lauantai 23. elokuuta 2014

Mutta mitä jos?

Ensin olin, että "Ei kiinnosta", ja että "en varmasti", mutta sitten olinkin taas, että "joo". (Nyt tulee tyhjennystä ja pitkästi - niin pitkästi, että on tarvetta oikein väliotsikoille - ensimmäistä kertaa blogin historiassa! En suutu, jos joku jättää tämän lukematta, eikä loppuun asti lukemisesta saa mitään bonuspalkintoja.)

Kysehän on nyt siitä Richard Dawkinsista ja sen onnettomasta Twitter-mokasta koskien Down-sikiöitä ja sitä, että abortti on tällaisessa tapauksessa ainoa moraalinen tapa toimia. Aihehan on niin kuohuttava, että internetin syövereissä on varmaan käyty mehevää debattia puoleen ja toiseen jos jonkinlaisilla alustoilla ja missä lie konteksteissa. Minä välttelen näitä tämmöisiä. Arvelen, että yhtenä keskusteluosapuolena siellä ovat ne, joiden mielestä ihmisen arvo on suoraan verrannollinen hänen hyötyynsä yhteiskunnalle, ja ettei kehitysvammaisilla ylipäätään ole oikeutta elää. En minä niitä jaksa. Mutta toisaalta, en minä jaksa sitä toistakaan ääripäätä, joka siellä todennäköisesti laulaa kuorossa hallelujaa siitä yhdestä ylimääräisestä kromosomista, joka on suurin piirtein parasta, mitä heidän elämäänsä on suotu. Niistäkin minä yritän nykyään pysytellä loitompana, koska kosketuspinta heidän kokemukseensa Downin syndroomasta on itselläni kovin, kovin ohut. Lukematta aiheesta siis sen enempää - HS:n artikkelia ja Dawkinsin "anteeksipyyntöä" lukuunottamatta - puran tässä omia ajatuksiani aiheeseen liittyen. Ajatukset ovat todellakin vain minun omiani eikä minulle tulisi mieleenkään tuputtaa niitä kenellekään toiselle*. Mutta minun bloginihan tämä on - joten täältä pesee.

Abortista ja moraalista (vai oliko se etiikkaa...)

Alkajaisiksi ja taustaksi on varmaan hyvä sanoa, että olen sen verran hihhuli, enkä häpeä sitä tunnustaa, että minusta abortti ylipäätään on väärin. Lähes mustavalkoisesti, lähes tilanteeseen katsomatta, missä vaiheessa raskautta tahansa. Minä uskon, ettei ole ihmisen asia päättää, kuka tänne saa syntyä ja kuka ei. Ja tämä on minusta helpottava ajatus. (Palaan ajatukseen hieman myöhemmin.) Vaikka juuri henkilökohtainen hihhulismini saa minut ajattelemaan näin, olen melko varma, että vaikka olisin vakaumuksellinen ateisti, oma pitkä lapsettomuushistoriani saisi minut pitämään aborttia vähintään "hemmetillisenä tuhlauksena", jos nyt ei suorastaan moraalisesti vääränä. Tällöin toki ajatusmaailmani saattaisi musta-valkoisen sijaan olla avoimempi harmaan eri sävyille odottavan äidin tilanteesta riippuen.

Koska nyt kuitenkin olen hihhuli - ainakin tämän verran - en usko, että ihmisellä on ikinä riittävää tietoa näin suuren ratkaisun tekemiseen. Ihan vain siitä syystä, että kukaan meistä ei näe tulevaisuuteen. Kaikissa skenaarioissa, pahimmissakin, on aina olemassa "mutta mitä jos"-tekijä. Mutta mitä jos niskapoimuturvotuksen määrä ei viittakaan mihinkään kehitysvammaan? Tätä ei voi tietää (ainakaan täysin 100% varmasti). Mutta mitä jos Downin syndrooman johdosta kehitysvammaisena syntyvä lapsi onkin muuten fyysisesti täysin terve? Tätäkään ei voi tietää. Mutta mitä jos huomenna kehitetään lääke Downin syndrooman parantamiseksi? (Tätä vastaan minulla ei muuten sattumoisin ole mitään. Hihhulismini on hyvin valikoivaa laatua, eikä sillä ole ongelmia hyväksyä ihmisen "jumaltekoja" silloin kun niillä autetaan ihmisiä ja parannetaan heidän elämänlaatuaan. Jännä juttu, eikö?) Mitä jos se syy, jonka takia abortin haluaa tehdä, osoittautuukin tulevaisuudessa turhaksi peloksi?

