perjantai 11. joulukuuta 2015

Maa on niin kaunis eli taidekasvatusta taaperoikäiselle

Pekka joutui tänä aamuna järkyttävän tapaturman uhriksi. Muistan saman tapaturman kohdanneen myös Pätkää noin samoissa i'issä*. Tapahtui seuraavanlaista:

Pekka (ja aiemmin Pätkä, silloin joskus neljä ja puoli vuotta sitten, juuri näihin samoihin aikoihin) leikki pahaa aavistamatta olohuoneessa. Taustalla soi joululauluja, tällä kertaa Huvitutti-konsertista taltioituja sellaisia. Minä olin keittiöpuuhissa. Yhtäkkiä olohuoneesta kantautuu hysteerinen parku, aivan kuin lapsi olisi pahasti loukannut itsensä. Ryntään paikalle valmiina järkyttymään, tutkin mukulaa joka puolelta ja kysyn: "Mikä tuli?? Tuliko pipi??" "Huttu! Pöppö!" Vapaasti suomennettuna se tarkoittaa "Huvitutti on pelottava/kurja/itkettävä/surullinen/epäilyttävä". (Pöppö on monimerkityksinen ja hieno sana.) Asia valkeni minulle aika nopeasti, koska muistin Pätkän reaktiot samaiseen asiaan: Maa on niin kaunis oli vaatinut jälleen uuden uhrin. Pekka ulvoi keskellä huonetta, viittoi televisioon päin ja vaati "Huttua pois", koska siitä tulee "pipi". Selitin rauhallisesti, että kyseessä on tunnettu joululaulu, joka useinkin itkettää ihmisiä ja siitä tulee "pipi" olo, eikä se ole vaarallista. Että sellainen on musiikin tarkoitus ja joskus se on niin kaunista, että se "pipi" tuntuu hyvältä. (En tiedä, paljonko tästä meni perille. Ainakin itku loppui. Mitä itse olisit sanonut?) Voihan rakkaus ja pakahdus.

Muistan itse lapsuudestani sellaisen asian, että "pipi" tuli milloin mistäkin laulusta. En koskaan kehdannut sanoa äidille sen syliin juostessani, mistä itku johtuu vaan väitin satuttaneeni itseni, koska olo oli niin omituinen ja hatara**.

Taide on vaarallinen asia.

Tässä ollaan ihan hyvillä mielin.





* Ikä-sanan monikon inessiivi, jos nyt jäi epäselväksi.
** Toivottavasti Pekka (ja Pätkä, jos se joskus oppii jollain tavoin kommunikoimaan) uskaltaa aina sanoa, että "pipi" tulee musiikista. Ja tietää, on ihan okei itkeä Maa on niin kauniin kuullessaan. Niinhän moni muukin tekee.

torstai 10. joulukuuta 2015

Ytimen ylistys

Eräs ystäväni täyttää pikapuoliin pyöreitä vuosia (kokonaiset seitsemänkymmentä*), ja sellaista täytyy tietenkin muistaa pyöreiden vuosien arvoisella tavalla. Kyseessä on herrasihminen, joten minä ja muut asiaa pohtineet päädyimme taskukelloon. (Tai emme me kelloon päätyneet, jos ymmärrätte mitä tarkoitan, ahdastahan siellä taskukellossa olisi tullut. Tarkoitan, että päätimme hankkia päivänsankarille taskukellon. Pahuksen suomen kieli.) Koska minä olen joukon ainoa "kaupunkilainen", kellon hankkiminen lankesi luonnollisesti minun kontolleni.

Nyt kyllä täytyy jälleen kerran ylistää keskustan Ytimessä asumisen ihanuutta. Tällaisen syntyperäisen laitakaupunkilaisen näkökulmasta on hulppeaa, ellei suorastaan ylellistä se, että voi kello 16.20 ruokapöydästä noustessaan todeta: "Mä lähden nyt ostamaan T:lle sen kellon." (Huomioikaa kello- ja kultasepänliikkeiden yleinen sulkemisaika klo 17.) Ensimmäisissä kahdessa liikkeessä kävin jalan, kahdessa seuraavassa sentään autolla. Kun kello löi 17.01, astuin neljännen liikkeen ovesta ulos sopivanlaisen** taskukellon omistusoikeus hallussani, kaiverrukset tilattuna ja sopimus siitä, että kahden päivän kuluttua saan tulla kellon noutamaan.

Iloitsen siitä, että asumisen välimalliratkaisua välttäessämme päädyimme juuri tähän ääripäähän. Välimalliratkaisu olisi ollut omakotitalo raivostuttavan pienellä kaupunkitontilla, jossa naapurin paljas pylly vilkkuu saunan jälkeen ikkunasta joka lauantai juuri istuessasi ruokapöydässä ja sen koira käy salaa tekemässä tarpeensa nurmikollesi. (Tiedän, että tälläkin asumismuodolla on vankka kannattajakuntansa, eikä siinä mitään. Se ei ole meitä varten, vaikka naapureiden kyttäämisestä nautin minäkin siinä missä kuka tahansa.) Ääripäät, jotka kelpuutimme, olivat omakotitalo järjettömän valtavalla tontilla hevonhiienhoijakassa, josta on kymmenen kilometriä lähimpään naapuriin. Ja sitten se kerrostalo-osake keskustan Ytimessä. Oi, Ydin. Olen sinusta niin iloinen.

Kerrostalo-osakeasumisen autuutta. Te ette sitä tästä näe, koska minä en osaa ottaa valokuvia, mutta tilantuntu on täällä melkomoinen. Yritän kuvata sitä vielä sanallisesti, vaikkapa näin: Pekka ja Kuusivuotias sukulaispoika mahtuvat molemmat yhtäaikaa vetämään rallia ympäri huoneiston, toinen kuvassa näkyvällä paloautolla ja toinen leikkimopolla. Edellisessä kämpässä sellainen olisi aiheuttanut hermoromahduksen ja katkenneita luita.

* Joskus kerroinkin ystävieni epätavallisehkosta ikäjakaumasta. Vaikka sekin pitää muistaa, ettei tässä itsekään enää olla mitään "kevätesikkoja", niin kuin eräs kätilö minusta totesi, kun olin laitoksella Pekkaa synnyttämässä.
** Sellainen, jonka voi kuvitella kyseisen herrasmiehen vetävän liivintaskustaan, löytyi vasta neljännestä liikkeestä.