torstai 21. tammikuuta 2016

Vaadin selitystä

Nyt ensinnäkin joku lukee tuon kirjan ja selittää minulle sen viimeisen virkkeen merkityksen. Heti. Tunnen itseni petetyksi, sillä kaiken näkemäni vaivan jälkeen (ts. luin kirjan - kokonaan - alusta loppuun) pääasia, eli loppuhuipennus, jää minulle mysteeriksi. Että miksi niin? Miksi?? Kertokaa!!*

 Vastoin alkuperäistä ajatustani, aloitin Kirjojen Lukemisen Antti Tuomaisen Parantajasta (Like 2013). Ei ollut aivan toivomaani kevyttä luettavaa se. Toki tällainen rikosromaani on viihteeksi luokiteltava, mutta siinä velloi koko ajan itse tarinan taustalla niin paljon heviä shittiä , että lakonisuudestaan ja paasaamattomuudestaan huolimatta sanoisin sitä kyllä melko tiukaksi kannanotoksi sitä suuntaa kohtaan, mihin tässä ollaan vauhdilla menossa. Hui kauhistus. Aftonbladetin kriitikko luonnehti tätä "yhdeksi pelottavimmista rikosromaaneista, joita olen koskaan lukenut" ja yhdyn kerkeästi tähän mielipiteeseen. Pelottavinta romaanissa ei ole itse rikos, rikolliset tai rikokseen liittyvät asiat vaan kuolinkamppailuaan ilmastonmuutoksen kourissa käyvä Helsinki kaikkine lieveilmiöineen (pohjoiseen, pois Helsingistä suuntautuvista) pakolaisvirroista häikäilemättömiin vartiointifirmoihin. Tänä päivänä romaanin maailma tuntuu sijoittuvan vielä lähemmäksi tulevaisuuteen kuin sen ilmestyessä ensimmäisen kerran vuonna 2010 ehkä osattiin kuvitella. Hui kauhistus, sanon vielä. Kauhistus ja puistatus.

Jos antaa anteeksi muutamat lukijan uskoa koettelevat hyppäykset juonessa (tietty puhelu äänittyy vahingossa, tuurilla tutkija osuu yhden sun toisenkin johtolangan luo, äkkiä murhaajan modus operandi onkin lukijan silmissä aivan toisenlainen kuin kaikissa muissa murhissa, eikä tätä kukaan muu ihmettele lukijan lisäksi), niin kirjailijan työlle annan (näin uuslukutaidottomana pätevänä kirjallisuuskriitikkona) lähes täyden kympin. Teksti on tiivistä ja ketterää ja tarina kulkee eteenpäin kuin ajokoira jäniksen perässä. Maailmanlopun maalaaminen tapahtuu koruttomasti ja uskottavasti, toisaalta jopa hieman epäuskottavan koruttomasti, ottaen huomioon, että kertoja on kuitenkin ammatiltaan runoilija.

Hemmetin hyvä kirja. (Mitä nyt se turhauttavan monimerkityksinen loppukaneetti.) Saatan joskus lukea vielä toisenkin.








* Käsitän kyllä, keneltä asiaan liittyvä sähköpostiviesti on, mutten sitä, mitä kertoja aikoo tehdä. Ja mitä viimeinen virke tarkoittaa. Aaaaaargh!


maanantai 18. tammikuuta 2016

Kirjoista ja sienistä

Kun nyt ihmisellä on oma hieno lukunurkkaus (ks. edellinen postaus), pitäisi ihmisen varmaankin lukea jotakin. (Tähän saakka ihminen on nurkkauksessaan lähinnä roikkunut netissä - ja sitähän ihminen tekee tälläkin hetkellä. Ihminen aloittaa kyllä lukunurkkauksessa lukemisen. Heti huomenna.)

Ongelma on se, että ihminen kuuluu ns. uuslukutaidottomiin. Tyyliin "Katson lehdistä lähinnä kuvat". Tyyliin "En jaksaisi lukea nuottejakaan". (Jotka edustamassani genressä ovat yleensä ihan maksimissaan kolmen A4:n pituisia.) Tyyliin "Kai siitä kohta tehdään kuitenkin elokuva?" Tuohon tyyliin siis.

