tiistai 24. maaliskuuta 2015

Puolet vähemmän, puolet enemmän

Ihmettelen tässä yhtä asiaa. Tässä hesarin jutussa puhutaan lasten harrastuskustannuksen koituvan katastrofaalisen kalliiksi vanhempien kukkaroille. Juttu on jo vuoden vanha, mutta kaiketi edelleen ajankohtainen - näin ainakin päättelen muutamien tuttujen hajanaisista  kertomuksista. Tämä koskee erityisesti nuorison liikuntaharrastusta:  Paitsi että varusteet ovat kalliita, niin ovat osallistumismaksutkin, kilpailumatkoista puhumattakaan. Pienemmässä mittakaavassa sama pätee musiikin harrastamiseen, kuluja syntyy ainakin soittimista ja soittotunneista - ja pitää niille tunneille jollain kulkeakin. Tutkimuksen tekijän mukaan "lasten harrastaminen uhkaa karata monen perheen ulottumattomiin". (!!) Voi lapsiparkoja - aivan tulee sellainen käsitys, että mitään ei voi harrastaa jos ei siihen ole laittaa megalomaanista setelinivaskaa vuosittain.

Mikä tässä sitten minua ihmetyttää? Parikin asiaa: Jutussa joku haastateltava toteaa, että (useimmat) "lapset haluavat vain höntsätä kavereiden kanssa" (siellä harrastuksessa.) Tässä ei ole mitään ihmeellistä, tämä on päivänselvä asia - mutta pitääkö siitä joutua vanhemman maksamaan itsensä kipeäksi? Voisiko kavereiden kanssa höntsäämiseen löytyä joitain halvempia vaihtoehtoja? (Esim. koulu, tarha, koti, leikkipuisto, kerhot). "Mutku kaikki muutkin!" ei ole minusta pätevä peruste lajivalinnalle. Eikä kyllä yhtään millekään muullekaan asialle. (Voi olla, että joudun katkerasti syömään nämä sanat joskus, mutta nyt olen tätä mieltä. Tätä mieltä on helppo olla, kun lapset ovat viisi ja yksi.)

Toisekseen, harrastuksia on maailma pullollaan, ja jokainen aikuinen mahtaa itsekin jotain harrastaa? Tuskin hän on itselleenkään valinnut sellaista harrastusta, johon kuluu tuhansia euroja vuodessa? (Tai jos onkin, niin sitten sellaisella aikuisella kyllä varmaan on rahaa myös lastensa harrastuskustannuksiin. Eikä mitään ongelmaa näin ollen edes ole.) Musiikki eri muodoissaan, liikunta, tanssi, käsityöt, ruoanlaitto, leipominen, lukeminen, bloggaaminen,metsästys, postimerkkeily, elokuvat, eukonkanto -  miksei näitä sitten voisi tehdä yhdessä jälkikasvun kanssa? (Paitsi nyt ehkä viimeksimainittua.) Sopiva muoto löytyy varmasti jokaiselle kun vähän modifioi ja alaikäisystävällistää.

 Jos on itse asiasta innostunut - ja kukapa ei omasta harrastuksestaan olisi - innostus todennäköisesti tarttuu jälkikasvuunkin. Siitä hyötyy sellaisessakin muodossa, että perheenjäsenet viettävät enemmän aikaa yhdessä yhteisen rakkaan harrastuksen parissa sen sijaan, että jokainen huitelisi ensin päivät töissäkoulussatarhassa ja sen jälkeen illat salillakerhossakuorossa. Samalla säästyy rahaa!* Tuplahyöty, ongelma ratkaistu. Sellainenkin ihme on tapahtunut, että kun jotain tekee innokkaasti innokkaiden vanhempien kanssa pienestä pitäen, siitä saattaa tulla ns. toinen luonto, siinä saattaa vahingossa tulla hyväksi ja siitä voi tulla jopa ammatti. (Tällaista tiedetään tapahtuneen jopa useammassa perheessä.)

Enkä minä tässä sano, ettei lasten harrastuksiin saisi laittaa paljon rahaa - mutta niin pitäisi tehdä vain siinä tapauksessa jos a) rahaa on paljon-laitettavaksi asti ja b) kaikki perheessä haluavat tehdä niin ja katsovat paljon-rahan-laittamisen hyväksi ajatukseksi. Kaikkien lasten pitää tietenkin saada harrastaa, mutta kyllä vanhempienkin kukkaronnyöreillä täytyy jokin maksimimitta olla.

