perjantai 11. joulukuuta 2015

Maa on niin kaunis eli taidekasvatusta taaperoikäiselle

Pekka joutui tänä aamuna järkyttävän tapaturman uhriksi. Muistan saman tapaturman kohdanneen myös Pätkää noin samoissa i'issä*. Tapahtui seuraavanlaista:

Pekka (ja aiemmin Pätkä, silloin joskus neljä ja puoli vuotta sitten, juuri näihin samoihin aikoihin) leikki pahaa aavistamatta olohuoneessa. Taustalla soi joululauluja, tällä kertaa Huvitutti-konsertista taltioituja sellaisia. Minä olin keittiöpuuhissa. Yhtäkkiä olohuoneesta kantautuu hysteerinen parku, aivan kuin lapsi olisi pahasti loukannut itsensä. Ryntään paikalle valmiina järkyttymään, tutkin mukulaa joka puolelta ja kysyn: "Mikä tuli?? Tuliko pipi??" "Huttu! Pöppö!" Vapaasti suomennettuna se tarkoittaa "Huvitutti on pelottava/kurja/itkettävä/surullinen/epäilyttävä". (Pöppö on monimerkityksinen ja hieno sana.) Asia valkeni minulle aika nopeasti, koska muistin Pätkän reaktiot samaiseen asiaan: Maa on niin kaunis oli vaatinut jälleen uuden uhrin. Pekka ulvoi keskellä huonetta, viittoi televisioon päin ja vaati "Huttua pois", koska siitä tulee "pipi". Selitin rauhallisesti, että kyseessä on tunnettu joululaulu, joka useinkin itkettää ihmisiä ja siitä tulee "pipi" olo, eikä se ole vaarallista. Että sellainen on musiikin tarkoitus ja joskus se on niin kaunista, että se "pipi" tuntuu hyvältä. (En tiedä, paljonko tästä meni perille. Ainakin itku loppui. Mitä itse olisit sanonut?) Voihan rakkaus ja pakahdus.

Muistan itse lapsuudestani sellaisen asian, että "pipi" tuli milloin mistäkin laulusta. En koskaan kehdannut sanoa äidille sen syliin juostessani, mistä itku johtuu vaan väitin satuttaneeni itseni, koska olo oli niin omituinen ja hatara**.

Taide on vaarallinen asia.

Tässä ollaan ihan hyvillä mielin.





* Ikä-sanan monikon inessiivi, jos nyt jäi epäselväksi.
** Toivottavasti Pekka (ja Pätkä, jos se joskus oppii jollain tavoin kommunikoimaan) uskaltaa aina sanoa, että "pipi" tulee musiikista. Ja tietää, on ihan okei itkeä Maa on niin kauniin kuullessaan. Niinhän moni muukin tekee.

torstai 10. joulukuuta 2015

Ytimen ylistys

Eräs ystäväni täyttää pikapuoliin pyöreitä vuosia (kokonaiset seitsemänkymmentä*), ja sellaista täytyy tietenkin muistaa pyöreiden vuosien arvoisella tavalla. Kyseessä on herrasihminen, joten minä ja muut asiaa pohtineet päädyimme taskukelloon. (Tai emme me kelloon päätyneet, jos ymmärrätte mitä tarkoitan, ahdastahan siellä taskukellossa olisi tullut. Tarkoitan, että päätimme hankkia päivänsankarille taskukellon. Pahuksen suomen kieli.) Koska minä olen joukon ainoa "kaupunkilainen", kellon hankkiminen lankesi luonnollisesti minun kontolleni.

Nyt kyllä täytyy jälleen kerran ylistää keskustan Ytimessä asumisen ihanuutta. Tällaisen syntyperäisen laitakaupunkilaisen näkökulmasta on hulppeaa, ellei suorastaan ylellistä se, että voi kello 16.20 ruokapöydästä noustessaan todeta: "Mä lähden nyt ostamaan T:lle sen kellon." (Huomioikaa kello- ja kultasepänliikkeiden yleinen sulkemisaika klo 17.) Ensimmäisissä kahdessa liikkeessä kävin jalan, kahdessa seuraavassa sentään autolla. Kun kello löi 17.01, astuin neljännen liikkeen ovesta ulos sopivanlaisen** taskukellon omistusoikeus hallussani, kaiverrukset tilattuna ja sopimus siitä, että kahden päivän kuluttua saan tulla kellon noutamaan.

Iloitsen siitä, että asumisen välimalliratkaisua välttäessämme päädyimme juuri tähän ääripäähän. Välimalliratkaisu olisi ollut omakotitalo raivostuttavan pienellä kaupunkitontilla, jossa naapurin paljas pylly vilkkuu saunan jälkeen ikkunasta joka lauantai juuri istuessasi ruokapöydässä ja sen koira käy salaa tekemässä tarpeensa nurmikollesi. (Tiedän, että tälläkin asumismuodolla on vankka kannattajakuntansa, eikä siinä mitään. Se ei ole meitä varten, vaikka naapureiden kyttäämisestä nautin minäkin siinä missä kuka tahansa.) Ääripäät, jotka kelpuutimme, olivat omakotitalo järjettömän valtavalla tontilla hevonhiienhoijakassa, josta on kymmenen kilometriä lähimpään naapuriin. Ja sitten se kerrostalo-osake keskustan Ytimessä. Oi, Ydin. Olen sinusta niin iloinen.

Kerrostalo-osakeasumisen autuutta. Te ette sitä tästä näe, koska minä en osaa ottaa valokuvia, mutta tilantuntu on täällä melkomoinen. Yritän kuvata sitä vielä sanallisesti, vaikkapa näin: Pekka ja Kuusivuotias sukulaispoika mahtuvat molemmat yhtäaikaa vetämään rallia ympäri huoneiston, toinen kuvassa näkyvällä paloautolla ja toinen leikkimopolla. Edellisessä kämpässä sellainen olisi aiheuttanut hermoromahduksen ja katkenneita luita.

* Joskus kerroinkin ystävieni epätavallisehkosta ikäjakaumasta. Vaikka sekin pitää muistaa, ettei tässä itsekään enää olla mitään "kevätesikkoja", niin kuin eräs kätilö minusta totesi, kun olin laitoksella Pekkaa synnyttämässä.
** Sellainen, jonka voi kuvitella kyseisen herrasmiehen vetävän liivintaskustaan, löytyi vasta neljännestä liikkeestä.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Blogini tarina ja jotain muuta löpinää

Täällä on ilma kuin morsian! (Sellainen morsian, joita minä ihastelen - synkkä, viileä ja raivoisan sorttinen.) Taivaalta roiskuu alas materiaa, joka juuri ja juuri pysyy nestemäisessä muodossa, ja pohjoistuuli viskaa sen vasten kasvoja, jos nyt pohjoiseen päin sattuu kulkemaan. Meidän leikkipuistomme on juuri siinä suunnassa, joten mehän kuljemme - ja mielellämme. Niitä harvoja vastaantulijoita, jotka Pekan kanssa tänään kohtasimme, ehkä hieman kummastutti hymyilevä äiti-poika-parivaljakko, joka punnersi vastatuuleen naamat tuulesta, räntäpisaroista ja onnesta punaisena kiiltäen. Leikkipuistossa kirmasimme riemusta kiljuen jalkapallon perässä, muita leluja siellä ei käytettävissä ollutkaan. (Ei ollut kyllä muita pelikavereitakaan. Puistotätikin oli kotona peitot korvissa.) Ihanaa on huomata, että (edes toisella) lapsellani on piuhat samalla tavalla ristissä kuin itselläni - auringonpaiste lähinnä viuttaa*, kun taas vesi ja viima saa väistämättä hyvälle tuulelle. Jatkuisipa tämä marraskuu ikuisesti. Ikuisesti!

Mutta asiaan. Sain Minnikiltä blogihaasteen "Blogini tarina", joka menee seuraavanlaisesti.



1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä.  #Blogisitarina-haasteen käynnisti: kototeko -blogi.


