keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Järki ja tunteet

Taustaksi täytyy kertoa, että minä olen tunneihminen. Tiedän tämän tulevan järkytyksenä monelle siellä ruudun takana, jotka olette saaneet lukea vankkumattomaan logiikkaan pohjaavaa argumentointiani kannanottona milloin mihinkin käsillä olevaan aiheeseen. Mutta kyllä - totuus on, että teen ratkaisuja varsin usein, ellei peräti lähes aina perstuntuman, mahanpohjafiiliksen eli sen kuuluisan intuition pohjalta*.

Tämä pitää paikkansa erityisesti asuntojen suhteen, koska ympäristö vaikuttaa tietynlaisiin ihmisiin - ts. minunlaisiini ihmisiin - hyvin vahvasti. Joku saattaa muistaa vielä ne ajat, jotka edelsivät tätä nykyistä asuntoamme - kun asuimme kaupungin vuokrarivarissa, jonne muuttaessa jokainen soluni huusi "Hell, no!!" mutten kallistanut niille korvaanikaan. Tilanne ei tarjonnut vaihtoehtoja. Masennushan siitä seurasi, ihan konkreettinen sellainen. (Ja muovimatto ja harmaat kohokuviotapetit.)

Tämä nykyinen asunto sitä vastoin sai aikaan soluissani "Hell, yes!!"-reaktion ja hyvinhän tässä on viihdytty - viimasta huolimatta. Jos perheemme olisi pysynyt kolmehenkisenä, olisimme varmasti jääneet tähän. Onneksi ei pysynyt ja meitä on nyt neljä. Joten kuin Adolf H. konsanaan yritämme epätoivoisesti laajentaa lebensraumia, koska nykyinen elintilamme on ylikansoittunut.

Alkuviikosta kävimme katsomassa minun synnyinkadullani sijaitsevaa taloa, joka on myynnissä. Järjellä ajateltuna se olisi juuri sopiva, sopivassa paikassa, sopivan hintainen - kaikilta puolin tarkasteltuna järkevä valinta. Mutta ne solut, perkuleet. Taas ne mekkaloivat siellä ja karjuvat väärä kämppä, väärä kämppä! Isännän solut eivät moista meteliä pidä, ne arvostavat järkisyitä kuten vastavalmistuvaa remonttia, riittäviä neliöitä, kaukolämpöä. Isännän solut toimivat järjellä, eivät tunteella.

Tänään menemme katsomaan toista taloa täällä Laitakaupungilla, mutta siitä soluni ovat jo antaneet "Hell, no!!"-tuomion, vaikkeivät ole nähneet vielä kuin julkisivun. Voi olla, että sitä ensimmäistä taloa katsotaan vielä toiseen kertaan ja vähän tarkemminkin.

Tässä minun ja isännän tilannetta on käsitelty Huom!-kiinteistövälityksen sivulla.**



* Tämän lisäksi nojaan vankasti Matrix-filosofiaan, eli uskon todeksi nämä sanat: "What happened, happened and could not have happened any other way." Näillä eväin - perstuntumalla ja Matrix-filosofialla - sitä ihminen pötkii yllättävänkin pitkälle toisinaan.
** Googlatkaapa muuten vaikka sanat "asuntokaupat tehdään tunteella", niin saatte melkein yhtä paljon asiantuntijalausuntoja sen puolesta, että tunteita tulee kuunnella ja sen puolesta, ettei niiden pidä antaa vaikuttaa asuntokaupoissa.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Talonetsijän unelma eli etusivu uusiksi

Ei yksi, vaan kaksi! Nyt on kaksi* taloa myynnissä tässä Laitakaupungilla!

En pysy nahoissani.

Toinen on minun synnyinkadullani ja toinen tässä Pekan synnyinkadulla. Pätkänkin synnyinkadulla käyvät asuntomarkkinat kuumina, siellä olisi myynnissä yksi kerrostaloneliö, mutta siihen tulee julkisivuremontti ensi vuonna ja mehän kaikki tiedämme, mitä mieltä minä olen julkisivuremonteista. (Olen sitä mieltä, että yksi vuodessa riittää.)

Kaksi taloa yhtä aikaa myynnissä Laitakaupungilla. Kyllä nyt on valinnan vaikeus, mihin näyttöön mennä.** Jos oikein hurjaksi heittäytyy, niin menee vaikka molempiin! Huh!


Kuvan talo ei ole myytävänä, tietääkseni. Se saattaisi olla hintahaarukassamme.


* Normaalisti Laitakaupungilla tulee myyntiin ehkä noin kaksi taloa per vuosi. Ainakin meidän hintahaarukassamme, joka on Ilmaisesta puoli-ilmaiseen. Ja nyt on peräti kaksi yhtäaikaa. Näin suuresta uutisesta on tietenkin välittömästi informoitava blogissa.