Voisiko tämän päivän hektisen elämän keskellä olla niin, että harrastusikäisiin lapsiin olisi fiksumpi käyttää puolet enemmän aikaa ja puolet vähemmän rahaa? Ja jos yhteistä harrastusta lapsille ja aikuisille ei kertakaikkiaan löydy, ja se jääkiekko (jota kaikki muutkin) on liian kallista, voisiko pelata salibandya? Jos haluaa musisoida, voisiko sen tehdä muulla kuin monen tuhannen euron instrumentilla?**Voisiko vaikka laulaa - sehän on parhaimmillaan ihan ilmaista.

Voisiko? En minä tiedä. Toivottavasti!

Huokeampi instrumenttivalinta.



* "If you want your children to turn out well, spend twice as much time with them and half as much money". Abigail van Buren.

** Tässä on minun kohdallani toki "paraskin-puhumaan"-ilmiö Peffainstrumentit ovat pöyristyttävän hintaisia (paljon nippeliosia ja käsityötä). Eikä puhuta mistään huippusoittimista, vaan ihan perushyllytavarasta. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka tavallispalkkaisilla vanhemmillani - ja monella muulla vanhemmalla, yhä ja edelleen - oli aikoinaan varaa ostaa minulle soitin, jonka hinnalla voi ostaa auton. (Ja sittemmin soittoharrastuksen hiivuttua ostettiinkin.)

Puolustuksekseni totean, etten minä soitintani valinnut. Vastasin vain "joo" kysymykseen: "Mitä jos ostettais sulle oma peffainstrumentti?" Samoin olisin vastannut kysymykseen "Mitä jos ostettaisiin sulle oma rumpusetti/kitara/piano/poikkihuilu/viulu?" Tai "tinapilli/viisikielinen kantele/muutamia laulutunteja?" Soittoharrastustaan vasta aloittelemassa oleva lapsi lienee aika helposti suostuteltavissa huokeampaankin instrumenttivalintaan. (Vanhempieni olisi ehkä kannattanut lukea tämä teksti jo tuolloin.)

4 kommenttia:

  1. tää on totta!
    Ja yksi mun lempiaiheista, yritän olla tosi tiivis ja nopea kommentissani.

    Jostain syystä kallis harrastus on muka laadun tae.
    Oikeasti hyvää - jopa parempaakin - toimintaa voi saada halvalla, tai jopa maksutta.

    Jostain syystä kuvitellaan myös, että lapsen tulevaisuus ammattilaisena (siis sen alan, jota se lapsi sattuu harrastamaan) sinetöidään jo lapsuudessa, ehkä viisivuotiaana.
    Oikeasti se todellinen tekemisen palo ja mahdollinen ammattilaisuus ratkeaa paljon myöhemmin.

    Mä ihmettelen jatkuvasti, miksi ajamme lapset harrastamaan asioita, joista pitäisi olla hyötyä. Eikö harrastamisen pitäisi olla huvi ja vastapaino arjelle?


    Olen ihan ikikiitollinen siitä, että tässä kaupungissa on kahdella äärettömän epämusikaalisella lapsellani ollut mahdollisuus ottaa ilmaisia soittotunteja + orkesteritunteja + lainata soitin. Sillä selvisi, että tämä laji ei ole heitä varten. Mutta oli se hauskaa ja koskettavaa niin kauan kuin sitä kesti.

    Olen äärettömän iloinen siitä, että yksi lapsistani löysi lajinsa ihan vain maksuttoman kerhotoiminnan parista. Hyvin harvassa on mahdollisuus "vain harrastaa" urheilua, mitään lajia. Maksuton kerho oli laaja ovi hyvän harrastuksen pariin. Lapsi oikaisi takavasemmalta sisälle lajiin, ohitti kilpajoukkueet ja liian päämäärätietoisen harjoittelun ja pelaa nykyään miesten harrastesarjaa. Sellaista ei ole noin yleisesti ottaen teineille, jotka haluavat vain höntsätä. Samaan syssyyn lapsi otettiin kerhotoimintaan ohjaajaksi. Hän valmentaa kolmessa eri joukkueessa (joista yksi on erkkalasten ryhmä) ja saa kertakaikkisen arvokasta kokemusta, puhumattakaan siitä itseluottamuksesta jota "työ" on antanut.