Olipa kerran kauan sitten Mamma, joka asui kaameassa, homeenhajuisessa vuokrakasarmissa kaupungin laitojen ulkopuolella. Tuo Mamma koki tarvetta purkaa surkeasta residenssistään kumpuavaa viutustaan johonkin - ja keksi perustaa blogin. Blogi sijaitsi juuri tässä samassa osoitteessa, mutta sisältö oli aivan toisenlainen - pelkkää rutinaa ja lätinää mieltä kaivavista aiheista. Sanottavaa tuntui riittävän melkein mistä vain aiheesta - eikä mistään mitään positiivista. Blogi toimi hyvin siinä mielessä, että pahimmat turhautumat asioihin sai siinä kätevästi purettua ilman että tarvitsi muita ihmisiä hirvittävästi vaivata. (Paitsi lukijoita, tietenkin, mutta oletuksena nyt on, ettei kukaan lue, jos ei halua.)


Ajan myötä - ja kyseisen Mamman muutettua perheineen Laitakaupungille ihanaan vanhaan kerrostaloon - viutus väheni ja blogi sellaisenaan alkoi tuntua turhalta. Halusin kuitenkin säilyttää jonkin kanavan kirjoittelulle. Poistin pahimmat rutinat ja jatkoin toisenlaisissa tunnelmissa. Tuossa vaiheessa mukaan tulivat valokuvat - koska teki mieli kuvata ah, niin sööttiä asuntoa - ja jonkinlainen vaatimaton kikkailu tekstien kanssa. Yritin pitää kirjoitukset lyhyinä, sisällyttää jokaiseen jotain hassua (että edes vähän hymähdyttäisi) ja viljellä itseironiaa, joka on itselleni aina ollut vahvin huumorin laji. Tuohon aikaan oli ajankäytöllisesti mahdollista kirjoittaa ihan hyviä postauksia, jopa käsitellä niitä kuviakin jonkin verran niin että ainakin itsestä oli kiva selata blogia taaksekin päin.


Viimeisin taitekohta oli sitten nuorimmaisen mukulan, Pekan syntymä. Tarkkaavaisimmat ovatkin huomanneet, että blogi on surkastunut muutamaan päivitykseen eikä tekstejä juuri editoida - silloin harvoin kun jotain on mahdollista eetteriin heittää, niin se on kyllä aika lailla juuri siinä muodossa, missä se on alun perin näppäimistöltä ulostautunutkin. Jännä, miten rajoitettu aika näkyy megalomaanisina postauksina - ei suinkaan pikkiriikkisinä. Harmittelen, että blogi on jäänyt niin vähälle huomiolle elämässäni, se on kuitenkin kulkenut mukana vuosikaudet. Hävettää sanoa, mutta itse en lukisi tällaista blogia, jonka päivitysten eteen ei tämän enempää vaivaa pystytä näkemään. Tilanne ehkä (toivottavasti) joskus muuttuu - onhan se muuttunut ennenkin. Jahka tuo kersantti Puupää tuosta hieman kasvaa ja itsenäistyy.


Ja jotta tämäkin päivitys olisi viimeisen päälle juosten kus... kattu, niin häpeäkseni tunnustan vielä sen, etten pysty haastamaan ketään. En ole edes ehtinyt lukea muiden blogeja sen vertaa, että pystyisin yhtään aavistelemaan, kuka on haasteen on jo saanut. Nöyrimmät pahoittelut. 

Kuvituskin on aivan mitä sattuu. Vaikka nyt tällainen:

Kuva ei ole tältä päivältä, vaan aiemmin syksyllä otettu, vaikka tänäänkin näissä kuteissa liikuttiinkin ( + hanskat).


* Mikä nerokas eufemismi.

torstai 22. lokakuuta 2015

Elämää muuton jälkeen


Täytyy sanoa, että tällaiseksi järjettömäksi rakkausavioliitoksi tässä kämpässä asuminen on kyllä toiminut yllättävän hyvin. Ei puutu ihmiseltä mitään. (Paitsi autopaikka*. Prkl.) Kun etukäteen pelkäsin, että edellistäkin pienempi kylpyhuone** aiheuttaa hermoromahduksen, niin ei se kyllä aiheuta. Kaiken saa siellä toimitettua, mitä pitääkin. (Eli pyykin- ja itsensäpesun ja ne muutkin asiat.) Arkirumbaa auttaa vielä keittiössä oleva kuivausrumpu, jonka saimme kinuttua myyjiltä kaupantekijäisiksi. Ei ole sellaista luksustarviketta ollut ennen tällä emännällä.

Pari nurkkaa olohuoneesta:

 Olohuoneesta on erotettu ikkunaseinällä soppi, joka toimii meillä leikkihuoneena. Sydämentykytystä aiheuttaa vähän se, että ikkunat ovat kaikkien rakennusmääräysten vastaisesti tavallista lasia ja alle 70 cm sentin korkeudella maasta. Mutta tähänkin on tulossa korjaus turvakalvojen muodossa. Huh.

Pari nurkkaa leikkihuoneesta. (Siellä on "avajaiset joka aamu ennen kello seitsemää", niin kuin 6-vuotias sukulaispoika asian ilmaisee.)

Sopeutuminen on jälkikasvuston osalta ohi, itselläni vielä vähän vaiheessa. Kaipaan vanhoja naapureitamme, sekä niitä, joiden kanssa puhuin, että niitä, joita ainoastaan kyttäsin ikkunasta. Täällä naapureita on enemmän, mutta heitä näkee harvemmin. Tällaiselle kotiin erinäisistä syistä sidotulle ihmiselle, jonka leikkikentän ulkopuolinen sosiaalinen elämä on pitkälti somen ja naapureiden varassa, se on tietenkin ikävää. Naapurusto eli huudit sen sijaan ovat mitä mainioimmat. Olen hankkinut naapurustosta (=samasta korttelista) jo ainakin uuden tatuoinnin, uudet ikkunaverhot sekä pari ylimääräistä kiloa elopainoa pizzojen ja kiinalaisen ruoan muodossa. Huomenna hankin vielä uuden kampauksenkin.

Keittiökään ei ole suuren suuri, mutta siellä induktioliesi - ja kiertoilmauuni! Oi, onnea! Lisäksi sinne mahtuu ruokapöytä ja meidänkin perheemme on viime aikoina syönyt pöydän ympärillä niin kuin käsittääkseni muutkin ihmiset usein tekevät.

Pari nurkkaa keittiöstä. (Huomaa muumimuki "Muutto" - aiheeseen sopivasti - sekä eilinen pinaattipasteija. Tsämppiönssien brekfästiä.)


Parasta ehkä kuitenkin on se, että täällä on lämmin. Vaikka talo on vanha - vanhempi vielä kuin se edellinen - niin hyvin täällä on ainakin tähän asti tarjennut. Kotona olen yleensä sukitta - ja jos yhtään täytyy liikkua, niin myös housuitta. Monet ovat ne kerrat, jolloin aamujen kiirelähdöissä ovat housut olleet jäädä makuuhuoneen naulaan roikkumaan. Toistaiseksi olen kuitenkin huomannut puolipukeisuuteni ennen ovesta poistumista.

Vanhan talon ihanuuksia ovat tietenkin tällaiset tuplalasiovet, jotka vievät makuuhuoneisiin ja olohuoneeseen.
Kyllä täällä ihan elelee.

* Sekä muuten 20 cm huonekorkeudesta! Ei se katto ole kuin 280 cm korkeudella! (Katsoin piirustuksista kun tilasin verhoja.) 
** Kyllä. Se todellakin ON mahdollista. Nykyinen kylpyhuoneemme on vielä edellistäkin pienempi, mitoiltaan noin 1.40 metriä x 1,60 m.

maanantai 17. elokuuta 2015

Muutoksia

Me muutamme. Vaikka minä niin vakuutin itselleni, että me tähän mahdumme, niin emme me kyllä mahdu. Jatkuva omiin perheenjäseniinsä kompuroiminen ja taukoamaton sekameteli alkoi todella käydä jo mielenterveyden päälle. Niin me sitten laitoimme kämpän myyntiin. Myyntiinlaitto ei ollut projekteista helpoin, se vaati jälkikasvuston siirtämistä isovanhempiensa asuintiloihin kokonaiseksi viikoksi ja sitten sitä Pientä Pintaremonttia. Ja tavaroiden raivausta. Ja sitä Stailausta. Mutta kaiketi se kannatti - koska nyt, kolme viikkoa myöhemmin a) kämppä on myyty ja b) meidän tarjouksemme on hyväksytty uudesta (=vanhasta, tietenkin) kämpästä. Että huraata vaan koko prosessille.

