tiistai 31. maaliskuuta 2015

Maaliskuun pahin*

Nyt kävi niin, että kaavailemani Maaliskuun pahin kauppaan jätettävä-kirjoitus jäi asianmukaisesti kuvittamatta, koska minun Maaliskuun pahimpani oli jollekulle toiselle vieläkin pahempi. Se joku toinen ei ollenkaan kyennyt jättämään sitä kirpparille, niin kuin minä mieleni lujuudessa kykenin. Näin sen - Maaliskuun pahimman - SPR:llä jo pari viikkoa sitten ja heräsi epäilys, että tässäköhän Se on. Halusin antaa kuitenkin vielä muille houkutuksille mahdollisuuden, enkä pöljä sitä kuvaakaan ottanut. Sitten kun totesin, että kyllä, Se se oli ja menin takaisin SPR:lle aikomuksenani ikuistaa tämä houkutus vaivihkaa kännykkäkamerani linssin läpi, no, sitten kävikin niin, ettei se enää ollut siellä. Muistutus itselle: Jos jokin vaikuttaa Kuukauden pahimmalta, se kannattaa ikuistaa heti. Oli ympärillä uteliaita kanssaihmisiä tahi ei.

Niin idioottimaiselta kuin tämä vaikuttaakin, aion nyt kuvailla Maaliskuun pahimman - koska eihän tässä postauksessa muuten ole sitäkään vähää järkeä kuin mitä siinä muuten saattaisi olla.

No niin, tarkkana nyt.

Se oli niinku vähä tällanen...


... mutta niinku enemmän sillee "rock" ja niinku "chopper"! Niinku matalampi, ja selkänoja tuli enemmän eteenpäin, vähän niinku siinä Jakobsenin munatuolissa...


Siis tää allaoleva ei oo hirveän kaukana siitä...


...mutta siinä oli tällaset käsinojat...


... ja sen väri oli tumma violetti. Verhoilu oli aika risa, mutta jestas kun se olis ollu makee tossa meidän telkkarin alla! 


Hinta oli kokonaiset 25 euroa. Onneksi joku suurisydäminen hyväntekijä poisti silmistäni moisen houkutuksen ja rahanreiän. (Koska kunnostaahan se olisi pitänyt - enkä minä itse osaa.)

* Jos ei sitä kelloa lasketa. Eikä sitä tarkalleen ottaen lasketa, koska se ei jäänyt kauppaan vaan tuli kotiin.








perjantai 27. maaliskuuta 2015

Rahasta, säästä ja Excel-taulukoista

Koskaan en ole kokenut rahasta - omasta rahasta tahi muiden rahasta - puhumista millään tavalla kiusallisena. Se johtuu siitä, että rahalla ei ole minulle suurta merkitystä - onpahan asia muiden joukossa, ja niin kauan kun se riittää, ei se vaivaa päätäni sen enempää. Näin on ollut aina, vaikka olen tähän ikään mennessä nähnyt kaikenlaisia vuosia - niin lihavia kuin laihojakin.* Välillä olen tienannut kaksin- tai kolminkertaisesti verrattuna johonkin toiseen väliin. Toisessa välissä en ole tienannut käytännössä mitään. Kaikille väleille on ollut yhteistä se, että menot ovat aina mukautuneet tuloihin - jos eivät heti, niin hetken päästä.** En ole kuitenkaan ollut tarpeeksi kiinnostunut raha-asioista suodakseni niille sen enempää aikaani ja ajatuksiani. Toisin sanoen, olen ollut surkea budjetoija. Olen ollut surkea säästäjä. (Muistutan ilmeisesti Suomi-neitoa, paitsi lanteiden leveydessä, myös tässä suhteessa.)

Aloitettuani uudenlaisen elämäntyylin - tavarankarsinnan, ekopaaston, ostosten järjellistämisen - huomaan yllätyksekseni, että budjetti hakee pitkästä aikaa taas tasapainoaan. Sitähän luulisi päinvastaista. Toistan - olen surkea budjetoija, enkä ole (ollut) koskaan tietoinen siitä, mihin rahani todella menevät - perstuntuma ja fakta, että rahat riittävät on ollut tarpeeksi. Tietyt kuluerät ovat tietenkin joka kuukausi samat, mutta muu eläminen on kirjaimellisesti elänyt aivan omaa elämäänsä.

