tiistai 9. helmikuuta 2016

Kasvun paikka

Luin uusimmasta Dekosta (2/2016) ihastuttavan kotijutun, jossa eräs pariskunta asui suloisessa yksiössä Ullanlinnassa. Toisen asukkaan yksi kommentti jäi kaihertamaan kummasti. Hän totesi asuneensa juuri tuossa kodissa "ne kriittiset vuodet, jolloin ihminen kasvaa siksi, mikä hän on."

Yritin kuumeisesti miettiä, missä minä itse olen asunut ne vuodet. Lauttasaaressa? Riiassa? Härmässä? Täällä? Miksi minusta tällainen on tullut? Mitkä ne vuodet ovat kohdallani olleet? En ole koskaan osannut ajatella, että olisin(jo) kasvanut joksikin, jota olen. En koe olevani valmis.

Jos minä nyt olen se, joka olen - ja tulen aina olemaan - niin täytyy sanoa, etten ole kovin tyytyväinen lopputulokseen. Haluaisin kasvaa vielä. (En leveyttä. Toim. huom.) Haluaisin, että se minä, joka olen, olisi kärsivällinen tai edes -sempi. Se minä ei kiljuisi jalopeuran lailla kun sen minän jälkikasvu ajaisi sen vaivaisenluiden päältä leikkimopolla eikä sen minän tarvitsisi sitten rauhoitella mainittua jälkikasvua seuraavaa kymmentä minuuttia ja vakuutella, ettei se haittaa. (Kun juuri on karjunut naama sinisenä ja pelästyttänyt toisen melkein järjiltään.) Sitten se minä, joka olen olisi helpompi kanssaihminen ja sen lähellä olisi parempi olla. (Ehkä tämä hoituisi edellä toivotulla hermojen pituuskasvulla.) Se minä jaksaisi selittää samat asiat moneen kertaan hieman alkoholisoituneelle tuttavalle eikä se alkaisi viidennen kertauksen kohdalla nostaa ääntään jalopeurarekisteriin.

Kuten huomaatte, olen taas täyttänyt vuosia lähiaikoina ja elän jonkinlaista ikäkriisiä vol. tuhat kolmesataa viisi. Tuntuu hirvittävältä, että on jo näin vanha eikä vieläkään yhtään sellainen, joka oikeasti haluaisi olla. Haluan uskoa, ettei ihmisen kasvu lopu koskaan. (Henkinenkään, leveyskasvunhan olen jo itsekin todistanut jatkuvan ikuisesti.)

Varmuuden vuoksi voisin tietysti muuttaa Ullanlinnaan taatakseni mahdollisimman suotuisan kasvualustan itselleni. (Tämä ei ole sarkasmia, olen täysin vakuuttunut, että kasvaisin Ullanlinnassa oikein hienoksi ihmiseksi.)

Teräshermoinen peffainstrumentalisti, sellainen voisin olla. Olen hurahtanut kuvassanäkyvän kaltaisiin Steelman24-figuureihin. Tämän yksilön ostin itse itselleni syntymäpäivälahjaksi. 
( Kukaan muu ei minulle lahjoja ostanutkaan. Toim. huom. Kriisi siitäkin.)



4 kommenttia:

  1. https://scontent-ams3-1.xx.fbcdn.net/hphotos-xtf1/v/t1.0-9/12733612_10153825339153257_5951068735372883884_n.jpg?oh=3e7077f1492a592650c8a37eee519164&oe=576DB073

    tuo linkin kuva oli tänään yhden ystäväni fb seinällä. Minua se piristi.:)

    VastaaPoista
  2. Olen jo sen ikäinen, että kasvan enää ainoastaan harmaata.
    Olen noin puolivälissä tähänastista eläämäni asunut Ullanlinnassa kahdessa eri osoitteessa yhteensä kymmenen vuotta. Mikäli minusta tämä jalostuaste puuttuisi, millainenkohan mahtaisin olla? Melkein pelottaa ajatellakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kadehdin! :) Olen aina halunnut asua Ullanlinnassa. (Ja monessa muussakin paikassa. :D ) Luulen tosin, ettei edes Ullanlinna hioisi pois tätä kiivasta jästipäisyyttä, siihen on liian vahva sukurasite. Ja Härmässä kasvaminen kyllä änkyröittää lauhkeammankin ihmisen, väitän. :)

      Poista