Laitakaupungille sanomme saijonaarasta. Muutamme keskustan Ytimeen. Nyt on sellaisen aika, sillä kahdeksan vuotta pikkusieviä puutarhoja, 1950-luvun rakennuskantaa ja ah-niin-somia pientaloja riitti jopa minulle. Betonia ja suoria linjoja, niitä minä nyt halajan. Suuresti. Kun astuin sisään tulevaan asuntoomme, tiesin, että tämä on nyt sitä, mitä minä tarvitsen. Maskuliinista betonia. Konstailematonta funkista. (Ja Tilaa. Sitä on Paljon. Ei suunnattomasti, mutta kuutioittain ja kuutioittain enemmän kuin tässä - kattokin leijuu nimittäin kokonaisessa kolmen metrin korkeudessa.)

Tämä tarkoittaa myös sitä, että poistan täältä vanhoja juttuja, jotka koskevat meidän kotia, joka on nyt ihan kohta jonkun toisen koti. Koska ei toisen kodista ole sopivaa kertoa. Kerron sitten jotain siitä uudesta (=vanhasta). Sitten joskus.

I
 Innokas blogivalokuvaaja Pekka vastaa tällä kertaa kuvituksesta.



torstai 4. kesäkuuta 2015

Toukokuun pahin

Ensimmäiseksi alta pois: Toukokuun pahin

Tuossa ylähyllyllä komeileva Coca cola-jääkaappi! Mikä ihana turhake! Kukapa ei haluaisi viilentää saunajuomiaan saunajuomatölkin näköisessä jääkaapissa, johon ei muutaman saunajuoman lisäksi mitään muuta mahdukaan. Kyllä oli taas vaikea kävellä tämänkin ohi.

Nyt on kyllä tunnustettava, että olen kovin ollut horjuvainen ostolakossani viimeisen kuukauden aikana. Kerroinkin jo uudesta kynnysmatosta ja keittiön vahakankaasta - no, meno sen kuin yltyy. Nyt pistin nimittäin ihan kunnolla rahaa haisemaan vastoin kaikkia pyhiä lupauksiani, ja hankin ilmanpuhdistimen. (Se kuulemma suodattaa siitepölyt ja mikro- ja makro- ja mitkälie-hiukkaset huoneilmasta.) Jos oikein venytetään ostolakkoni raja-aitoja, voidaan kuitenkin todeta, ettei rikkomusta ole tapahtunut, koska ilmanpuhdistin on luokiteltavissa lastentarvikkeeksi. (Kaksi astmaista lasta -> ilmanpuhdistin = lastentarvike). Samaan syssyyn saatoin tilata uuden cd-soittimen autoon... Jos oikein venytetään ostolakkoni raja-aitoja, voideen jälleen todeta, ettei rikkomusta ole tapahtunut, koska jne. (Kaksi automatkoilla pitkästyvää ja siksi välttämättä matkamusiikkia tarvitsevaa lasta -> cd-soitin autoon = lastentarvike.) 

Tämän porsaanreiän keksittyäni taidan ostaa tässä vielä yhtä ja toista. Mitenkähän tuon Coca cola-jääkaapin saisi luokiteltua lastentarvikkeeksi?



keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Työhakemuskirjoittajan blokki

Tiedoksenne, että aion hakea töitä. Siis aion. Työnhakuprosessini on siinä vaiheessa, että kuntarekryssä odottelee valmiina lista koulutuksistani ja työkokemuksistani, oikoluettuna ja tallennettuna. Itse hakemus ei vain ota syntyäkseen. Kärsin työhakemuskirjoittajan blokista. Miten se ennen oli niin helppoa? Miten sitä ennen oli niin tyynen vakuuttunut kyvyistään, ettei jonkun paremman hakijan olemassaolo juolahtanut edes mieleen? (No, ehkä juolahti kerran tai kaksi.)

Tämä on nyt toinen kerta - vaikkakin vasta aiottu - kun haen töitä valmistumiseni jälkeen. Ensimmäistä paikkaa haki minun lisäkseni 86 muutakin, en päässyt edes haastatteluun. (Eivät onneksi päässeet 78 muutakaan.) Jotenkin en odota aivan hirvittävän suuria tältäkään yrityskerralta. Olkoon nyt vaikka tällaista mielenterveystoimintaa - vähän niin kuin asuntoilmoitusten päivittäinen selaaminen, vaikkei asunnonvaihtoon oikeasti ole rahkeita eikä haluakaan. Vähän aikaa haluan haaveilla jonkinlaisesta elämän normalisoitumisesta minäkin.

Mitä ekopaastoiluun tulee, niin lipsuuhan se, tosin hyvin kohtuullisessa määrin. Tällä viikolla ostin (vanhoista autonrenkaista kierrätetyn) kuramaton eteiseen sekä uutta vahakangasta keittiön ompelukoneen pöydän päälle.



lauantai 2. toukokuuta 2015

Kokemuksiani barbaarikansoista ynnä Huhtikuun pahin

Visigootti Alarik ja Hunni Attila. Butch ja Kid - Ilmestyskirjan ratsastajat. (Ei suinkaan "auringonlaskun ratsastajat", nämä ovat kyllä ihan toisenlaisesta hehkusta peräisin.) Heinäsirkat ja Rakeet - tai mitkä Egyptin vitsauksista milloinkin osuvat lähimmäksi jälkikasvustoni aiheuttamaa tuhoa. Tuhovoima, joka aikaisemmin tunnettiin nimellä Pekka ja Pätkä.

Muistan lukeneeni runon, jossa lopenuupunut äiti toteaa lastensa syöneen hänet elävältä - Google kertoi, että se on nimeltään "In the Park" ja sen on kirjoittanut Gwen Harwood. No, siltä minusta on tuntunut jo jonkin aikaa. Olo on vähän kuin liian pienellä voinapilla, joka on levitetty liian suuren leipäviipaleen päälle - läpikuultava ja ohut. (Tämäkin on jonkun muun keksimä metafora, sillä minun aivoni ovat liian puuduksissa keksimään mitään omaperäistä tällä hetkellä.)

Niin että suonette anteeksi, jos olen täällä vähän hiljakseen - kirjoittaisin kyllä mielelläni ja asiaakin olisi, mutta tällä hetkellä elän jossain pikkulapsihel... anteeksi, vaiheen yhdeksännessä piirissä, joka on ilmeisesti varattu juuri minun kaltaisilleni ihmisille, mikä se meidän syntimme nyt sitten onkaan. (Ehkä lisääntyminen - näillä geeneillä?) Siinä missä Danten huudeilla makoillaan jääpeitteessä, niin täällä meillä juuri ei (makoilla missään) - ja atraimilla tökkivien demonien sijaankin ympärillä riehuu kaksi lihaksi tullutta, kaiken tieltään hävittävää pyörremyrskyä.

Sanonpa, että nyt jos koskaan koetellaan ostoslakkoa - kohdalla ihmisen, jonka todellisuudesta pakokeinoihin on perinteisesti kuulunut a) suklaa b) Game of Thrones ja c) juttujen osteleminen!

Tästä aasinsillan kautta Huhtikuun pahimpaan, joka ei yllätä ketään.






perjantai 10. huhtikuuta 2015

Hyvänmakuiset lääkkeet eivät tehoa

Koska blogin luetuimpia jaarituksia ovat edelleen muutaman vuoden takaiset influenssakausivinkit, ja niihin löydetään googlesta* lähes päivittäin, niin onhan se nyt suorastaan velvollisuus mainita vielä yhdestä (aikuisen) tolpillaan-pysymis-keinosta, niin arveluttava kuin se viimeaikaisten lakien ja asetusten valossa onkin. Varsinkin tällaisessa äiti-ihmisen nettipäiväkirjassa. Suosittelen viinanjuontia, hyvät (täysi-ikäiset-perusterveet-alkoholiongelmattomat**) ihmiset.