Nyt kolme-neljä kuukautta nuukailtuani on koko ajan tuntunut siltä, että tilillä on jatkuvasti enemmän kuin mitä siellä "pitäisi" olla. No, tästä intaantuneena arvioin ylijäämän todellista suuremmaksi ja riehaannuin maksamaan ylimääräisiä lyhennyksiä kulutusluotosta. Laitoin jopa sievoisesti rahaa säästötilille - vain huomatakseni, että nyt sitten olenkin tilanteessa, jossa käyttötili näyttää nollaa, ruokakaappi on tyhjä ja seuraavan kerran tilille ilmestyy rahaa puolen viikon paikkeilla. Ei auta kuin hyödyntää hätävaraa (=MasterCard. "Hätätilanteessa riko lasi, ota kortti ja vinguta.") Ja maksaa korttiluoton korkoja aivan turhaan taas seuraavassa kuussa. Miten tässä näin kävi?!

On ilmeisesti todettava nöyrästi, että tuloni ja menoni tulee Excel-taulukoistaa. (Excel-taulukot saavat minut poikkeuksetta kiusaantuneeksi, jos rahasta puhuminen ei sitä teekään.) Sitä voisi luulla, että plus-nelkyt, plus-pari-lasta, plus-kokoinen ihminen olisi tällaiset ynnäämiset ja vähentämiset jo sisäistänyt osaksi elämäänsä, mutta se luulo olisi turha tässä tapauksessa. Veikkaanpa, että ikäisistäni - ja muista "aikuisista" - 90% on paremmin perillä menoistaan kuin minä.

Tähän tulee nyt muutos. Haluan saada rahaa säästöön. Haluan, että perheemme pääsee nauttimaan ostelemattomuuden ja suurempaan-asuntoon-muuttamattomuuden ynnä muiden säästeliäiden järkipäätösten hedelmistä! Koska kyllähän sellaiset hedelmät meitä kohden ojentautuvat lähitulevaisuudessa, eikö totta? Ainakin hedelmäpuiden siemenet on jo istutettu.

Säkin suu.


* Jos tämän ottaa aivan kirjaimellisesti, niin rehellisyyden nimissä on todettava, ettei koskaan ole ollut niin lihavaa, kuin on nyt.
** Totta kai isännän tulot ovat tasanneet heittelyitä ja onneksi meitä onkin kaksi, eivätkä tulotasojen heittelyt ole molemmilla koskaan osuneet samoihin kohtiin.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Puolet vähemmän, puolet enemmän

Ihmettelen tässä yhtä asiaa. Tässä hesarin jutussa puhutaan lasten harrastuskustannuksen koituvan katastrofaalisen kalliiksi vanhempien kukkaroille. Juttu on jo vuoden vanha, mutta kaiketi edelleen ajankohtainen - näin ainakin päättelen muutamien tuttujen hajanaisista  kertomuksista. Tämä koskee erityisesti nuorison liikuntaharrastusta:  Paitsi että varusteet ovat kalliita, niin ovat osallistumismaksutkin, kilpailumatkoista puhumattakaan. Pienemmässä mittakaavassa sama pätee musiikin harrastamiseen, kuluja syntyy ainakin soittimista ja soittotunneista - ja pitää niille tunneille jollain kulkeakin. Tutkimuksen tekijän mukaan "lasten harrastaminen uhkaa karata monen perheen ulottumattomiin". (!!) Voi lapsiparkoja - aivan tulee sellainen käsitys, että mitään ei voi harrastaa jos ei siihen ole laittaa megalomaanista setelinivaskaa vuosittain.

