torstai 26. helmikuuta 2015

Helmikuun pahin

Kuuta on vielä pari päivää jäljellä, mutta jo tässä vaiheessa uskaltanen julkaista helmikuun pahimman rastin. Näiden(kin) ohi jouduin kävelemään, koska "Mitään en osta!"*

Saatoin kyllä pysähtyä vähän hypistelemään.






* Paitsi ruokaa ja lääkkeitä, ja sähköä ja puheaikaa ja nettiyhteyttä ja bensaa ja (vastikkeella) kaukolämpöä ja jätehuoltoa ja porrassiivousta ja pihatöitä... Lastenvaatteet ja -tarvikkeetkaan eivät kuulu ostokiellon piiriin, mutta niihin sovelletaan "vain-jos-on-aivan-pakko"-linjaa.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Huntu

Niinhän siinä sitten kävi, niin kuin (minua) terävämmät* arvasivatkin, että osa jälkikasvustosta kävi jo pyyhkimässä Bertaan puolukkakiisselit** naamastaan. Onneksi, oi onneksi, se oli puolukkakiisseliä eikä mustikkaa, kaurapuuroa, suklaata, tai mitä tahansa muuta sohvan väriin sointumatonta! Ja onneksi, oi onneksi, alamittainen vandaali jäi kiinni itse teossa, ja pelastuspartio ehti pyyhkimään ryysteet ennen kuin ne tarttuivat kiinni.

Tästä seurasi pikainen huputus, ennen kuin enempää vahinkoa pääsee tapahtumaan. Tämä impromptu sohvan kolttu ei tällä kertaa ole väsätty minun vanhasta yöpaidastani - vaikka ihan hyvään alkuun silläkin kangasmäärällä olisi toki päästy - vaan tämä on kyhätty kahdesta vanhasta petauspussista. "Mitään-en-osta"-linja pitää edelleen.*** (Bertahan ei ollut "ostos" vaan "korjaus", eikä se vie huushollista lisää tilaa - otti ainoastaan majesteetillisesti takaisin oman, sille kuuluvan tilansa.)






* Ne, jotka muistivat jostain lukeneensa lauseen "Meillä syödään olohuoneessa".
** Ihan itte tein! Perunajauho vs. Mamma, tilanne 1-1.
*** Ajattelin muuten kirjata tänne ylös joka kuukauden vaikeimman ostamatta jättämisen. Kävin Prismassa viime viikolla, ja helmikuun ylivoimainen ykkönenhän se siellä kirkui siellä nimeäni niin, että korviin sattui.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Berta on palannut kotiin

Katsokaa ja ihailkaa! Noin seitsemänkymppisemme on käynyt kohentautumassa eikä näytä päivääkään yli tehtaalta uloskannetulta. Paitsi puuosistaan, sopivissa määrin.


Kauneusleikkaus oli varsin dramaattinen. Berta suolestettiin ja meriheinät heivattiin hiiteen, jonka jälkeen ne korvattiin vaahtomuovilla. Jotain jousiakin siellä oli ollut (käsinojissa jos nyt oikein käsitin?) ja nekin oli korjattu, koska joku oli saattanut istua käsinojalla (krhmm...) ja se on kiellettyä! Ei saa istua käsinojilla!




Lopputulos on minusta fantastisen upea. Nyt on meillä sohvaa taas seuraavaksi seitsemäksikymmeneksi vuodeksi.

Sopivan kuntoutuspaikan löytäminen Bertalle oli yllättävän pitkä prosessi.  Aloitin erilaisten oppilaitosen kartoituksella ja yhteydenotoilla niihin. Tässä "lähellä" (200 km säde) on noin kaksi koulua, joista toiseen soitin, lähetin sähköpostia, soitin ja lähetin vielä sähköpostia. Lupauksesta huolimatta tarjousta ei sieltä suunnalta koskaan kuulunut.