Muumimammahan tiesi, että "hyvänmakuiset lääkkeet eivät tehoa". Minäkin olen ottanut tavaksi torjua pieneliöiden hyökkäyksiä eräällä järkyttävän makuisella tökötillä, jota löytyy pitkäripaisesta.  Sieltä sen-jonka-nimeä-ei-nyt-varsinkaan-tule-blogissa-ikinä-mainita vierestä, katkeroiden joukosta. Jos kuvittelisin hirveimmän makuisen tietämäni yskänlääkkeen ja kertoisin sen kuvotuskertoimen vielä kymmenellä, saisin tulokseksi sen, miltä tämä mielestäni maistuu. Tehon täytyy siis olla suorastaan tyrmäävä. Paitsi että se on viinaa, on siihen sotkettu niin montaa yrttiä, juurta, kuorta ja muuta yökötystekijää, että henkeään arvostava virus ja bakteeri ymmärtänee luovuttaa taistelun. Vastaavanlaisella noitaliemellä (Riga Balzams***)kerrotaan Katariina Suurenkin parantuneen taudista Latviaa visiteeratessaan.

Tämän myrkyn perässä käyn minäkin Alkossa, vaikka harvakseltaan tapahtuvassa virkistyskäytössä suosin edelleen vain ja ainoastaan perinteistä ohrapirtelöä. Paikallisessa monopolimyymälässämme minut tunnettaneenkin sinä harmaapäisenä tätinä, joka aina ostaa sitä hirvittävää sotkua. Tietenkään en hirvittävien seuraamusten pelossa uskalla sanoa tuotteen nimeä, mutta se viittaa iältään varttuneeseen pohjoismaalaiseen, joka ei ole suomalainen, norjalainen, ruotsalainen eikä islantilainen.



Tässä snapsilasissa on tietenkin oikeasti colajuomaa.

Mielestäni tämän hirvityksen hinta on päivänvalossa tehty ryöstö, mutta onneksi sitä ei tarvitse/pysty juoda paljon. (Ei sillä, että tietäisin, mitä viina yleensä maksaa. Voihan olla, että tämä onkin halpaa kuin mikä.) Kahden senttilitran täsmäisku pari kertaa päivässä - sekä tietenkin luja usko tökötin toimivuuteen - on riittänyt silloin kun oireet yrittävät väkisin kammeta päälle ja kellistää.****. 

Hyi olkoon, ja terveydeksi.







* Laitoin katumuksen perästä blogin taas löydettäväksi hakukoneilla.
** Diskleimeri!
*** Sen nimen tohtinee mainita, koska sitä ei enää saa Suomesta. 
**** Joku länsimaisen lääketieteen nimeen vannova skeptikko sanoisi tässä, että se on se influenssarokotus, joka minut on pitänyt tolpillani, eikä viinalla ole mitään tekoa asian kanssa, mutta ei vara venettä kaada. Kyllä pöpöjä on Suomessa tervalla ja viinalla tapettu jo ennen influenssarokotuksiakin. Sanokoot sensuroijat ja direktiivit mitä hyvänsä.



keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Kasva isoksi, älä aikuiseksi

Hei,

olen Mamma, 40+-vuotias akateemisestikin koulutettu kahden lapsen äiti - enkä kykene perumaan Aku Ankka-tilaustani. Kyseessä on nimenomaan minun Aku Ankka-tilaukseni, sillä kukaan muu ei perheessämme kyseistä aviisia lue.

Aku Ankka-tilauksen lopettaminen on ollut tehtävälistalla liittyen rahankäytön-järkeistämis-kautta-elintilan-rojunraivaus-projektiin, niin kuin arvata saattaa. Maksaahan tämä ruudutettu lukunautinto vuodessa sievoisen summan - puhumattakaan siitä, miten paljon hyllytilaa viikottain kasvava paperipino vie. Muut kotitalouteemme tilatut lehdet ovat jo kokeneet lakkautuksen, niin tilan- kuin ajanpuutteenkin vuoksi. (Viimeisimpänä Antiikki & Design, siis entinen Glorian Antiikki, jonka ainoa, mutta sitäkin innokkaampi lukija tilauksen loppuaikoina oli Pätkä.)

Eilen istuin koneella Akkarin kestotilauslasku kädessäni, auki olivat sekä nettipankki että Sanomakaupan tilauksenperuutussivu. Siinä vierähti tovi jos toinenkin kahden vaihtoehdon välillä painiessa. Ihan tosissani yritin, vannon sen! Lopulta kuitenkin peruutussivu jotenkin meni sulki ja lasku maksautui enkä yhtään ymmärrä, kuinka siinä niin kävi.

Alitajuntani ei ole vielä(kään) valmis kasvamaan aikuiseksi.


tiistai 31. maaliskuuta 2015

Maaliskuun pahin*

Nyt kävi niin, että kaavailemani Maaliskuun pahin kauppaan jätettävä-kirjoitus jäi asianmukaisesti kuvittamatta, koska minun Maaliskuun pahimpani oli jollekulle toiselle vieläkin pahempi. Se joku toinen ei ollenkaan kyennyt jättämään sitä kirpparille, niin kuin minä mieleni lujuudessa kykenin. Näin sen - Maaliskuun pahimman - SPR:llä jo pari viikkoa sitten ja heräsi epäilys, että tässäköhän Se on. Halusin antaa kuitenkin vielä muille houkutuksille mahdollisuuden, enkä pöljä sitä kuvaakaan ottanut. Sitten kun totesin, että kyllä, Se se oli ja menin takaisin SPR:lle aikomuksenani ikuistaa tämä houkutus vaivihkaa kännykkäkamerani linssin läpi, no, sitten kävikin niin, ettei se enää ollut siellä. Muistutus itselle: Jos jokin vaikuttaa Kuukauden pahimmalta, se kannattaa ikuistaa heti. Oli ympärillä uteliaita kanssaihmisiä tahi ei.

Niin idioottimaiselta kuin tämä vaikuttaakin, aion nyt kuvailla Maaliskuun pahimman - koska eihän tässä postauksessa muuten ole sitäkään vähää järkeä kuin mitä siinä muuten saattaisi olla.

No niin, tarkkana nyt.

Se oli niinku vähä tällanen...


... mutta niinku enemmän sillee "rock" ja niinku "chopper"! Niinku matalampi, ja selkänoja tuli enemmän eteenpäin, vähän niinku siinä Jakobsenin munatuolissa...


Siis tää allaoleva ei oo hirveän kaukana siitä...


...mutta siinä oli tällaset käsinojat...


... ja sen väri oli tumma violetti. Verhoilu oli aika risa, mutta jestas kun se olis ollu makee tossa meidän telkkarin alla! 


Hinta oli kokonaiset 25 euroa. Onneksi joku suurisydäminen hyväntekijä poisti silmistäni moisen houkutuksen ja rahanreiän. (Koska kunnostaahan se olisi pitänyt - enkä minä itse osaa.)

* Jos ei sitä kelloa lasketa. Eikä sitä tarkalleen ottaen lasketa, koska se ei jäänyt kauppaan vaan tuli kotiin.








perjantai 27. maaliskuuta 2015

Rahasta, säästä ja Excel-taulukoista

Koskaan en ole kokenut rahasta - omasta rahasta tahi muiden rahasta - puhumista millään tavalla kiusallisena. Se johtuu siitä, että rahalla ei ole minulle suurta merkitystä - onpahan asia muiden joukossa, ja niin kauan kun se riittää, ei se vaivaa päätäni sen enempää. Näin on ollut aina, vaikka olen tähän ikään mennessä nähnyt kaikenlaisia vuosia - niin lihavia kuin laihojakin.* Välillä olen tienannut kaksin- tai kolminkertaisesti verrattuna johonkin toiseen väliin. Toisessa välissä en ole tienannut käytännössä mitään. Kaikille väleille on ollut yhteistä se, että menot ovat aina mukautuneet tuloihin - jos eivät heti, niin hetken päästä.** En ole kuitenkaan ollut tarpeeksi kiinnostunut raha-asioista suodakseni niille sen enempää aikaani ja ajatuksiani. Toisin sanoen, olen ollut surkea budjetoija. Olen ollut surkea säästäjä. (Muistutan ilmeisesti Suomi-neitoa, paitsi lanteiden leveydessä, myös tässä suhteessa.)

