina kerrottakoon, että toistaiseksi ainoan taudin se sairasti silloin kun vielä sai äidinmaitoa melkein täydet latingit. Pulloruokinnassa se on väistänyt mm. Pätkän tiputukseen vieneen ja kerran uusineen mahataudin, influenssa A:n, angiinan sekä jonkin anonyymin hengitystieviruksen. Ei kysele taudit imetyksestä ennen iskemistään, ei meillä ainakaan.) 

Ei minulla muuta tällä kertaa.

* Nyt jos joku anonyymi terveydenhuoltaja tai Mamma Meijeri siellä miettii kommentoivansa, että "kannattaisi imettää, niin ei tarvisi niitä pulloja pestä ja keitellä", niin meille saa kyllä tulla ja yrittää tarjota omaa tissiänsä tuon kullanmurun suuhun. Kuka vaan superäiti ja imetysihme saa kokeilla, onnistuuko - lupaan nyt poikkeuksellisesti näin.

P.S. Eiliseeen vauhkoukseen täytyy tarkentaa vielä sen verran, että eihän se julkisivuremontti kaikilla varmaankaan noin paljon maksa. (Toivon, ettei joku julkisivuremonttia omassa taloyhtiössään odottava säikähdä hengiltä tulevia kustannuksia oman hyperventilointini takia).  Meidän taloyhtiömme on siinäkin erikoistapaus: monta taloa, joissa kuitenkin vähän asuntoja, vaikka paljon ulkoseiniä ja siksi suurella kokonaissummalla vähän jakajia. Lisäksi rappaus on alkuperäinen ja jo niin huonossa kunnossa, ettei minkäänlainen paikkailu ja maalailu - mikä monestikin on ihan käypä vaihtoehto, käsittääkseni - tule enää kysymykseen, vaan vanha rappaus pitää poistaa kokonaisuudessaan kaikista taloista ja tehdä alusta asti uudelleen. Paikkailun ja maalailun juna meidän taloyhtiömme kohdalla meni jo. Ajat sitten. Tervetuloa konkurssi!)






maanantai 7. huhtikuuta 2014

Kotikaupunginosarakkautta kahden kymppitonnin edestä

Julkisivuremontissahan on se huono puoli, että se on kaikista yksittäistä kerrostaloasukkia kohtaavista raharei'istä joutavin. Sen yksittäisen kerrostaloasukin kannalta siis. Putkiremontti hyödyttää yksittäistä siten, ettei viemäriaukosta ala ryömiä ameeboja tai olohuoneen seinään ilmesty lammikkoa. Kattoremontti pitää sateen ulkona, hissiremontin jälkeen ei tarvitse kavuta portaita ja piharemontin jälkeen voi hyvässä lykyssä saada lämmittävän autotolpan.

Arvatkaa, mikä remontti meidän taloyhtiössämme on seuraavana vuorossa. Ei mikään niistä hyödyllisistä. Niin kuin jotkut ehkä muistavat, meidän talomme on oljesta ja savesta   sodanjälkeisistä rimpulamateriaaleista rakennettu ja täällä tuuli vie tukankin päästä. Sitä voisi kuvitella, että julkisivuremontilla hieman tiivistettäisiin rakenteita, mutta ehei. Meidän talomme on viittä vaille* suojelukohde, eikä sellainen eristettä ja muuta toppausta lisäävä julkisivuremontti tule ilmeisesti meidän kohdallamme kysymykseen. No, itsekin puristina toki purnutan Laitakaupungilla tehdyistä, sodanjälkeisiä julkisivuja muuttaneista töllöntöistä, mutta asiahan on aivan eri kun se koskee omaa kukkaroa taloa. Niin.

Viime aikoina olen sitten muutamassa kokouksessa käyneenä viisastunut tahtomattani ja tiedän nyt, että talomme seinässä komeilee kolmikerrosrappaus - ja sellainen siihen on tehtävä myös tulevassa julkisivuremontissa. Ei siinä mitään, kovin on komea ja alkuperäinen tuollainen rouhea rape, mutta komeat ovat sen kustannuksetkin - alustavien arvioiden mukaan 350 000 - 500 000 euroa. Asuinneliötä kohden tämä tarkoittaa meidän perheellemme vähintään 20 000 euron lisäpaukkua. Me maksamme siis vähintään 20 000 euroa siitä, että saamme asua tässä. Se tekee vähintään 200 euroa kuussa lisää asumiskustannuksiin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Samassa kämpässä, samoin mukavuuksin, sama tuuli hiuksissamme. Toki kotimme on meille rakas, mutta emmekö me jo maksaneet siitä kertaalleen? Toki uusi rappaus julkisivussa hivelee silmäämme aina kotiin palatessa, mutta nuo päivittäiset sekunteja kestävät hetket eivät kymmenessä vuodessakaan kertyne yhteensä muutamaa tuntia pidemmäksi ajaksi. (Vaikka voisihan sitä sitten jäädä ihailemaan uutta kolmikerrosrappausta pariksi kymmeneksi minuutiksi aina kotiin tullessaan.) Tyyris on hinta niille tunneille, sanon minä! Parhaalla tahdollanikaan en usko, että remontti nostaa asuntomma arvoa tuon summan verran.

Jos ei ole ylenpalttisen ihastunut julkisivuihin ylipäätään ja kolmikerrosrappaukseen eritoten, niin tylympi ihminen voisi ajatella, että siinä menee 20 000 euroa (vähintään) kankkulan kaivoon. Itse kolmannen polven laitakaupunkilaisena ja kahden neljännen polven laitakaupunkilaisen äitinä pystyn ehkä juuri ja juuri, pitkin hampain, kovasti yrittäen perustelemaan itselleni tämän investoinnin oman kaupunginosan rakennusperinnön säilyttämisellä alkuperäisessä asussaan. Tiedän muutaman muun taloyhtiömme osakkaan, joka ei ehkä tunne samanlaista kotiseuturakkautta - ainakaan kahdenkymmenen tuhannen euron edestä.

Tuo on minun synnyinkotini. Niillä vasta julkisivuremontin aihetta olisikin.

Tuo on Pätkän synnyinkoti. Niillä menee vielä hyvin, julkisivullisessa mielessä.




* Oikeasti se on kuulemma yhtä vaille suojelukohde, yhtä arkkitehtia vaille. Jossain kokouksessa yksi arkkitehti on ollut sitä mieltä, ettei tämä sellainen ole. Näin informoi taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Muuta en tiedä.