Toisesta koulusta oli huomattavasti enemmän apua, mutta en minä sinnekään Bertaa kiikuttanut. Berta on kuulemma niin isotöinen, että kuuluisi lopputyöksi, eikä heillä ollut sillä hetkellä lopputyöprojektin tarvitsijoita. Opettaja suositteli sen sijaan heidän entistä oppilastaan, jolla on nykyään oma verhoomo ja laitoin sitten hänellekin sähköpostia.

Verhoomo ei ollut aivan nurkkamme takana, mutta ei liian kaukanakaan. (Huomattavasti kouluja lähempänä.) Ja hinta-arvio oli järkevä JA verhoilija oli tehnyt vastaavia meriheinäsuolestuksia ennenkin.

Sitten piti järjestää rahoitus. Säästöoperaatiossa auttoi verokarhu, joka palautti ystävällisesti minulta lainaamiaan pennosia, joulu(lahjat), valmistuminen joulun alla (ja valmistujaislahjat. Stipendinkin sain - varmaan ennätysajassa valmistumisesta - hahhahahaa - ts. käytin valmistumiseen ennätyksellisen pitkän ajan!) ja vielä syntymäpäiväkin.

Kun rahoitus oli kunnossa ja verhoomo löytynyt, oli aika valita kangas (Annalan "Agadir" yksivärisenä ja kuviollisena), ja nauhat, ja jättää Berta Miian hellään hoivaan neljäksi viikoksi.

Ja niin meillä on lopputulos tässä. Olen aivan rakastunut. Joku sanoisi, ettei ei-arvohuonekaluun investoinnissa ole järkeä, mutta hei kamoon - se on sentään meidän BERTA! Sen takiahan se juuri kunnostettiin, että se voisi jatkaa elämäänsä meidän astmaattisten pihtikeuhkojen kanssa samassa huushollissa.

Kauan eläköön Berta! (Bertan entinen ulkomuoto käy muistinvirkistykseksi ilmi täältä.)




torstai 19. helmikuuta 2015

Diskleimeri

Nythän on sitten muistettava, että kun minä täällä tavarankarsintahurmiossani huutelen iskulauseita kuten "Alas materialismi!" ja "Nyt loppui kulutusjuhlat!" sekä heiluttelen bannereita, joissa lukee "Ei lisää muovia lapsille!" ja "Tyler Durden on oikeassa!", niin itselleni minä täällä huudan ja heilutan. Jokainen tätä blogia vähänkään lukenut tietää, että tykkään minäkin tavarasta eikä mieleeni juolahtaisikaan usuttaa ketään ostelemisesta luopumaan tahi vallan karsimaan omia tavaroitaan. E-hei. Oma elämäni on vain kulkenut sellaiseen risteyskohtaan, että nyt täytyy katsoa vakavalla naamalla sitä peilistä takaisin tuijottavaa tyyppiä ja esittää kaksi kysymystä: Mitä, jos en ostaisikaan enää lisää? Mitä, jos meillä onkin jo kaikkea?


Tällainen on hyvä mainita erikseen, koska nykyään ihmiset saattavat ottaa hyvinkin henkilökohtaisesti sen, miten toiset näkevät heidän roolinsa kuluttajana ja ostajana. Koetapa joskus kysäistä, että "oikeinko tosissasi meinaat tuosta maksaa noin paljon vain sen takia, että siihen on kylkeen lätkäisty tuollainen logo" - niin saat aikaan lihavan riidan. 

No, ihan kaikkea ei sentään meiltäkään löydy ja jouduinkin tässä taannoin turvautumaan lainaamiseen. (Huom! En ostanut - ikuinen palautusoikeus siis. Palauttamista pidettäneen jopa suotavana.) Muistatteko ne kaksi ompelukonetta, jotka tekevät meillä keittiön pöydän virkaa? Meillä syödään nykyään olohuoneessa ja keittiön "pöytä" on pitkään seissyt paljaana, koska en ole jaksanut ainaista pöytäliinapyykkäystä. Tämä ei ole ollut reilua melkein-antiikkisia puupintoja kohtaan eikä tietysti ompelukoneitakaan, koska kyllähän sinne jotain ryystettä rakosista väkisin tippuu ja esim. kuuma kahvikuppi saa rumaa jälkeä aikaan. Nyt tempaisin ja ensin päällystin pöydät vanhalla pellavayöpaidallani*, jonka jälkeen heitin päälle äidiltäni lainaamani kerniliinan.