Aloitettuani uudenlaisen elämäntyylin - tavarankarsinnan, ekopaaston, ostosten järjellistämisen - huomaan yllätyksekseni, että budjetti hakee pitkästä aikaa taas tasapainoaan. Sitähän luulisi päinvastaista. Toistan - olen surkea budjetoija, enkä ole (ollut) koskaan tietoinen siitä, mihin rahani todella menevät - perstuntuma ja fakta, että rahat riittävät on ollut tarpeeksi. Tietyt kuluerät ovat tietenkin joka kuukausi samat, mutta muu eläminen on kirjaimellisesti elänyt aivan omaa elämäänsä.

Nyt kolme-neljä kuukautta nuukailtuani on koko ajan tuntunut siltä, että tilillä on jatkuvasti enemmän kuin mitä siellä "pitäisi" olla. No, tästä intaantuneena arvioin ylijäämän todellista suuremmaksi ja riehaannuin maksamaan ylimääräisiä lyhennyksiä kulutusluotosta. Laitoin jopa sievoisesti rahaa säästötilille - vain huomatakseni, että nyt sitten olenkin tilanteessa, jossa käyttötili näyttää nollaa, ruokakaappi on tyhjä ja seuraavan kerran tilille ilmestyy rahaa puolen viikon paikkeilla. Ei auta kuin hyödyntää hätävaraa (=MasterCard. "Hätätilanteessa riko lasi, ota kortti ja vinguta.") Ja maksaa korttiluoton korkoja aivan turhaan taas seuraavassa kuussa. Miten tässä näin kävi?!

On ilmeisesti todettava nöyrästi, että tuloni ja menoni tulee Excel-taulukoistaa. (Excel-taulukot saavat minut poikkeuksetta kiusaantuneeksi, jos rahasta puhuminen ei sitä teekään.) Sitä voisi luulla, että plus-nelkyt, plus-pari-lasta, plus-kokoinen ihminen olisi tällaiset ynnäämiset ja vähentämiset jo sisäistänyt osaksi elämäänsä, mutta se luulo olisi turha tässä tapauksessa. Veikkaanpa, että ikäisistäni - ja muista "aikuisista" - 90% on paremmin perillä menoistaan kuin minä.

Tähän tulee nyt muutos. Haluan saada rahaa säästöön. Haluan, että perheemme pääsee nauttimaan ostelemattomuuden ja suurempaan-asuntoon-muuttamattomuuden ynnä muiden säästeliäiden järkipäätösten hedelmistä! Koska kyllähän sellaiset hedelmät meitä kohden ojentautuvat lähitulevaisuudessa, eikö totta? Ainakin hedelmäpuiden siemenet on jo istutettu.

Säkin suu.


* Jos tämän ottaa aivan kirjaimellisesti, niin rehellisyyden nimissä on todettava, ettei koskaan ole ollut niin lihavaa, kuin on nyt.
** Totta kai isännän tulot ovat tasanneet heittelyitä ja onneksi meitä onkin kaksi, eivätkä tulotasojen heittelyt ole molemmilla koskaan osuneet samoihin kohtiin.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Puolet vähemmän, puolet enemmän

Ihmettelen tässä yhtä asiaa. Tässä hesarin jutussa puhutaan lasten harrastuskustannuksen koituvan katastrofaalisen kalliiksi vanhempien kukkaroille. Juttu on jo vuoden vanha, mutta kaiketi edelleen ajankohtainen - näin ainakin päättelen muutamien tuttujen hajanaisista  kertomuksista. Tämä koskee erityisesti nuorison liikuntaharrastusta:  Paitsi että varusteet ovat kalliita, niin ovat osallistumismaksutkin, kilpailumatkoista puhumattakaan. Pienemmässä mittakaavassa sama pätee musiikin harrastamiseen, kuluja syntyy ainakin soittimista ja soittotunneista - ja pitää niille tunneille jollain kulkeakin. Tutkimuksen tekijän mukaan "lasten harrastaminen uhkaa karata monen perheen ulottumattomiin". (!!) Voi lapsiparkoja - aivan tulee sellainen käsitys, että mitään ei voi harrastaa jos ei siihen ole laittaa megalomaanista setelinivaskaa vuosittain.

Mikä tässä sitten minua ihmetyttää? Parikin asiaa: Jutussa joku haastateltava toteaa, että (useimmat) "lapset haluavat vain höntsätä kavereiden kanssa" (siellä harrastuksessa.) Tässä ei ole mitään ihmeellistä, tämä on päivänselvä asia - mutta pitääkö siitä joutua vanhemman maksamaan itsensä kipeäksi? Voisiko kavereiden kanssa höntsäämiseen löytyä joitain halvempia vaihtoehtoja? (Esim. koulu, tarha, koti, leikkipuisto, kerhot). "Mutku kaikki muutkin!" ei ole minusta pätevä peruste lajivalinnalle. Eikä kyllä yhtään millekään muullekaan asialle. (Voi olla, että joudun katkerasti syömään nämä sanat joskus, mutta nyt olen tätä mieltä. Tätä mieltä on helppo olla, kun lapset ovat viisi ja yksi.)

Toisekseen, harrastuksia on maailma pullollaan, ja jokainen aikuinen mahtaa itsekin jotain harrastaa? Tuskin hän on itselleenkään valinnut sellaista harrastusta, johon kuluu tuhansia euroja vuodessa? (Tai jos onkin, niin sitten sellaisella aikuisella kyllä varmaan on rahaa myös lastensa harrastuskustannuksiin. Eikä mitään ongelmaa näin ollen edes ole.) Musiikki eri muodoissaan, liikunta, tanssi, käsityöt, ruoanlaitto, leipominen, lukeminen, bloggaaminen,metsästys, postimerkkeily, elokuvat, eukonkanto -  miksei näitä sitten voisi tehdä yhdessä jälkikasvun kanssa? (Paitsi nyt ehkä viimeksimainittua.) Sopiva muoto löytyy varmasti jokaiselle kun vähän modifioi ja alaikäisystävällistää.

 Jos on itse asiasta innostunut - ja kukapa ei omasta harrastuksestaan olisi - innostus todennäköisesti tarttuu jälkikasvuunkin. Siitä hyötyy sellaisessakin muodossa, että perheenjäsenet viettävät enemmän aikaa yhdessä yhteisen rakkaan harrastuksen parissa sen sijaan, että jokainen huitelisi ensin päivät töissäkoulussatarhassa ja sen jälkeen illat salillakerhossakuorossa. Samalla säästyy rahaa!* Tuplahyöty, ongelma ratkaistu. Sellainenkin ihme on tapahtunut, että kun jotain tekee innokkaasti innokkaiden vanhempien kanssa pienestä pitäen, siitä saattaa tulla ns. toinen luonto, siinä saattaa vahingossa tulla hyväksi ja siitä voi tulla jopa ammatti. (Tällaista tiedetään tapahtuneen jopa useammassa perheessä.)

Enkä minä tässä sano, ettei lasten harrastuksiin saisi laittaa paljon rahaa - mutta niin pitäisi tehdä vain siinä tapauksessa jos a) rahaa on paljon-laitettavaksi asti ja b) kaikki perheessä haluavat tehdä niin ja katsovat paljon-rahan-laittamisen hyväksi ajatukseksi. Kaikkien lasten pitää tietenkin saada harrastaa, mutta kyllä vanhempienkin kukkaronnyöreillä täytyy jokin maksimimitta olla.

Voisiko tämän päivän hektisen elämän keskellä olla niin, että harrastusikäisiin lapsiin olisi fiksumpi käyttää puolet enemmän aikaa ja puolet vähemmän rahaa? Ja jos yhteistä harrastusta lapsille ja aikuisille ei kertakaikkiaan löydy, ja se jääkiekko (jota kaikki muutkin) on liian kallista, voisiko pelata salibandya? Jos haluaa musisoida, voisiko sen tehdä muulla kuin monen tuhannen euron instrumentilla?**Voisiko vaikka laulaa - sehän on parhaimmillaan ihan ilmaista.

Voisiko? En minä tiedä. Toivottavasti!

Huokeampi instrumenttivalinta.



