tiistai 17. marraskuuta 2015

Blogini tarina ja jotain muuta löpinää

Täällä on ilma kuin morsian! (Sellainen morsian, joita minä ihastelen - synkkä, viileä ja raivoisan sorttinen.) Taivaalta roiskuu alas materiaa, joka juuri ja juuri pysyy nestemäisessä muodossa, ja pohjoistuuli viskaa sen vasten kasvoja, jos nyt pohjoiseen päin sattuu kulkemaan. Meidän leikkipuistomme on juuri siinä suunnassa, joten mehän kuljemme - ja mielellämme. Niitä harvoja vastaantulijoita, jotka Pekan kanssa tänään kohtasimme, ehkä hieman kummastutti hymyilevä äiti-poika-parivaljakko, joka punnersi vastatuuleen naamat tuulesta, räntäpisaroista ja onnesta punaisena kiiltäen. Leikkipuistossa kirmasimme riemusta kiljuen jalkapallon perässä, muita leluja siellä ei käytettävissä ollutkaan. (Ei ollut kyllä muita pelikavereitakaan. Puistotätikin oli kotona peitot korvissa.) Ihanaa on huomata, että (edes toisella) lapsellani on piuhat samalla tavalla ristissä kuin itselläni - auringonpaiste lähinnä viuttaa*, kun taas vesi ja viima saa väistämättä hyvälle tuulelle. Jatkuisipa tämä marraskuu ikuisesti. Ikuisesti!

Mutta asiaan. Sain Minnikiltä blogihaasteen "Blogini tarina", joka menee seuraavanlaisesti.



1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä.  #Blogisitarina-haasteen käynnisti: kototeko -blogi.


Olipa kerran kauan sitten Mamma, joka asui kaameassa, homeenhajuisessa vuokrakasarmissa kaupungin laitojen ulkopuolella. Tuo Mamma koki tarvetta purkaa surkeasta residenssistään kumpuavaa viutustaan johonkin - ja keksi perustaa blogin. Blogi sijaitsi juuri tässä samassa osoitteessa, mutta sisältö oli aivan toisenlainen - pelkkää rutinaa ja lätinää mieltä kaivavista aiheista. Sanottavaa tuntui riittävän melkein mistä vain aiheesta - eikä mistään mitään positiivista. Blogi toimi hyvin siinä mielessä, että pahimmat turhautumat asioihin sai siinä kätevästi purettua ilman että tarvitsi muita ihmisiä hirvittävästi vaivata. (Paitsi lukijoita, tietenkin, mutta oletuksena nyt on, ettei kukaan lue, jos ei halua.)


Ajan myötä - ja kyseisen Mamman muutettua perheineen Laitakaupungille ihanaan vanhaan kerrostaloon - viutus väheni ja blogi sellaisenaan alkoi tuntua turhalta. Halusin kuitenkin säilyttää jonkin kanavan kirjoittelulle. Poistin pahimmat rutinat ja jatkoin toisenlaisissa tunnelmissa. Tuossa vaiheessa mukaan tulivat valokuvat - koska teki mieli kuvata ah, niin sööttiä asuntoa - ja jonkinlainen vaatimaton kikkailu tekstien kanssa. Yritin pitää kirjoitukset lyhyinä, sisällyttää jokaiseen jotain hassua (että edes vähän hymähdyttäisi) ja viljellä itseironiaa, joka on itselleni aina ollut vahvin huumorin laji. Tuohon aikaan oli ajankäytöllisesti mahdollista kirjoittaa ihan hyviä postauksia, jopa käsitellä niitä kuviakin jonkin verran niin että ainakin itsestä oli kiva selata blogia taaksekin päin.


Viimeisin taitekohta oli sitten nuorimmaisen mukulan, Pekan syntymä. Tarkkaavaisimmat ovatkin huomanneet, että blogi on surkastunut muutamaan päivitykseen eikä tekstejä juuri editoida - silloin harvoin kun jotain on mahdollista eetteriin heittää, niin se on kyllä aika lailla juuri siinä muodossa, missä se on alun perin näppäimistöltä ulostautunutkin. Jännä, miten rajoitettu aika näkyy megalomaanisina postauksina - ei suinkaan pikkiriikkisinä. Harmittelen, että blogi on jäänyt niin vähälle huomiolle elämässäni, se on kuitenkin kulkenut mukana vuosikaudet. Hävettää sanoa, mutta itse en lukisi tällaista blogia, jonka päivitysten eteen ei tämän enempää vaivaa pystytä näkemään. Tilanne ehkä (toivottavasti) joskus muuttuu - onhan se muuttunut ennenkin. Jahka tuo kersantti Puupää tuosta hieman kasvaa ja itsenäistyy.


Ja jotta tämäkin päivitys olisi viimeisen päälle juosten kus... kattu, niin häpeäkseni tunnustan vielä sen, etten pysty haastamaan ketään. En ole edes ehtinyt lukea muiden blogeja sen vertaa, että pystyisin yhtään aavistelemaan, kuka on haasteen on jo saanut. Nöyrimmät pahoittelut. 

Kuvituskin on aivan mitä sattuu. Vaikka nyt tällainen:

Kuva ei ole tältä päivältä, vaan aiemmin syksyllä otettu, vaikka tänäänkin näissä kuteissa liikuttiinkin ( + hanskat).


* Mikä nerokas eufemismi.

2 kommenttia:

  1. Voi kuule, voi kuule... huippua, että joku muukin saa kiksinsä syksystä, sateesta ja sensemmosesta. Ylävitonen sille ;)

    Ja kun harvoin postaa, niin mitä sitten, ei haittaa, onko juttu pitkä tai vaikkapa lyhyt, me ollaan kukin omissa jutuissamme ja postataan silloin kun siihen syy on, ihana kun olet olemassa ;)

    Ja kosken ole itsekään täällä juurikaan seilaillut, on kysyttävä, mitä jälkikasvullesi noin yleensäottaen kuuluu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yläfemma, todellakin! :D Meistä on vissiin tehty joku biisikin joskus: "I'm only happy when it rains, I'm only happy when it's complicated..." ;)

      Jälkikasvu voi suhteellisen hyvin. Pätkä suorittaa eskaria omassa tutussa tarharyhmässä ja Pekka on kasvanut taaperoksi, jolla on pitkä, kihara ukka (kutsumme häntä Miss Lovelylocks-nimellä, muiden muassa) ja hyvin vahva oma tahto. Ensimmäinen sanansa oli "Ei!" :D

      Olet oikeassa, pääasiahan se on, että joskus kuuluu jotain. Jos nyt ulosanti on vähän muotopuolta, niin mitä sitten. :)

      Poista