Mikä tässä sitten minua ihmetyttää? Parikin asiaa: Jutussa joku haastateltava toteaa, että (useimmat) "lapset haluavat vain höntsätä kavereiden kanssa" (siellä harrastuksessa.) Tässä ei ole mitään ihmeellistä, tämä on päivänselvä asia - mutta pitääkö siitä joutua vanhemman maksamaan itsensä kipeäksi? Voisiko kavereiden kanssa höntsäämiseen löytyä joitain halvempia vaihtoehtoja? (Esim. koulu, tarha, koti, leikkipuisto, kerhot). "Mutku kaikki muutkin!" ei ole minusta pätevä peruste lajivalinnalle. Eikä kyllä yhtään millekään muullekaan asialle. (Voi olla, että joudun katkerasti syömään nämä sanat joskus, mutta nyt olen tätä mieltä. Tätä mieltä on helppo olla, kun lapset ovat viisi ja yksi.)

Toisekseen, harrastuksia on maailma pullollaan, ja jokainen aikuinen mahtaa itsekin jotain harrastaa? Tuskin hän on itselleenkään valinnut sellaista harrastusta, johon kuluu tuhansia euroja vuodessa? (Tai jos onkin, niin sitten sellaisella aikuisella kyllä varmaan on rahaa myös lastensa harrastuskustannuksiin. Eikä mitään ongelmaa näin ollen edes ole.) Musiikki eri muodoissaan, liikunta, tanssi, käsityöt, ruoanlaitto, leipominen, lukeminen, bloggaaminen,metsästys, postimerkkeily, elokuvat, eukonkanto -  miksei näitä sitten voisi tehdä yhdessä jälkikasvun kanssa? (Paitsi nyt ehkä viimeksimainittua.) Sopiva muoto löytyy varmasti jokaiselle kun vähän modifioi ja alaikäisystävällistää.

 Jos on itse asiasta innostunut - ja kukapa ei omasta harrastuksestaan olisi - innostus todennäköisesti tarttuu jälkikasvuunkin. Siitä hyötyy sellaisessakin muodossa, että perheenjäsenet viettävät enemmän aikaa yhdessä yhteisen rakkaan harrastuksen parissa sen sijaan, että jokainen huitelisi ensin päivät töissäkoulussatarhassa ja sen jälkeen illat salillakerhossakuorossa. Samalla säästyy rahaa!* Tuplahyöty, ongelma ratkaistu. Sellainenkin ihme on tapahtunut, että kun jotain tekee innokkaasti innokkaiden vanhempien kanssa pienestä pitäen, siitä saattaa tulla ns. toinen luonto, siinä saattaa vahingossa tulla hyväksi ja siitä voi tulla jopa ammatti. (Tällaista tiedetään tapahtuneen jopa useammassa perheessä.)

Enkä minä tässä sano, ettei lasten harrastuksiin saisi laittaa paljon rahaa - mutta niin pitäisi tehdä vain siinä tapauksessa jos a) rahaa on paljon-laitettavaksi asti ja b) kaikki perheessä haluavat tehdä niin ja katsovat paljon-rahan-laittamisen hyväksi ajatukseksi. Kaikkien lasten pitää tietenkin saada harrastaa, mutta kyllä vanhempienkin kukkaronnyöreillä täytyy jokin maksimimitta olla.

Voisiko tämän päivän hektisen elämän keskellä olla niin, että harrastusikäisiin lapsiin olisi fiksumpi käyttää puolet enemmän aikaa ja puolet vähemmän rahaa? Ja jos yhteistä harrastusta lapsille ja aikuisille ei kertakaikkiaan löydy, ja se jääkiekko (jota kaikki muutkin) on liian kallista, voisiko pelata salibandya? Jos haluaa musisoida, voisiko sen tehdä muulla kuin monen tuhannen euron instrumentilla?**Voisiko vaikka laulaa - sehän on parhaimmillaan ihan ilmaista.

Voisiko? En minä tiedä. Toivottavasti!

Huokeampi instrumenttivalinta.



* "If you want your children to turn out well, spend twice as much time with them and half as much money". Abigail van Buren.

** Tässä on minun kohdallani toki "paraskin-puhumaan"-ilmiö Peffainstrumentit ovat pöyristyttävän hintaisia (paljon nippeliosia ja käsityötä). Eikä puhuta mistään huippusoittimista, vaan ihan perushyllytavarasta. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka tavallispalkkaisilla vanhemmillani - ja monella muulla vanhemmalla, yhä ja edelleen - oli aikoinaan varaa ostaa minulle soitin, jonka hinnalla voi ostaa auton. (Ja sittemmin soittoharrastuksen hiivuttua ostettiinkin.)