* "If you want your children to turn out well, spend twice as much time with them and half as much money". Abigail van Buren.

** Tässä on minun kohdallani toki "paraskin-puhumaan"-ilmiö Peffainstrumentit ovat pöyristyttävän hintaisia (paljon nippeliosia ja käsityötä). Eikä puhuta mistään huippusoittimista, vaan ihan perushyllytavarasta. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka tavallispalkkaisilla vanhemmillani - ja monella muulla vanhemmalla, yhä ja edelleen - oli aikoinaan varaa ostaa minulle soitin, jonka hinnalla voi ostaa auton. (Ja sittemmin soittoharrastuksen hiivuttua ostettiinkin.)

Puolustuksekseni totean, etten minä soitintani valinnut. Vastasin vain "joo" kysymykseen: "Mitä jos ostettais sulle oma peffainstrumentti?" Samoin olisin vastannut kysymykseen "Mitä jos ostettaisiin sulle oma rumpusetti/kitara/piano/poikkihuilu/viulu?" Tai "tinapilli/viisikielinen kantele/muutamia laulutunteja?" Soittoharrastustaan vasta aloittelemassa oleva lapsi lienee aika helposti suostuteltavissa huokeampaankin instrumenttivalintaan. (Vanhempieni olisi ehkä kannattanut lukea tämä teksti jo tuolloin.)

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Kenttäsairaalan wokkipannudieetti

Suokaa anteeksi pitkähkö hiljaisuus - on taas se vuodenaika, että huushollimme on muuttunut kenttäsairaalaksi ennaltamäärittelemättömäksi ajaksi. Tällä kertaa olemme sairastaneet (noin 99% todennäköisyydellä) influenssaa*

Tämä tarkoittaa sitä, että jutunjuurta on varsin vähän. Tavarankarsintaprojekti ei ole edennyt. Hyvä uutinen on se, että kotimme ulkopuolinen materia ei ole onnistunut tunkeutumaan sisään, koska kukaan ei ole hiippaillut ympäri kaupunkia sitä haalimassa. Huono uutinen on se, että kotimme sisäpuolinen materia ei ole vähentynyt tänä aikana lainkaan, koska kukaan ei ole kantanut sitä ulos.

Mietin pitkään, mistä kirjoittaa kun raportoitavaa on lähinnä rää'än määrästä, mutta sitten tajusin mikä kiinnostaa jokaikistä mahdollista lukijaa. Minun wokkipannuni! Ja valokuvat siitä! Blogi on pelastettu!

Ei pidä luulla, että aihe on täysin tuulesta temmattu - se liittyy kiinteästi tämän hetkiseen anti-materialisoitumisen teemaani. Nimittäin keittiötavaroita karsiessa olen pannut pois kattiloita, vuokia ja kulhoja, mutta wokkipannustani en luovu koskaan. Luulenpa, että jos ihmisellä saisi olla vain yksi keittiöväline, wokkipannulla pötkisi aika pitkälle. Perunoita en ole vielä siinä keittänyt, mutta lähes kaikkea muuta kyllä.

Tässä wokkipannu työssään. Mikä sillä ei valmistu, sitä ei tarvitse syödä:




Wokkipannudietti toki näyttää hieman ruskealta, mutta sallittakoon se tänä vaikeana aikana. 
Sieniä (niistä tuli sienikeittoa), köyhiä ritareita, riisipuuroa ja paneerattua seitiä. Influenssaviruskin lähettää terveisiä.



* Piikistä huolimatta. Vierestä piikittämättömien taudinkulkua seuranneena totean jälleen, että enpä haluaisi edelleenkään tätä veitikkaa piikittä kohdata. Olen sentään pysynyt tolpillani ja oireet ovat hyökänneet lievinä yksi kerrallaan. Mukeloiden tauti meni kolmen päivän kuumeella eikä komplikaatioita ole vielä havaittavissa. Kop-kop.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Ja taas



Jotkut esineet vain ovat niin.... Rauhallisia.

Johan sitä päästiinkin kuuta melkein puoleen väliin ennen kuin tuli sortuma. Meidän huudeilla on avattu uusi kirpputori ja menin sinne eilen tarkoituksenani haistella atmosfääriä, kysyä pöydän vuokraa ja nuuskia, kannattaisiko sinne viedä romppeitaan myyntiin.* Arvaahan sen, miten kävi. Toisin kuin edellisen sortuman (parkatakki) kohdalla, tämän kohdalla ei tarvitse miettiä, mitä laittaa pois hankinnan tieltä - laitan pois edellisen herätyskellon, joka on rikki. (Sen voisi itseasiassa laskea useammaksi kuin yhdeksi poistoksi, koska se on useampana kuin yhtenä palasena - jouduttuaan pöydän ja isännän unenpöpperöisen kouran väliin. Hurja mies.)

Minulla on sellainen järjenvastainen ominaisuus, että joihinkin elottomiin kohteisiin,siis esineisiin, tunnen selittämätöntä ja täysin irrationaalista vetoa. (Jos sanon tässä kohden, että "Berta", niin ymmärrätte, mitä tarkoitan.) Tämä kello on sellainen esine. En kertakaikkiaan voinut jättää sitä sinne kirpputorille kenenkään muun saaliiksi, koska se on MINUN. Minun, kuuletteko, yksin minun!!**

* Meidän edellinen ja ensimmäinen kirpputoripöytämmehän oli menestyksekäs, tienasimme Kitaraa Soittavan Lähisukulaisen kanssa varsin mukavasti - enemmän kuin olisimme ikinä osanneet kuvitella. 

** On se selkeästi ollut jonkun muunkin, sillä kellon taakse on kirjoitettu kaksi päivämäärää: "7.8.1999" ja "25.5.2000" sekä lukemiskelvottomaksi kuluneita sanoja "kello vee...n. j/h". Tai jotain.




tiistai 10. maaliskuuta 2015

Minimalisoitu ruokakaappi

Kyllä minä aivan tosissani aioin näyttää teille "Ennen"-tilanteen, vannon sen. Ulkoinen kovalevy kuitenkin otti kaikki muutamia kuukausia sitten ottamani valokuvat panttivangiksi, eikä sillä ilmeisesti ole aikeita vapauttaa niitä. Lunnasvaatimuksia se ei ole esittänyt, kilahtaakin lupaavasti tietokoneeseen kytkettäessä, mutta siihen yhteistyö jää. No, minä en neuvottele terroristien kanssa, joten pitäköön kuvat (ja elokuvat ja videot ja lopputyöni ja nuotit)!

Tässä on kuitenkin yhden ruokakaapin nykytila minimalisointiprojektin jatkuttua noin kolme kuukautta:



Muutos entiseen on se, että nyt on helppo nähdä yhdellä silmäyksellä, mitä kaapissa on ja mitä ei. (Herkku- ja leivontahylly tuossa ylhäällä näyttäisi ainakin olevan varsin hyvin varustettu...) 

Kun kaappi ennen pursusi kaikkea-mahdollista-sen-varalta-jos-vaikka-apokalypsi-tulee-huomenna-tähän-aikaan-ja-viis-parasta-ennen-päivistä, niin nyt se sisältää kuivia ruokatarpeita sen mukaan, mitä lähitulevaisuudessa aiotaan laittaa ruoaksi. (Sekä kolmea erilaista hiutaletta, ryyniä ja suurimoa Pekan puurotarpeiksi.) Kaappiin mahtuvat nyt myös Pätkän lääkinnälliset tykötarpeet (ei kuvassa, alemmilla hyllyillä) ja lääkinnälliset ruokatarpeet (kuvassa, alahyllyn oikea reuna). Nämä ovat aiemmin sijainneet useammassa lokaatiossa eri puolilla residenssiämme.

Ruokalista kaapin ovessa on ollut jo vuosia, mutta nyt sitä on vasta alettu noudattaa. Heti on todettu, että listan kierto on liian lyhyt ja se sisältää liikaa eineksiä perheen nykyistä kokoonpanoa ajatellen - se täytyy siis päivittää, jahka ennättää. Nyt listaa sovelletaan luovasti eineitä väistellen ja korvaillen niitä omatekoisilla väsäyksillä. 