No, ihminen nyt kuitenkin on päättänyt ryhdistäytyä ja pakottaa itsensä lukemaan Kirjan. Tätä silmällä pitäen ihminen kävi tänään kirjastossa. Sepä olikin mielenkiintoinen kokemus. Voidaan sanoa, että sitten opiskeluaikojen ovat luokat ja sijainnit päässeet ihmisen päässä jokseenkin ruosteeseen. Siinä seisoi pieni ihminen valtavien hyllyrivistöjen edessä avuttomana, vailla minkäänlaista aavistusta, mistä ja mitä voisi edes alkaa etsiä. Mielessä pyöri vain ajatus "jotain kevyttä, jotain kevyttä". (Kyseessä ei selvästikään ollut ihmisen asioiminen ruokakaupassa.)

Puhutaan usein "syksyn - tai minkä tahansa muun vuodenajan - kirjasadosta". Kirjat lienevät sellaisia, joiden nähdään kypsyvän kirjailijan päässä ja poksahtelevan sitten ulos kustantamojen jakelureittejä, kun ovat valmiita poimittavaksi. Vähän niin kuin sienet. Jos tänään käyttämälläni kirjojenpoimintametodilla olisi lähtenyt sienimetsälle, niin hengenlähdöksi se olisi saattanut koitua, niin vähän asiantuntemusta ja ennakkotietoa metodissa sovellettiin. Metodi oli seuraavanlainen: Kuljetaan kahden hyllyvälin päästä päähän ja poimitaan täysin summittaisesti a) ohuita tai b) otsikoltaan hassunkuuloisia tai c) näyttävästi esillepantuja tai d) tv:stä tuttuja teoksia, yhteensä neljä siltä varalta, että ensimmäinen valittu ei olekaan loppuunsaakkalukemiskelpoinen.

Enää täytyisi avata ensimmäinen Kirja. Raportoin projektin etenemisestä jahka se alkaa edetä. (Huomenna. Ihan varmasti.)

tiistai 12. tammikuuta 2016

Mamma fixaa deeseellä

Tänään olen ollut hyvin ahkera:



Oma pikku lukunurkkaukseni* eteisessä onnistui oikeasti hyvin - ja sitä enemmän harmittaa se, että minun ottamani kuvat koskaan eivät. (Ne, jotka tietävät missä asumme, ovat tervetulleita ihastelemaan kätteni jälkiä luonnossa.) Kulutin parhaimman osan aamupäivää leikkelemällä ja sommittelemalla Bauhausin verkkokaupasta tilaamaani tiiliseinä-dc-fixiä. Siinä on hento 3D-efektikin ja lopputulos on oikein mieluinen.

DC-fixillähän pitäisi jokaisen tumpelonkin onnistua saamaan kelpo jälkeä aikaan. Sanan "onnistua" voi määritellä monella tavalla. Jos tumpelolla on tumpeloisuuden lisäksi vaivanaan ADD ja tsetse-kärpäsen keskittymiskyky, tietynlaiset DC-fixaukset kyllä menevät satavarmasti pieleen. Esimerkkinä tällaisesta toinen tämän päiväinen aikaansaannokseni: olohuoneen peitetty oviaukko.

Tuollainen suuri, sileä pinta on tumpelon dcfixpäällystäjän painajainen. Aloitus pitää tehdä sen tuhannen kertaa, ilmakuplia jää väkisinkin ja päreet palavat lopulta väistämättä. Lisäksi itse materiaalin kanssa kävi perinteinen laita-mies-asialle-jne-sisustustapaturma. Tilasin ehdottomasti ja nimenomaisesti mustaa, ei vihreää liitutaulukalvoa - sain vihreää liitutaulukalvoa. (Mieshenkilön puolustukseksi on sanottava kyllä, että paketista ei väri käynyt mitenkään ilmi, kaikissa paketin kuvissa liitutaulu oli musta.) Onneksi meidän olohuoneemme valaistuksessa kalvo näyttää mustalta kaikista suunnista paitsi yhdestä - tietenkin juuri siitä suunnasta, mistä sitä useimmiten katsotaan.