    Yksi lapsistani tanssii, mutta vähän kotikutoisemmassa ryhmässä.

    Se, mitä olen huomannut tässä lasteni harrastuksia sivusta seuraavana, on että tärkeintä ei ole hinta.
    Tärkeintä on ohjaajan sitoutuminen. Silloin kun ryhmän ohjaaja tekee juttuaan oikeasti kutsumuksesta ja tekemisen ilosta, on lopputulos hyvä ja upea ja mahtava.
    Sen riivatun orkesterin kuunteleminne riipi sielua, mutta kyllä siitä saatiin toimiva instrumentti. Koska sen ohjaaja osasi hommansa ja teki sen hyvin.
    Säbäkerhon vetäjä teki valmennustaan täydestä sydämestään (ilman mitään korvausta) - ja hyvin tekikin. Sai itselleen työkaverin, sain yhden lapsen lajin pariin.
    Sirkuskerhon vetäjä nostaa itselleen palkkaa, mutta tekee sen niin täydellä kympillä, että siitä mielihyvin maksaakin.
    Ja tanssiryhmä...!

    Asenne ratkaisee. Ei raha.
    Halvalla voi saada todella hyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan totta, että harrastus on muka oikea harrastus vain jos se a) maksaa ja b) tapahtuu kodin ulkopuolella - silloin siitä kehtaa mainita työpaikan kahvihuoneessa ja ylpeänä muistaa mainita myös, kuinka usein lasta sinne kodin ulkopuolelle harjoituksiin kuskataan. Sinnekin (kodin ulkopuolelle) tekee hyvää päästä, mutta ei se minusta harrastamiselle mikään itseisarvo ole. No, soittoharrastuksessakin suurin osa harrastamisesta tapahtuu harjoitteluna kotona.

      Tuokin on totta, että monesti vanhemmalla kuultelee jo lapsen tuleva ura silmissä kun sitä harrastusta valitaan. En itse tarkoittanut tuota mahdollista tulevaa ammattia minään itseisarvona mainita, vaan toteamuksena, että näin vain useasti käy kun vanhemmat "ovat samalla alalla". Perstuntumalla sanoisi melkein, että useammin kuin sellaisessa tapauksessa, jossa harrastus tulee viisivuotiaalle vähän niin kuin "päälleliimattuna", ts. haetaan jotain upeaa ja hulppeaa (ja mahdollisesti rahakasta), kuten esim. (huippu)urheilu, jota kukaan muu ei sitten kuitenkaan kotona harrasta. Jostainhan ne taipumukset ja ominaisuudet kuitenkin peritään, ja ihmettelisin suuresti, jos esim. minun pullamössögeenieni perimä ponkaisisikin maailman huipulle jossain urheilulajissa. (Tosin isännällä tiedetään olevan jonkinlaista urheilutaustaa.) Ja lapsi on tietenkin muuta kuin geeniensä summa. Nature AND nurture ja sitä rataa.

      Ja sanoitkin juuri asiasta, josta piti itseni vielä kirjoittaa, mutta unohdin: Ilmaiset vaihtoehdot lajien harrastamiseen. Jos minä olisin virassa, jossa päätetään lasten urheiluharrastusten (tai ylipäätään minkä tahansa harrastusten) tukemisesta rahallisesti, niin mieluummin soisin tukirahoja sellaisille pyrkimyksille, joiden rahoitusta ei ensisijaisesti kerättäisi jo vanhemmilta - ja joka lähtökohtaisesti näin asettaa jo lapset eriarvoiseen asemaan. Mahdollisimman ilmainen ja mahdollisimman rento ynnä hauska olisivat minuun vetoavat hakemusperusteet, ehdottomasti.

      Teidän lapsilla on käynyt tosi hyvä mäihä - ja veikkaan, että vanhemmat ovat saaneet käyttää jonkinverran luovuuttaan tuollaisten hyvien vaihtoehtojen löytämiseen. Kerhot ovat erittäin jees ja erinomainen harrastus.

      Ja tunteen palo korvaa ehdottomasti suuret rahasummat. Pienellä saa paljon aikaan. (Mikä ei tarkoita sitä, etteikö lisäpennoset ilmaisten ja rentojen harrastusten tukemiseen olisi aina tervetulleita.)

      Poista