Jos abortti olisi ollut vaihtoehto

Kaiken tämän sanottuani haluan todeta, että olen silti iloinen, etten tiennyt Pätkää odottaessani, että hän tulee syntymään Downin syndroomalla varustettuna. Olen iloinen, etten joutunut tekemään päätöstä abortin tekemättä jättämisestä. Koska - ja tämä on totta - juuri Richard Dawkinsin esiin tuomien syiden johdosta olisin elänyt kolme kuukautta (ja hetkittäin myöhemminkin) hirveissä moraalisissa (vai eettisissäkö?) omantunnontuskissa katsoessani lapseni sanoinkuvaamatonta kärsimysnäytelmää hänen taistellessaan hengestään teho-osastolla, läpikäydessään vaikeita leikkauksia, kärsiessään päivittäisistä kipukohtauksista, joutuessaan elvytettäväksi. Minä olisin ollut niihin syypää, minä olisin tehnyt sen valinnan, minä olisin tietoisesti päättänyt, että tämän lapsen tulee kokea kaikki nämä asiat, jollaisia minä en ole koskaan kokenut enkä toivottavasti koskaan tule kokemaankaan. Jos silloin joku olisi kysynyt minulta, onko Down-sikiön abortoiminen moraalisesti oikein vai väärin, olisin epäilemättä vastannut ymmärtäväni täysin myös abortin - ainakin se olisi taannut, ettei lapsi kärsi näin. Mutta tarinahan ei päättynyt siihen, vaan siinä seurasi paljon kehitystä, terveitä päiviä, onnea ja rakkautta. Se" mutta mitä jos"-tekijä realisoitui kaikesta kärsimyksestä huolimatta ja tähän päivään mennessä Pätkän elämään on kuulunut sanoinkuvaamattoman kärsimyksen lisäksi niin kovin paljon muutakin. Tätä taustaa vasten abortti olisi ehdottomasti ollut väärä ratkaisu - en olisi mitenkään voinut nähdä tulevaisuutta oikein.

Kuten sanottu, en usko, että abortti on koskaan "oikein". Jos kuitenkin leikitään ajatuksella, että uskoisin näin, minusta aborttivaihtoehtoa harkitsevien vanhempien pitäisi saada tietoa mahdollisimman laajasti, ei pelkästään listoja mahdollisista liitännäisistä ja kauhuskenaarioista. Yhtä väärin on minusta kuitata mahdolliset liitännäiset olankohautuksella ja toteamuksella "suurin osa downeista on kuitenkin aivan terveitä". Koska kun se lottovoitto sattuu omalle kohdalle, ei juurikaan kiinnosta, miten 99,9% kaikista muista elää aivan "tavallista" elämää. Jos brutaali ilmaus sallitaan, niin kumpikin näistä lähestymistavoista on samanlaista "silmäänkusemista" - silloin kun se esitetään yksipuolisesti ja ainoana totuutena. Ihminen ei voi tietää - "mutta mitä jos" voi toteutua kumpaan suuntaan tahansa. (Eikä meidän ihmisten onneksi tarvitse sen perusteella päätöksiä tehdä. Juuri tässä se hihhulismin jekku piileekin.)

Ja pannaanpa purkkiin

Tässähän ei nyt oikeastaan taas ollut mitään päätä eikä häntää. En edes tiedä, onko oma pääni tämän vuodatuksen jälkeen yhtään tuulettuneempi. Mutta sen nyt vielä sanon, että oikeasti ja täysin rehellisesti pystyn ymmärtämään molempia näkökantoja - sekä Dawkinsin että (lähes) kaikkien häntä somessa ryöpyttäneidenkin. En hyväksy aborttia, mutta en myöskään pysty sulkemaan silmiäni siltä tosiasialta, että Downin syndrooma voi tuoda tullessaan myös valtavan taakan - vanhemmille ja lapselle. Tämän kuittaaminen olankohautuksella on minusta vastuutonta, jos lähdetään liikkeelle siitä oletuksesta, että abortti todellakin on olemassaoleva vaihtoehto Down-lasta odottavan perheen kohdalla ja vanhempien on todellakin tästä asiasta päätös tehtävä. Toisaalta Downin syndrooma ei ole ainoa ketään lasta määrittävä tekijä eikä kukaan lapsi ole pelkästään eikä yksinomaan "Down-lapsi". Jokainen lapsi - DS tai ei - kokee varmasti (ainakin toivottavasti) myös onnea ja rakkautta omassa elämässään ja jo se tekee elämästä elämisen arvoista.


Erään Down-tytön äiti sanoi (tyttö oli vaikeasti kehitysvammainen, pyörätuolissa oleva trakaripotilas, joka kuoli 9-vuotiaana keuhkokuumeeseen): "Miten kukaan osaisi määritellä arvon sille ilolle ja onnelle, että oppii heiluttamaan hansikkaan pois kädestään?" Ei mitenkään, sanon minä. Tuolle tytölle se oli varmasti aivan hemmetin iso juttu ja onnen ja ilon lähde. Ja hän sai sen(kin) omassa elämässään kokea.