Ähersin kalvon kanssa niin kauan kuin tsetse-kärpäsen keskittymiskyvylläni pystyin (eli noin puoli tuntia) ja totesin lopulta, että saa kelvata. Lohduttaudun sillä, ettei juuri mitään avantgardistisempaa voi kuvitella kuin dc-fix-kalvo, josta näkee selvästi, että se vain esittää liitutaulua, josta näkee selvästi, että se vain esittää ovea. Siis näin:



Nähtäväksi jää, paljonko kaikesta vaivannäöstäni jää jäljelle kun Duo Seek & Destroy kotiutuu kumpikin tahoiltaan.**

* Olen sisustuksellisesti hieman hukassa nurkkauksen kanssa. Olen päässäni kuvitellut nurkkaukseen neworleansilaisen jazz klubin ambienssin. En vain tiedä millainen se on, kosken ole koskaan käynyt New Orleansissa. Ainakin kuvittelen sinne paljasta tiiliseinää, spottivalon ja bassokaiuttimen. Jotain silti tuntuu vielä ärsyttävästi puuttuvan. (Musiikki? Ihmiset? New Orleans?)
** Jos ihmettelette, että miten sillä on aikaa kirjoittaa blogiin kahtena päivänä peräkkäin, selitys on rakkaiden kultapulleroideni poissaolo - ja ihana rauha.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Junk Wars Episodi 7: The Scavanger Awakens

Minua, kuten niin monia muitakin tällä hetkellä, mietityttää universaali ongelma: Miten kauan täytyy antaa kulua elokuvan ensi-illasta, ennen kuin siitä (elokuvasta) voi sanoa mitään juoneen liittyvää? Puhun nyt tietenkin Siitä elokuvasta, siitä jota me minun ikäiseni (ja muunkin ikäiset) todellisuuspakoiset olemme odottaneet jo vuosia. Onko nyt, kun ensi-ilta on ollut jo melkein kuukausi sitten, luvallista kommentoida juonta jotenkin? Joko voi pitää oikeutettuna oletuksena, että kaikki ne, jotka haluavat välttyä juonipaljastuksilta etukäteen ovat jo elokuvan nähneet? (Itse olen nähnyt sen nyt kahdesti. Nörtti mikä nörtti.) Jos joku tietää tähän vastauksen, kertokoon!

 Koska Liam Neeson ei ilmeisesti ole vielä nähnyt Episodi VII:ää, jätän aiheen käsittelyn nyt verikoston pelossa tähän.

Aasinsiltoja pitkin siirrymme nyt kuitenkin takaisin asuntoomme ja sen 96 neliömetriseen olemukseen. En oikein osaa olla täyttämättä sitä! Jo yli vuoden ajan olen yrittänyt kuoria itsestäni ehtaa minimalistia, siinä aina välillä jotensakin onnistuenkin. Uudessa asunnossamme olen oppinut jopa nauttimaan tyhjästä tilasta ympärilläni. Nyt kuitenkin - johtuen ilmeisesti kovien pakkasten aikaansaamasta pesänrakennus- ja hamstrausvietistä - vanha sivupersoonani Romunkerääjä* on alkanut nostaa päätään. Tänään se sai Minimalisti-Minusta (toinen sivupersoona) niskalenkin SPR kirpparilla, jonne Minimalisti-Minä oli viemässä tavaraa, ei suinkaan ostamassa mitään. Määrätietoisin ottein Romunkerääjä osti tuosta noin vain kirjahyllyn ja nojatuolin. Tämä ei olisi ollenkaan niin paha asia, ellei se olisi tehnyt samaa ostosta jo viime viikolla (miinus kirjahylly) naapurikirpputorilla.** Pelkään pahoin, että on olemassa riski, että eräs enoistani oli oikeassa ennustaessaan, että uusi suurempi asuntomme on kohta yhtä täynnä kuin se edellinenkin oli. Minimalisti-Minun on ainakin ryhdistäydyttävä tikkusuoraksi mikäli tämä aiotaan välttää.

Kuvia Romunkerääjän löydöksistä on tulossa - ehkä jo huomenna - kunhan SPR:n kuljetuspalvelu tuo ostokset kotiin.***

Tämän nojatuolin Romunkerääjä raahasi kotiin viime viikolla. Se on kaikessa rumuudessaan aivan ihana. (Ja aitoa nahkaa.)



* Minulla on useita sivupersoonia, teille ehkä parhaiten tuttuja ovat sivupersoonani Kodinlaittaja sekä juuri mainittu Romunkerääjä.
** Me asumme kirpputorin naapurissa! Voitteko kuvitella, mikä jatkuva kiusaus minua koettelee?
*** Ovelat p*skiaiset kuljettavat huonekalut kotiin kympin korvausta vastaan. Mikä Romunkerääjä voi sellaista vastustaa?!