Nyt kelpaa imaista huuleen kahvea ja sämpyläistä keittiössäkin.

* Valitettavasti on todettava, että yöpaitani ovat sitä kokoluokkaa, että ne käyvät myös pöytäliinasta, ainakin jos leikkaa sauman auki...


maanantai 16. helmikuuta 2015

Järki ja tunteet, osa 2.

Jos lähdetään siitä, että

- isompikin ihminen kyllä mahtuu 17 neliömetrin* suuruiselle alalle
- persnettoa ei kannata myydessä tehdä

ja 

- juuri tämä on nimenomaan se asunto, johon ihminen on ollut kaikkein rakastunein elämässään,


niin tullaan siihen lopputulokseen, että

- isompi ihminen karsii nyt tavaroitaan** sen verran, että nekin mahtuvat samaan 17 neliömetriin,
eikä muuta mihinkään.

Niin sanoo järki. Ja tunteetkin.  





* 68 m2 : 4 hlö = 17 m2/hlö
** Tähtäämme isännän kanssa siihen, että neljän hengen tavaravuoresta jää jäljelle ainoastaan se, mitä tarvitaan. Veikkaan, että se mitä tarvitaan, on yllättävän paljon vähemmän kuin se, mitä nurkissamme lojuu tällä hetkellä. Projekti etenee.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Mamma marttailee

Olen vähän marttaillut. Pernaa ja kastetta ja juustopaistia on ollut ruokamenyyllä, puuroa on syöty ja kiisseliä. (Jälkimmäisen teki äitini, koska perunajauho on akilleenkantapääni. Toinen on jauhemainen liivate. Toisin kuin Akilleella, minulla on kaksi akilleenkantapäätä.)

Leipominen on saavuttanut maaniset mittasuhteet. (Tällä viikolla joka päivä jotakin.) Verensokeriseurannasta ei kannata mainita. Mutta kyllä on pullanhaisuinen äiti tässä nyt. Ja sämpylän ja tsoklittsipkukiissin. Tänä aamuna, kun jälkikasvuni ponkaisi aurinkoisena ylös neljän jälkeen aamulla, minä pyöräytin pellillisen sämpylöitä ja pannullisen aamukahvia ennen kuin armaani heräsi. Jos tästä ei irtoa supermutsi/supervaimopisteitä, niin ei sitten mistään! (Riittänevät loppuvuodeksi. Seuraavalla kerralla voin jälleen olla oma kärttyinen itseni ja patistaa siippani kahvinkeittoon ja muihin ensiaputoimenpiteisiin, joita tämänkaltainen katastrofi vaatii.)

Tsoklittsipkukiisseja.  


Muutenkin on mieli vähän valoisampi. Aloin Tavara päivässä pois-touhuun minäkin. En uskonut, että sillä olisi suuriakaan vaikutuksia, mutta jo kuukauden jälkeen alkavat lattia- ja hyllypinnat kuultaa kamavuoriston solissa. Muutenkin tuntuu, että uudenlainen ajatusmalli tavaran ja ostamisen ja ostamisen ja asumisen ja kulutuksen ja elämisen ja olemisen suhteen on ehkä - ehkä - heräilemässä. Kertonen vielä enemmänkin tuonnempana, olen vähän innostumassakin. Ties millainen minimalistimartta minusta muotoutuu.

Tämä ei ole minkään päivän poisto, sillä tämä on Pätkän askartelu.

On mahdollista, ettei tästä asunnosta ehkä tarvitsekaan muuttaa. Eikä enää potutakaan. Ei ainakaan ihan kympillä.

Ei ainakaan koko ajan.