** Tosiasiassa asunemme tässä 68 neliössä vielä Pekan ja Pätkän ollessa teini-ikäisiä. Ne nukkuvat kerrossängyssään ja tappelevat siitä, kumman kaverit voivat sinä päivänä tulla kylään. Tai sitten Pekka ja Pätkä ovat valloittaneet makuukamarit ja me isännän kanssa petaamme illan tullen patjat olohuoneen lattialle. Ellemme sitä ennen kaikki ole kohdanneet loppuamme traagisessa tavararöykkiön sortumisonnettomuudessa.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Marras on kuista lempein

Marraskuun valo on armollista ja pehmeää. Se ei satu silmiin eikä sydämeenkään.

Siinä minä seisoin järven rannassa mustassa anorakissani kuin Muumilaakson Mörkö, hievahtamatta, omaan mieleeni vajonneena. Kuulin, kuinka vesi ritisi, siitä ei tiennyt jäätyikö vai suli. Järvi oli tyyni kuin taivas. Minä hengitin lämmintä tuulta, siitä aavisti jo väijyvän talven. 

Ohi ajavat autoilijat kai uskoivat minun jähmettyneen alakuloon, kaipaavan jotakuta. Totuus on toinen. Tässä marraskuussa minulta ei puutu ketään, eikä mitään.

Vaihtaisin kaikki kesät tällaiseen marraskuuhun. Marras* on kuista lempein.

* Luin tänään lehdestä, että "marras" tarkoittaa kuolemaa! Wikipedia jatkaa: 
"Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä on kutsuttu nimityksellä marrasSuomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia Manalan olentoja." 
En minä tätä ole tiennyt, mutten yhtään ihmettele, että minä, itseoppinut kummitusasiantuntija ja vampyrologi, tunnen oloni aina marraskuussa niin kotoisaksi...  

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Kymmenkuukautislista

Kun meillä nyt on toi vavva, niin sanotaan nyt sitten siitäkin sananen.* Kaikkia kuitenkin kiinnostaa, että mitä se nyt osaa, kun on jo 10 kk ja 4 pv vanha nuorimies.

No, se nousee pystyyn huojuen ja eilen otti ekat sivuaskeleet tukea (=Berta**) vasten.

Hyväsyömäinen on ollut, mutta nyt ei ole viikkoon juuri muuta kuin lipittänyt vieroitusvalmistetta. (Ei, en edelleenkään imetä). Kun on flunssaa ja muuta sen sellaista vaivaa. Elopainoa sillä on 10 400 g ja pituutta 75 cm. (Viimeisten mittausten mukaan pari viikkoa sitten. Muutaman sentin/sadan gramman virhemarginaalilla.)

Sillä on viisi hammasta. Se puree. Kaikkea ja kaikkia. Kipeästi.



Se puhuu ja pussaa. Ja kun se on pussannut, niin sitä ujostuttaa ja naurattaa. Puhe kuulostaa tältä: "Äbbäbbää. Tikotiko. Luotiluoti. Vavvababba. Täitäitäi". "Äitä!!" tulee selvästi ja kovaa kun on hätätilanne. (Hätätilanne on aina kun poistun näköpiiristä kymmentä minuuttia pidemmäksi ajaksi.)

Se hassuttelee. Se vetää nenän kippuralle, kääntää pään takakenoon ja nauraa heko-heko-tekonaurua. Koska se tietää, että se on söpöä.

Se himoitsee kahvia. Ihan oikeasti, sillä on siitä pakkomielle. Se lähti liikkeelle kahvimukin houkuttelemana, se alkoi kontata kahvimukin houkuttelemana - se kömpii väkisin kiinni kahvimukiisi, jos juot sitä jossain, mihin se ulottuu. Se ei ole koskaan maistanut sitä, mutta se on vakuuttunut, että kahvissa on vastaus kysymykseen "mikä on elämän tarkoitus?" (No, ei se väärässäkään siinä ole.)

Sellainen se on nyt, noin kymmenen kuukautta syntymänsä jälkeen. Se meidän Pekka.



* Tämä on tehokeinona käytettyä vähättelyä. Oikeasti Pekka-vavva on ihan mun sydämen valtias ja elämän tärkein ihminen, Pätkän kanssa yhdessä.
** On se vain hyvä, ettei Bertaa pantu teuraaksi - olisi jäänyt oppimatta Pekalta tämäkin taito. Bertan kuulumisia on muuten luvassa lisääkin, mutta vähän pitää vielä odottaa asioiden sataprosenttistumista.