Puolustuksekseni totean, etten minä soitintani valinnut. Vastasin vain "joo" kysymykseen: "Mitä jos ostettais sulle oma peffainstrumentti?" Samoin olisin vastannut kysymykseen "Mitä jos ostettaisiin sulle oma rumpusetti/kitara/piano/poikkihuilu/viulu?" Tai "tinapilli/viisikielinen kantele/muutamia laulutunteja?" Soittoharrastustaan vasta aloittelemassa oleva lapsi lienee aika helposti suostuteltavissa huokeampaankin instrumenttivalintaan. (Vanhempieni olisi ehkä kannattanut lukea tämä teksti jo tuolloin.)

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Kenttäsairaalan wokkipannudieetti

Suokaa anteeksi pitkähkö hiljaisuus - on taas se vuodenaika, että huushollimme on muuttunut kenttäsairaalaksi ennaltamäärittelemättömäksi ajaksi. Tällä kertaa olemme sairastaneet (noin 99% todennäköisyydellä) influenssaa*

Tämä tarkoittaa sitä, että jutunjuurta on varsin vähän. Tavarankarsintaprojekti ei ole edennyt. Hyvä uutinen on se, että kotimme ulkopuolinen materia ei ole onnistunut tunkeutumaan sisään, koska kukaan ei ole hiippaillut ympäri kaupunkia sitä haalimassa. Huono uutinen on se, että kotimme sisäpuolinen materia ei ole vähentynyt tänä aikana lainkaan, koska kukaan ei ole kantanut sitä ulos.

Mietin pitkään, mistä kirjoittaa kun raportoitavaa on lähinnä rää'än määrästä, mutta sitten tajusin mikä kiinnostaa jokaikistä mahdollista lukijaa. Minun wokkipannuni! Ja valokuvat siitä! Blogi on pelastettu!

Ei pidä luulla, että aihe on täysin tuulesta temmattu - se liittyy kiinteästi tämän hetkiseen anti-materialisoitumisen teemaani. Nimittäin keittiötavaroita karsiessa olen pannut pois kattiloita, vuokia ja kulhoja, mutta wokkipannustani en luovu koskaan. Luulenpa, että jos ihmisellä saisi olla vain yksi keittiöväline, wokkipannulla pötkisi aika pitkälle. Perunoita en ole vielä siinä keittänyt, mutta lähes kaikkea muuta kyllä.

Tässä wokkipannu työssään. Mikä sillä ei valmistu, sitä ei tarvitse syödä:




Wokkipannudietti toki näyttää hieman ruskealta, mutta sallittakoon se tänä vaikeana aikana. 
Sieniä (niistä tuli sienikeittoa), köyhiä ritareita, riisipuuroa ja paneerattua seitiä. Influenssaviruskin lähettää terveisiä.



* Piikistä huolimatta. Vierestä piikittämättömien taudinkulkua seuranneena totean jälleen, että enpä haluaisi edelleenkään tätä veitikkaa piikittä kohdata. Olen sentään pysynyt tolpillani ja oireet ovat hyökänneet lievinä yksi kerrallaan. Mukeloiden tauti meni kolmen päivän kuumeella eikä komplikaatioita ole vielä havaittavissa. Kop-kop.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Ja taas



Jotkut esineet vain ovat niin.... Rauhallisia.

Johan sitä päästiinkin kuuta melkein puoleen väliin ennen kuin tuli sortuma. Meidän huudeilla on avattu uusi kirpputori ja menin sinne eilen tarkoituksenani haistella atmosfääriä, kysyä pöydän vuokraa ja nuuskia, kannattaisiko sinne viedä romppeitaan myyntiin.* Arvaahan sen, miten kävi. Toisin kuin edellisen sortuman (parkatakki) kohdalla, tämän kohdalla ei tarvitse miettiä, mitä laittaa pois hankinnan tieltä - laitan pois edellisen herätyskellon, joka on rikki. (Sen voisi itseasiassa laskea useammaksi kuin yhdeksi poistoksi, koska se on useampana kuin yhtenä palasena - jouduttuaan pöydän ja isännän unenpöpperöisen kouran väliin. Hurja mies.)