Perustavanlaatuisin muutos aiempaan taloudenpitoon on se, että nykyään pidämme kuiva-aine varastoa kaupassa, kun ennen pidimme sitä tässä kaapissa. Ruokalista auttaa "varastokäyntien" suunnittelussa.

Mielenkiinnolla olen muuten pannut merkille sellaisen muutoksen ruokaostoskäyttäytymisessäni, että nyt kun ruoka on ainoa mitä on lupa shoppailla*, sen shoppailusta todella ottaa kaiken irti. Vertaa hintoja, alkuperämaita ja kaupan reiluutta. Miettii, ostaako vaaleaa vai täysjyvää. Veikkaan, että on mahdollista jopa ruokaostoskäyttäytymisen hienoinen kallistuminen reilumpaan ja ympäristöystävällisempään suuntaan. Siihen pitäisi ainakin olla nyt - muiden ostosten jäädessä vähemmälle - enemmän aikaa ja mahdollisuuksia. Jäämme seuraamaan kehitystä.

*Paitsi lääkkeet ja lastentarvikkeet, kuten jo aiemmin todettiin.



tiistai 3. maaliskuuta 2015

Keskivertoneliöt

Taannoin kerrottiin uutisissa, että suomalainen asuu nykyään 39,8 m2:ssa (per suomalainen). Meidän perheemme suomalaiset - kuten kaikki jo tietävätkin - asuvat 17m2:ssa. Jos keskiverto haluaisi olla, niin oitis pitäisi ostaa lisäneliöitä omakotitalon tai ison kerrostaloneliön verran. Pikainen kertolasku paljastaa, että vasta 159 m2 tekisi perheestämme suomalaisen keskiverron.

Sehän olisi käsittämättömän suuri lukaali! Huoneesta toiseen siirtyessä täytyisi turvautua kompassiin ja karttaan! Toista perheenjäsentä ei ehkä näkisi viikkoihin! Isäntä löytyisi jostain nurkasta telkkarin äärestä jököttämästä puolen vuoden samoamisen jälkeen, ja se sanoisi: "Moon Mamma, I presume." (Suomen kielenkin olisi siinä yksin jököttäessään unohtanut ja englannin kieltä vain puhuisi, kun olisi joutunut itse itselleen pitämään seuraa Rekkakuskit jäällä'n ja Vaarallinen saalis'in ja muiden laaadukkaiden amerikkalaistositeeveesarjojen avulla. Niitä se töllöttää nytkin.* ) Jopa helssingiläiset asuvat keskimäärin 34 m2:ssa. Täällä päin keskiverron asuintila on jopa 41 neliötä.

Viime yö sen sijaan todisti taas, että meidän perheemme ehkä tarvitseekin paljon vähemmän neliöitä kuin keskiverrosti luulisi. Ihmiskoe osoitti, että pikkumakkarin 90 cm levyiseen sänkyyn saa helposti mahdutettua yhden keskivertoa jykevämmän yksivuotiaan ja (ihan vain hiukkasen) keskivertoa leveämmän mamman, jotka joutuivat lähtemään evakkoon keskellä yötä edellä mainitun jykevän ja neljää poskihammasta yhtä aikaa esiin puskevan yksivuotiaan yössä kaikuvien karjahdusten vuoksi. Jo muistuivat mieleen mainitun jykevän yksivuotiaan viimekesäiset vauva-ajat, jolloin myöskin nukuttiin kainalokkain mainitussa 90 cm leveässä sängyssä. (Yksivuotias ei silloin tosin ollut vielä yksivuotias eikä varsin niin jykeväkään kuin nykyään.) Lämmintä oli ja mukavaa, eikä jykevä yksivuotias päästänyt ainuttakaan ärräpäätä siihen mamman kainaloon nukahdettuaan. Tähän sydän.

Kyllä minä taidan vähän tykätäkin siitä, että on ahdasta. Keskimäärin pidän ympärilläni ehkä kuitenkin mieluummin ihmisiä kuin neliöitä.


Tässä 90 cm sänky tuuraa Bertaa olohuoneessa, kun Berta oli kuntoutuksessa.



*Itse asiassa se 159 m2 ei välttämättä olisikaan ehkä mikään katastrofaalinen ajatus...

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Sortuma

Sorruin, prkl. Parkatakin ostin, enkä edes tarvi! Menköön kehitysyhteistyön piikkiin, koska myyjä sai omia kaappejaan tyhjemmäksi. (Miksi kaikkien kaapit tuntuvat purkavan ylijäämänsä meidän kaappeihimme? En ymmärrä.)

Helmikuu meni siis persiilleen, mutta nyt se on onneksi taaksejäänyttä elämää. Ei kun uudella päättäväisyydellä kohti maaliskuun ostostorjuntaa.


torstai 26. helmikuuta 2015

Helmikuun pahin

Kuuta on vielä pari päivää jäljellä, mutta jo tässä vaiheessa uskaltanen julkaista helmikuun pahimman rastin. Näiden(kin) ohi jouduin kävelemään, koska "Mitään en osta!"*

Saatoin kyllä pysähtyä vähän hypistelemään.






* Paitsi ruokaa ja lääkkeitä, ja sähköä ja puheaikaa ja nettiyhteyttä ja bensaa ja (vastikkeella) kaukolämpöä ja jätehuoltoa ja porrassiivousta ja pihatöitä... Lastenvaatteet ja -tarvikkeetkaan eivät kuulu ostokiellon piiriin, mutta niihin sovelletaan "vain-jos-on-aivan-pakko"-linjaa.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Huntu

Niinhän siinä sitten kävi, niin kuin (minua) terävämmät* arvasivatkin, että osa jälkikasvustosta kävi jo pyyhkimässä Bertaan puolukkakiisselit** naamastaan. Onneksi, oi onneksi, se oli puolukkakiisseliä eikä mustikkaa, kaurapuuroa, suklaata, tai mitä tahansa muuta sohvan väriin sointumatonta! Ja onneksi, oi onneksi, alamittainen vandaali jäi kiinni itse teossa, ja pelastuspartio ehti pyyhkimään ryysteet ennen kuin ne tarttuivat kiinni.

Tästä seurasi pikainen huputus, ennen kuin enempää vahinkoa pääsee tapahtumaan. Tämä impromptu sohvan kolttu ei tällä kertaa ole väsätty minun vanhasta yöpaidastani - vaikka ihan hyvään alkuun silläkin kangasmäärällä olisi toki päästy - vaan tämä on kyhätty kahdesta vanhasta petauspussista. "Mitään-en-osta"-linja pitää edelleen.*** (Bertahan ei ollut "ostos" vaan "korjaus", eikä se vie huushollista lisää tilaa - otti ainoastaan majesteetillisesti takaisin oman, sille kuuluvan tilansa.)






* Ne, jotka muistivat jostain lukeneensa lauseen "Meillä syödään olohuoneessa".
** Ihan itte tein! Perunajauho vs. Mamma, tilanne 1-1.
*** Ajattelin muuten kirjata tänne ylös joka kuukauden vaikeimman ostamatta jättämisen. Kävin Prismassa viime viikolla, ja helmikuun ylivoimainen ykkönenhän se siellä kirkui siellä nimeäni niin, että korviin sattui.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Berta on palannut kotiin

Katsokaa ja ihailkaa! Noin seitsemänkymppisemme on käynyt kohentautumassa eikä näytä päivääkään yli tehtaalta uloskannetulta. Paitsi puuosistaan, sopivissa määrin.


Kauneusleikkaus oli varsin dramaattinen. Berta suolestettiin ja meriheinät heivattiin hiiteen, jonka jälkeen ne korvattiin vaahtomuovilla. Jotain jousiakin siellä oli ollut (käsinojissa jos nyt oikein käsitin?) ja nekin oli korjattu, koska joku oli saattanut istua käsinojalla (krhmm...) ja se on kiellettyä! Ei saa istua käsinojilla!




Lopputulos on minusta fantastisen upea. Nyt on meillä sohvaa taas seuraavaksi seitsemäksikymmeneksi vuodeksi.