Ja sitä paitsi: mutta mitä jos.

Kaunis ja rakas.


* Samaa sanoo (väittää) Dawkins anteeksipyynnössään kohun jälkeen.


lauantai 16. elokuuta 2014

Kritiikin murskaama

Mikä sen ikonisen kulttuurikriitikon nimi oli, josta Pulttiboisilla oli se jukkajukanjukkajukanjukka-sketsi? Jukka Kajava? No, meillä asuu se. Tai paremminkin se sepposeponsepposeponseppo, joka oli kai musiikkikriitikko.* (Paitsi, että meidän sepposeponsepposeponsepolla on Downin syndrooma, se ei puhu eikä kirjoita, joten sen kritiikki on huomattavasti konkreettisempaa, nimittäin kiljuntaa ja avokämmenellä lätkimistä.)

Pätkä on tarkka siitä, mitä sille lauletaan ja miten.** Esimerkiksi isänsä laulunumero koulussa oli 50% omastani, eikä isi kelpaa neidille viihdyttäjäksi, koska typykkä pitää tiukasti kiinni tietyistä laatustandardeista. Itse sen sijaan saan usein encore-pyyntöjä ja lapsukaiseni tuntuu suuresti arvostavan eteeriseksikin*** mainittua laulantaani.

Nyt kuitenkin on toisin. Olen nimittäin jo viidettä päivää räkätaudissa, joka repii keuhkoja, kurkkua ja poskionteloita - ja tämä on muuttanut "eteerisen" ääneni viinan ja tupakan polttamaksi mariannefaithfull-raspiksi. (Enkä ole edes voinut nauttia sitä viinaa saatika tupakkaa, vaikka luoja tietää, nyt jos koskaan niille olisi tarvetta, joudun vain kantamaan samankaltaiset seuraukset yhtäkaikki. Ei ole elämä reilu.)

Yritin tässä männäiltana kuitenkin tuudittaa pilttini uneen valaen sulosäveliä heidän korviinsa kuten aina, mutta lopputulos ei ollutkaan toivottu. Aloitin konsertin vaatimattomasti Hiljaa, hiljaa ilta on-kappaleella, joka yleensä on saanut lämpimän vastaanoton, varsinkin yleisön nuoremman edustajan taholta, ja sepposeponsepposeponseppokin on pääsääntöisesti suhtautunut esitykseen myötämielisesti. Nyt kuitenkin oli toisin. Reaktio tuli välittömästi - hyytävää kiljuntaa ja, jos mahdollista, vielä hyytävämpi katse kohtasi omani paloautosängyn uumenista. Selvitin kurkkuani, tein tilannearvion ja päätin heti siirtyä bravuurinumeroon, vaativaan Levon hetki nyt lyöhön - sehän on oikein klassillista musiikkia, brahmssia nimittäin.

Saamani vastaanotto suorastaan murskasi minut ja kaikki loputkin kuvitelmani musiikillisista lahjoistani. Sepposeponsepposeponseppo kiljaisi entistä hyytävämmin, mulkaisi kuin vierasta sikaa, kömpi ylös paloautosänkynsä uumenista ja poistui näyttävästi paikalta.

Jäin äimistyneenä rykimään kurkkuani selväksi. Täysi fiasko konsertti ei ollut, sillä paikalle jäi kuitenkin vielä 50% yleisöstä. (Tämä osuus ei tosin osaa vielä kävellä, en tiedä, onko sillä vaikutusta asiaan.) Ei ole taiteilijan taival ruusuinen, jos kukaan, minä tiedän sen.****

Tätä mieltä minä olen sinun laulustasi.

Puolet yleisöstä oli kuitenkin näinkin innostunutta.



* Kun pää on täynnä räkää, se muuttuu samanlaiseksi kuin dementiapotilaalla - sieltä löytyy vain vuosikymmeniä vanhoja asioita ja nimiä.
** Tätä ei aina uskoisi, kun se katsoo kolmatta kertaa peräkkäin konsertti-DVD:ltä erästä nuotin vierestä humppaa jollottavaa tätiä, jonka ympärillä hilluu mykkä valkoinen nalleperhe.
*** Yhden laulututkinnon palautteessa luki näin. Tiedän kyllä, että se on eufemismi "hennolle ja vuotavalle", mutta "eteerinen" on paljon peeceemmin sanottu.
**** Säe yhdestä toisesta  bravuurinumerostani nimeltään Pikku Maalari.