Minulla on sellainen järjenvastainen ominaisuus, että joihinkin elottomiin kohteisiin,siis esineisiin, tunnen selittämätöntä ja täysin irrationaalista vetoa. (Jos sanon tässä kohden, että "Berta", niin ymmärrätte, mitä tarkoitan.) Tämä kello on sellainen esine. En kertakaikkiaan voinut jättää sitä sinne kirpputorille kenenkään muun saaliiksi, koska se on MINUN. Minun, kuuletteko, yksin minun!!**

* Meidän edellinen ja ensimmäinen kirpputoripöytämmehän oli menestyksekäs, tienasimme Kitaraa Soittavan Lähisukulaisen kanssa varsin mukavasti - enemmän kuin olisimme ikinä osanneet kuvitella. 

** On se selkeästi ollut jonkun muunkin, sillä kellon taakse on kirjoitettu kaksi päivämäärää: "7.8.1999" ja "25.5.2000" sekä lukemiskelvottomaksi kuluneita sanoja "kello vee...n. j/h". Tai jotain.




tiistai 10. maaliskuuta 2015

Minimalisoitu ruokakaappi

Kyllä minä aivan tosissani aioin näyttää teille "Ennen"-tilanteen, vannon sen. Ulkoinen kovalevy kuitenkin otti kaikki muutamia kuukausia sitten ottamani valokuvat panttivangiksi, eikä sillä ilmeisesti ole aikeita vapauttaa niitä. Lunnasvaatimuksia se ei ole esittänyt, kilahtaakin lupaavasti tietokoneeseen kytkettäessä, mutta siihen yhteistyö jää. No, minä en neuvottele terroristien kanssa, joten pitäköön kuvat (ja elokuvat ja videot ja lopputyöni ja nuotit)!

Tässä on kuitenkin yhden ruokakaapin nykytila minimalisointiprojektin jatkuttua noin kolme kuukautta:



Muutos entiseen on se, että nyt on helppo nähdä yhdellä silmäyksellä, mitä kaapissa on ja mitä ei. (Herkku- ja leivontahylly tuossa ylhäällä näyttäisi ainakin olevan varsin hyvin varustettu...) 

Kun kaappi ennen pursusi kaikkea-mahdollista-sen-varalta-jos-vaikka-apokalypsi-tulee-huomenna-tähän-aikaan-ja-viis-parasta-ennen-päivistä, niin nyt se sisältää kuivia ruokatarpeita sen mukaan, mitä lähitulevaisuudessa aiotaan laittaa ruoaksi. (Sekä kolmea erilaista hiutaletta, ryyniä ja suurimoa Pekan puurotarpeiksi.) Kaappiin mahtuvat nyt myös Pätkän lääkinnälliset tykötarpeet (ei kuvassa, alemmilla hyllyillä) ja lääkinnälliset ruokatarpeet (kuvassa, alahyllyn oikea reuna). Nämä ovat aiemmin sijainneet useammassa lokaatiossa eri puolilla residenssiämme.

Ruokalista kaapin ovessa on ollut jo vuosia, mutta nyt sitä on vasta alettu noudattaa. Heti on todettu, että listan kierto on liian lyhyt ja se sisältää liikaa eineksiä perheen nykyistä kokoonpanoa ajatellen - se täytyy siis päivittää, jahka ennättää. Nyt listaa sovelletaan luovasti eineitä väistellen ja korvaillen niitä omatekoisilla väsäyksillä. 

Perustavanlaatuisin muutos aiempaan taloudenpitoon on se, että nykyään pidämme kuiva-aine varastoa kaupassa, kun ennen pidimme sitä tässä kaapissa. Ruokalista auttaa "varastokäyntien" suunnittelussa.