Sopivan kuntoutuspaikan löytäminen Bertalle oli yllättävän pitkä prosessi.  Aloitin erilaisten oppilaitosen kartoituksella ja yhteydenotoilla niihin. Tässä "lähellä" (200 km säde) on noin kaksi koulua, joista toiseen soitin, lähetin sähköpostia, soitin ja lähetin vielä sähköpostia. Lupauksesta huolimatta tarjousta ei sieltä suunnalta koskaan kuulunut.

Toisesta koulusta oli huomattavasti enemmän apua, mutta en minä sinnekään Bertaa kiikuttanut. Berta on kuulemma niin isotöinen, että kuuluisi lopputyöksi, eikä heillä ollut sillä hetkellä lopputyöprojektin tarvitsijoita. Opettaja suositteli sen sijaan heidän entistä oppilastaan, jolla on nykyään oma verhoomo ja laitoin sitten hänellekin sähköpostia.

Verhoomo ei ollut aivan nurkkamme takana, mutta ei liian kaukanakaan. (Huomattavasti kouluja lähempänä.) Ja hinta-arvio oli järkevä JA verhoilija oli tehnyt vastaavia meriheinäsuolestuksia ennenkin.

Sitten piti järjestää rahoitus. Säästöoperaatiossa auttoi verokarhu, joka palautti ystävällisesti minulta lainaamiaan pennosia, joulu(lahjat), valmistuminen joulun alla (ja valmistujaislahjat. Stipendinkin sain - varmaan ennätysajassa valmistumisesta - hahhahahaa - ts. käytin valmistumiseen ennätyksellisen pitkän ajan!) ja vielä syntymäpäiväkin.

Kun rahoitus oli kunnossa ja verhoomo löytynyt, oli aika valita kangas (Annalan "Agadir" yksivärisenä ja kuviollisena), ja nauhat, ja jättää Berta Miian hellään hoivaan neljäksi viikoksi.

Ja niin meillä on lopputulos tässä. Olen aivan rakastunut. Joku sanoisi, ettei ei-arvohuonekaluun investoinnissa ole järkeä, mutta hei kamoon - se on sentään meidän BERTA! Sen takiahan se juuri kunnostettiin, että se voisi jatkaa elämäänsä meidän astmaattisten pihtikeuhkojen kanssa samassa huushollissa.

Kauan eläköön Berta! (Bertan entinen ulkomuoto käy muistinvirkistykseksi ilmi täältä.)




torstai 19. helmikuuta 2015

Diskleimeri

Nythän on sitten muistettava, että kun minä täällä tavarankarsintahurmiossani huutelen iskulauseita kuten "Alas materialismi!" ja "Nyt loppui kulutusjuhlat!" sekä heiluttelen bannereita, joissa lukee "Ei lisää muovia lapsille!" ja "Tyler Durden on oikeassa!", niin itselleni minä täällä huudan ja heilutan. Jokainen tätä blogia vähänkään lukenut tietää, että tykkään minäkin tavarasta eikä mieleeni juolahtaisikaan usuttaa ketään ostelemisesta luopumaan tahi vallan karsimaan omia tavaroitaan. E-hei. Oma elämäni on vain kulkenut sellaiseen risteyskohtaan, että nyt täytyy katsoa vakavalla naamalla sitä peilistä takaisin tuijottavaa tyyppiä ja esittää kaksi kysymystä: Mitä, jos en ostaisikaan enää lisää? Mitä, jos meillä onkin jo kaikkea?


Tällainen on hyvä mainita erikseen, koska nykyään ihmiset saattavat ottaa hyvinkin henkilökohtaisesti sen, miten toiset näkevät heidän roolinsa kuluttajana ja ostajana. Koetapa joskus kysäistä, että "oikeinko tosissasi meinaat tuosta maksaa noin paljon vain sen takia, että siihen on kylkeen lätkäisty tuollainen logo" - niin saat aikaan lihavan riidan. 

No, ihan kaikkea ei sentään meiltäkään löydy ja jouduinkin tässä taannoin turvautumaan lainaamiseen. (Huom! En ostanut - ikuinen palautusoikeus siis. Palauttamista pidettäneen jopa suotavana.) Muistatteko ne kaksi ompelukonetta, jotka tekevät meillä keittiön pöydän virkaa? Meillä syödään nykyään olohuoneessa ja keittiön "pöytä" on pitkään seissyt paljaana, koska en ole jaksanut ainaista pöytäliinapyykkäystä. Tämä ei ole ollut reilua melkein-antiikkisia puupintoja kohtaan eikä tietysti ompelukoneitakaan, koska kyllähän sinne jotain ryystettä rakosista väkisin tippuu ja esim. kuuma kahvikuppi saa rumaa jälkeä aikaan. Nyt tempaisin ja ensin päällystin pöydät vanhalla pellavayöpaidallani*, jonka jälkeen heitin päälle äidiltäni lainaamani kerniliinan.



Nyt kelpaa imaista huuleen kahvea ja sämpyläistä keittiössäkin.

* Valitettavasti on todettava, että yöpaitani ovat sitä kokoluokkaa, että ne käyvät myös pöytäliinasta, ainakin jos leikkaa sauman auki...


maanantai 16. helmikuuta 2015

Järki ja tunteet, osa 2.

Jos lähdetään siitä, että

- isompikin ihminen kyllä mahtuu 17 neliömetrin* suuruiselle alalle
- persnettoa ei kannata myydessä tehdä

ja 

- juuri tämä on nimenomaan se asunto, johon ihminen on ollut kaikkein rakastunein elämässään,


niin tullaan siihen lopputulokseen, että

- isompi ihminen karsii nyt tavaroitaan** sen verran, että nekin mahtuvat samaan 17 neliömetriin,
eikä muuta mihinkään.

Niin sanoo järki. Ja tunteetkin.  





* 68 m2 : 4 hlö = 17 m2/hlö
** Tähtäämme isännän kanssa siihen, että neljän hengen tavaravuoresta jää jäljelle ainoastaan se, mitä tarvitaan. Veikkaan, että se mitä tarvitaan, on yllättävän paljon vähemmän kuin se, mitä nurkissamme lojuu tällä hetkellä. Projekti etenee.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Mamma marttailee

Olen vähän marttaillut. Pernaa ja kastetta ja juustopaistia on ollut ruokamenyyllä, puuroa on syöty ja kiisseliä. (Jälkimmäisen teki äitini, koska perunajauho on akilleenkantapääni. Toinen on jauhemainen liivate. Toisin kuin Akilleella, minulla on kaksi akilleenkantapäätä.)

Leipominen on saavuttanut maaniset mittasuhteet. (Tällä viikolla joka päivä jotakin.) Verensokeriseurannasta ei kannata mainita. Mutta kyllä on pullanhaisuinen äiti tässä nyt. Ja sämpylän ja tsoklittsipkukiissin. Tänä aamuna, kun jälkikasvuni ponkaisi aurinkoisena ylös neljän jälkeen aamulla, minä pyöräytin pellillisen sämpylöitä ja pannullisen aamukahvia ennen kuin armaani heräsi. Jos tästä ei irtoa supermutsi/supervaimopisteitä, niin ei sitten mistään! (Riittänevät loppuvuodeksi. Seuraavalla kerralla voin jälleen olla oma kärttyinen itseni ja patistaa siippani kahvinkeittoon ja muihin ensiaputoimenpiteisiin, joita tämänkaltainen katastrofi vaatii.)

Tsoklittsipkukiisseja.  


Muutenkin on mieli vähän valoisampi. Aloin Tavara päivässä pois-touhuun minäkin. En uskonut, että sillä olisi suuriakaan vaikutuksia, mutta jo kuukauden jälkeen alkavat lattia- ja hyllypinnat kuultaa kamavuoriston solissa. Muutenkin tuntuu, että uudenlainen ajatusmalli tavaran ja ostamisen ja ostamisen ja asumisen ja kulutuksen ja elämisen ja olemisen suhteen on ehkä - ehkä - heräilemässä. Kertonen vielä enemmänkin tuonnempana, olen vähän innostumassakin. Ties millainen minimalistimartta minusta muotoutuu.

Tämä ei ole minkään päivän poisto, sillä tämä on Pätkän askartelu.

On mahdollista, ettei tästä asunnosta ehkä tarvitsekaan muuttaa. Eikä enää potutakaan. Ei ainakaan ihan kympillä.

Ei ainakaan koko ajan.