Mielenkiinnolla olen muuten pannut merkille sellaisen muutoksen ruokaostoskäyttäytymisessäni, että nyt kun ruoka on ainoa mitä on lupa shoppailla*, sen shoppailusta todella ottaa kaiken irti. Vertaa hintoja, alkuperämaita ja kaupan reiluutta. Miettii, ostaako vaaleaa vai täysjyvää. Veikkaan, että on mahdollista jopa ruokaostoskäyttäytymisen hienoinen kallistuminen reilumpaan ja ympäristöystävällisempään suuntaan. Siihen pitäisi ainakin olla nyt - muiden ostosten jäädessä vähemmälle - enemmän aikaa ja mahdollisuuksia. Jäämme seuraamaan kehitystä.

*Paitsi lääkkeet ja lastentarvikkeet, kuten jo aiemmin todettiin.



tiistai 3. maaliskuuta 2015

Keskivertoneliöt

Taannoin kerrottiin uutisissa, että suomalainen asuu nykyään 39,8 m2:ssa (per suomalainen). Meidän perheemme suomalaiset - kuten kaikki jo tietävätkin - asuvat 17m2:ssa. Jos keskiverto haluaisi olla, niin oitis pitäisi ostaa lisäneliöitä omakotitalon tai ison kerrostaloneliön verran. Pikainen kertolasku paljastaa, että vasta 159 m2 tekisi perheestämme suomalaisen keskiverron.

Sehän olisi käsittämättömän suuri lukaali! Huoneesta toiseen siirtyessä täytyisi turvautua kompassiin ja karttaan! Toista perheenjäsentä ei ehkä näkisi viikkoihin! Isäntä löytyisi jostain nurkasta telkkarin äärestä jököttämästä puolen vuoden samoamisen jälkeen, ja se sanoisi: "Moon Mamma, I presume." (Suomen kielenkin olisi siinä yksin jököttäessään unohtanut ja englannin kieltä vain puhuisi, kun olisi joutunut itse itselleen pitämään seuraa Rekkakuskit jäällä'n ja Vaarallinen saalis'in ja muiden laaadukkaiden amerikkalaistositeeveesarjojen avulla. Niitä se töllöttää nytkin.* ) Jopa helssingiläiset asuvat keskimäärin 34 m2:ssa. Täällä päin keskiverron asuintila on jopa 41 neliötä.

Viime yö sen sijaan todisti taas, että meidän perheemme ehkä tarvitseekin paljon vähemmän neliöitä kuin keskiverrosti luulisi. Ihmiskoe osoitti, että pikkumakkarin 90 cm levyiseen sänkyyn saa helposti mahdutettua yhden keskivertoa jykevämmän yksivuotiaan ja (ihan vain hiukkasen) keskivertoa leveämmän mamman, jotka joutuivat lähtemään evakkoon keskellä yötä edellä mainitun jykevän ja neljää poskihammasta yhtä aikaa esiin puskevan yksivuotiaan yössä kaikuvien karjahdusten vuoksi. Jo muistuivat mieleen mainitun jykevän yksivuotiaan viimekesäiset vauva-ajat, jolloin myöskin nukuttiin kainalokkain mainitussa 90 cm leveässä sängyssä. (Yksivuotias ei silloin tosin ollut vielä yksivuotias eikä varsin niin jykeväkään kuin nykyään.) Lämmintä oli ja mukavaa, eikä jykevä yksivuotias päästänyt ainuttakaan ärräpäätä siihen mamman kainaloon nukahdettuaan. Tähän sydän.

Kyllä minä taidan vähän tykätäkin siitä, että on ahdasta. Keskimäärin pidän ympärilläni ehkä kuitenkin mieluummin ihmisiä kuin neliöitä.


Tässä 90 cm sänky tuuraa Bertaa olohuoneessa, kun Berta oli kuntoutuksessa.



*Itse asiassa se 159 m2 ei välttämättä olisikaan ehkä mikään katastrofaalinen ajatus...

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Sortuma

Sorruin, prkl. Parkatakin ostin, enkä edes tarvi! Menköön kehitysyhteistyön piikkiin, koska myyjä sai omia kaappejaan tyhjemmäksi. (Miksi kaikkien kaapit tuntuvat purkavan ylijäämänsä meidän kaappeihimme? En ymmärrä.)

Helmikuu meni siis persiilleen, mutta nyt se on onneksi taaksejäänyttä elämää. Ei kun uudella päättäväisyydellä kohti maaliskuun ostostorjuntaa.